Chapter 3 No.3

Kuu kumotti korkealla taivaalla ja valoi vienon sinert?v?? hohdettaan uinailevien nummien ylitse. Suosilm?kkeiden lepp?pensaat olivat valon seppel?im?t, ja solakat, valkorunkoiset koivupuut, jotka katkeamattomina rivein? suojustivat leve??, suoraa maantiet?, v?lkkyiv?t ja loistelivat niin ett? tie loitommalta n?ytti kulkevan hopeaisten aitojen v?litse.

Hiljaista kaikkialla. Linnut olivat aikoja sitten vaienneet. Syyskes?n rauha, kyll?isen? lakastuvan luomakunnan rauha vallitsi laajoilla lakeuksilla: Kuului tuskin hein?sirkan sirkutusta ojan reunalta, tuskin pel?styneen, pitk?in olkien juurella piipert?v?n peltohiiren vikin??.

Reppuineen ja ryhmysauvoineen asteli yksin?inen vaeltaja tiet? my?ten, v?litt?m?tt? kuutamoisen maiseman lumouksesta, tuijottaen suoraan eteens?.

H?n oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa is??ns? hautaamaan.

Vierasvarainen is?nt? oli h?nelle tyrkytt?nyt parhaita ajoneuvojaan, oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut h?nt? jalkaisin pitk?n matkaa ja erotessa vakuuttanut lujasti ja pyh?sti, ett? heid?n kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta is?in pahoista teoista, ja ett? h?n sai nyt ja aina luottaa h?neen ja h?nen naapureihinsa...

Ivalta t?m? hyv?? tarkottava lohdutus kuulosti h?nen korvissaan. Tuo puhe ?is?n pahoista teoista? tuntui h?nest? h?nt? itse??n kohtaan t?hd?tylt? h?v?istykselt?, joka h?nen t?ytyi k?rsi? vaieten, koska sit? h?pe??, jonka h?nen is?ns? oli j?tt?nyt h?nen niskoilleen, oli mahdoton torjua luotaan.

Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi h?n menneen el?m?ns? kuvien kulkea sielunsa silmien editse.-

H?n ei ollut is??ns? koskaan rakastanut. T?m? oli ollut raaka, raju mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enemp?? kuin jokin m?yr?koira, mik? h?nen hyv?ll? tuulella ollessaan sai kaluta h?nen kantap?it??n, mutta jonka h?n seuraavana hetken? potkaisi kauas luotansa. T?m? ?k?inen, pieni mies, h?nen kellert?v?t, leve?n luisevat kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, s?ken?iv?n harmaine silmineen olivat h?nt? pelottaneet niin kauan kuin h?n saattoi muistaa. ?iti??n ei h?n ollut milloinkaan tuntenut. T?m? oli muutama vuosi h?nen syntymisens? j?lkeen joutunut pitk?n sairauden uhriksi. Alhaalla kyl?ss? kerrottiin, ett? parooni oli h?net kiukullaan ja rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.

Synk?ss?, korkeaholvisessa k?yt?v?ss?, jonka seinist? askelet kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kes?syd?nn?kin kulkivat vilunv?reet l?pi ruumiin, oli h?nen kuvansa riippunut viimeisen? pitk?ss?, aavemaisessa riviss?. Se oli kuva hennosta, surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verett?m?t huulet ja puoleksi ummistuneet silm?t; heikkous ja arkuus n?ytti tehneen silm?luomet raukeiksi.

Monet hetket oli h?n pienn? poikana yksin j??ty??n seisonut t?m?n kuvan edess? ja ik?v?iden odottanut, ett? nuo luomet kohoaisivat, pilkahduttaakseen h?nen nuoreen, yksin?iseen el?m??ns? jokusenkaan ?idinrakkauden s?teen. Mutta vaikkapa h?n olisi ristiss? k?sin kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelist? tulvillaan ja kaihosta sykkivin syd?min odottanut her??misen hetke?, yht? raukeina ja ik??nkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat silm?ter?t edelleen alas h?neen oudosti metallinloisteisina, kunnes h?n vihdoin ep?toivoissaan tempautui irti ja sy?ksyi sielt? pois.

?idin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yht? huomattava kuin t?m?kin-se esitti s?teilev?n kaunista, mustakutrista naista, joka oli parhaallaan hevosen selk??n nousemaisillaan. H?nell? on vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja k?rp?nnahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa k?dess??n, jota peitti pitk?, poimuinen rannehansikas, heiluttaa h?n ratsupiiskaa, ik??nkuin tahtoisi sill? sivaltaa jotakin pahantekij?? selk??n.-Intohimoinen el?m?nhalu hehkuu ja s?ken?i noista silmist?, jotka rohkeasti ja k?skev?sti katsovat et?isyyteen, odottaen ett? kaikki, mit? sielt? l?hestyy, antautuu h?nen armoilleen.

Sellaiselta oli n?ytt?nyt nuoruudessaan iso?iti, joka jankutuksineen ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, lik??rilaseineen ja nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren miehen aikaisimpien muistojen joukossa. H?n oli ollut talon onnettomuus, sill? h?n, joka ennen h?it??n oli ollut ylistetty kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa juottanut nuoren luutnantin is?lle rakkauden Puolaan, niin ett? h?n, vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuper?? ja eli keskell? saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi syd?mest??n puolalaisten menetettyyn asiaan.

-H?n oli kyll? saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta h?n ei voinut olla antamatta ensim?iselle ja ainoalle pojalleen puolalaista nime?, jota h?n nykyisen? is?nmaallisen kiihkoilun aikana sai kuten syntym?vikaa laahata kaikkialle mukanaan.

Mutta mit? merkitsik??n viaton nimi Boleslav verrattuna siihen suunnattomaan h?pe??n, jolla is? mielett?m?ss? puolalaisrakkaudessaan oli verhonnut itsens? ja sukunsa.

Nyt oli h?n kuollut, ja ?kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa?, sanoi samaisen is?n poika itsekseen; mutta samana hetken? valtasi h?net t?ydell? voimallaan tietoisuus siit? h?pe?taulusta, jota h?n laahasi mukanaan, miss? liikkui tai mihin pys?htyi, ja josta mik??n mahti maailmassa ei voinut h?nt? vapauttaa. Valittaen ja syytt?en ojensi h?n k?sivartensa sinert?v?n? v?lkkyv?? taivasta kohden, jolla t?hdet himmein? tuikkivat. Oli kuin h?n olisi vaatinut tilille is?ns? sielua, joka oli piiloutunut johonkin et?iseen maailmaan.

Sitten yht?kki? her?siv?t leppe?mm?t tunteet h?nen mieless??n.

H?n heitt?ytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi k?tens? kasvoilleen. Hetken aikaa h?nest? tuntui, kuin h?n olisi itkuun puhkeamaisillaan, mutta h?nen silm?luomensa j?iv?t kuumiksi ja kuiviksi. Aavistus siit?, mit? h?nell? oli edess??n, painoi liian raskaasti h?nen mielt??n. H?n ajatteli, kuinka kolkkona ja t?rveltyn? h?n muutamain hetkien kuluttua n?kisi j?lleen sen, joka kerran oli lev?nnyt h?nen edess??n uiden valoisan lapsuuden p?iv?paisteessa.

Sill? h?nellekin, yksin?iselle, ?iditt?m?lle pojalle, oli lapsuuden p?iv? paistanut. Kiitt?m?t?nt?, kehnoa olisi ollut sit? kielt??.

Ymp?ri peltoja ja metsi? oli h?n saanut samoilla, vapaana, riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan b?hmil?iset mets?rosvot tai Arkansasin linnunpyyt?j?t, sill? h?nen tulemisistaan ja menemisist??n ei v?litt?nyt kukaan.-Kev?ttuulen liidelless? nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa kukasta kukkaan sai h?n ruohikossa kukkien keskell? loikoa sel?ll??n sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi-aamusta varhain iltamy?h??n, jollei n?lk? ahdistellut,-se ei liikuttanut ket??n. Ja jos h?nt? halutti menn? lammaspaimenten mukana laitumelle, sy?d? mustaa leip?? heid?n repustaan ja sammuttaa janoaan vesil?t?k?ist?, ei kell??n ollut mit??n v?itt?mist? sit?k??n vastaan.

Linnan ymp?ri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ymp?rilleen, kiemursi melkein solmuun vet?ytyneen? v?lkkyv?, iloinen virta pensaiden peitt?mine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niist? saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veiv?t hevosia uimaan, kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai my?skin poikasia ongella tai tytt?j? uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen taakse, tulivat otukset l?heisest? mets?st?, kapusivat varovasti alas ranta?yr?st? ja. latkivat kielell??n himottua m?rkyytt?. Silloin oli oltava hiljaa kuin hiiri eik? liikautettava varvastakaan, sill? pieninkin ??ni pyyhk?isi kuin tuulisp?? t?m?n satumaisen kuvan tipotiehens?. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset verkkonsa virran pinnalle-kun lepp?pensaat katselivat kuvaansa vedess? ik??nkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatyt?t lauloivat surullisia laulujaan ylemp?n? valkaisupaikalla, silloin ei ollut mit??n suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdist??n ja karkeloivain kuuns?teiden ymp?r?im?n? unelmoida aina aamunkoittoon.

H?n p??sti k?tens? vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti h?mmentynein katsein ymp?rilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentill?, ainoastaan puut, joiden alla h?n istui, kurottelivat synkki? ja uhkaavia varjojaan t?m?n hymyilev?n rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto, kuin lapsen itku, kuului et??lt?. J?niksen poikanen, joka varmaankin oli eksynyt pellonvakoon, huusi n?liss??n emoaan, aavistamatta, ett? parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.

Elukka paran h?t? v?risytti h?nt?. H?n nousi ja jatkoi taivallustaan synkk?? p??m??r??ns? kohden. H?nen muistelmansakin jatkoivat vaellustaan.

Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra G?tz otti h?net kouluun ja valkoinen talo p?hkin?puiden keskell? tuli h?nen toiseksi kodikseen. Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sill? t?m? harmaa tuittup?? piti ankarassa kurissa oppilaitaan.

Heit? oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain k?sity?l?isten lapsia, sekaisin poikia ja tytt?j?.-Talonpoikain lasten kanssa ei h?n luonnollisesti joutunut yksiin.-N?m? kasvoivat omia aikojaan kuten vasikat, sill? paroonin heille asettama opettaja, entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi, vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.

H?nen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel, ravintolan is?nn?n poika alhaalta kyl?st?, oikein aika poika, joka jo kymmenvuotiaana k?veli pitk?vartisissa saappaissa ja sai ampua maaliin-ja joka nyrkkiens? voimalla piti koko koulun kurissa. Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi h?nt? ja jonka hiljaiseen luonteeseen toisen leve? rehenteleminen vaikutti valtavasti, ulottui h?nen mahtinsa, sik?li kuin t?m?n salli kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he kaikki, itse Felixkin, h?nt? kohtaan tunsivat.

Felix tuli h?nen opettajakseen kaikissa niiss? taidoissa, jotka poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. H?n opetti h?net uimaan, soutamaan, pyydyst?m??n lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan kaniineja, jopa ilmaisi h?nelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan k?yhien talonpoikain puutarhoja ry?stettiin. Ja vaikkakin hedelm?t, joita h?n milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset, joita h?n salaisilla retkill??n niskansa taittamisen uhalla sai saaliikseen, ei h?n kuitenkaan voinut n?ist? rosvoretkist? luopua. J?lkeenp?in tunsi h?n tosin kiduttavaa h?pe?ntunnetta ja tavallisesti vei seuraavana p?iv?n? talonv?elle satakertaisesti takaisin, mit? heilt? illalla oli ry?stetty.-Siit? huolimatta kohtasi h?n synkki? kasvoja ja pahansuopia hymyj?, sill? is?n nyrkki lep?si raskaana k?yh?n v?en niskoilla, jonka viel? silloin t?ytyi tehd? p?iv?t?it? kartanoon... Mik? oli luonnollisempaa kuin ett? viha, jonka is? oli kylv?nyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...

Toisten toverien, eritt?inkin tytt?jen, kuvat olivat h?nen muistossaan h?ipyneet sumuun.

Paitsi tietysti yht?.

H?nen kuvansa kimmelsi vienolla t?hdenloisteella syd?mensurun varjosta, surun, joka v?hitellen oli koko h?nen olemuksensa kietonut mustiin k??rinliinoihin ja jota ei itse pyh?, sovittava sotakaan ollut voinut haihduttaa. H?nen kuvansa oli seurannut h?nt? taistelujen tuoksinaan eik? j?tt?nyt h?nt?, kun h?n maatessaan vaikeasti haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan. T?m?n tyt?n ik?v?imiseen sulautui h?nen voimaton onnenkaipuunsa, josta h?n ei viel?k??n ollut voinut vapautua. Ik??nkuin eiv?t is?n pahat teot olisi h?nelt? auttamattomasti tuhonneet tiet? onneen.

H?n ei tiennyt itsek??n, kuinka t?m? lempi oli h?nen rinnassaan kasvanut niin suureksi, ett? se lopulta t?ytti heijastuksellaan koko maailman.

Vaalea, kylm? papintytt?nen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse, vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina n?ytti niin hirvitt?v?n puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut tarttua vaatteidensa liepeihin, ?koska ne voisivat revet??, kuten h?n arveli, oli h?nelle lapsena oikeastaan j??nyt aivan vieraaksi. Monta kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena n?ytteli h?nelle nukkekamarinsa salaisuuksia, niiss? yksin pyyhelappusetkin olivat p??rm?tyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ik??nkuin heid?n syd?mens? l?hestyisiv?t toisiaan. Mutta useimmittain k?ytt?ytyi h?n rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman k?mpel?sti, ett? tyt?n lempe?t nuhteet pian muistuttivat h?nen menneen niiden rajojen ylitse, jotka h?nen yst?vyytens? h?nelle asettivat.

Silloin h?n tavallisesti pakeni sielt? loukkautuneena ja h?peiss??n ja pysytteli loitommalla, kunnes muutamien p?ivien kuluttua tyt?n lempe?, anteeksi antava hymy kutsui h?net j?lleen h?nen rinnalleen.-H?n ei viivytellyt, sill? tyt?n olennossa oli jotakin valoisaa ylevyytt?, joka h?net yh? uudestaan veti h?nen tenhopiiriins?.

Felixille oli t?m? uskollisuus kauhistus. H?n nimitti Helenaa Koruliisaksi ja h?rn?ili h?nt?, miss? vain voi. Tyt?ll? puolestaan oli verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa h?neen muka yli olkansa, vaikka toinen olikin p??t? pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen oli kovin ilke?, meni h?n itkusilmin is?lleen valittamaan.

Kaksitoistavuotiaana j?tti Boleslav kotiseutunsa, kun h?nen ?itins? sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat tarjoutuneet h?nen kasvatustaan valvomaan. Is? kai oli iloinen h?nest? p??stess??n, sill? h?nen elintapansa puolisonsa kuoltua eiv?t juuri olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyv?in silmien katseltaviksi. Matkoiltaan p??kaupunkiin toi h?n aina mukanaan vieraita naikkosia linnaansa, ja moni kotoisella maaper?ll? kasvanut, puoleksi puhjennut kukannuppu joutui h?nen himojensa uhriksi. Ei niin, ett? h?n olisi t?t? h?pe?m?tt?m?sti ja julkisesti harjottanut rikoksellisena ammattina, h?n vain ei tahtonut tiet?? mist??n rajotuksista. Ja olihan se, mit? h?n teki, suorastaan h?nen oikeutensa kartanon herrana, oikeus, jonka perint?tapa oli h?nelle vahvistanut ja jonka k?ytt?? ei oikeastaan kukaan kummastellut-jollei ehk? poika, joka verrattain usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syyt?sten todistajaksi.

Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan h?nen silmiens? n?ht?v?ksi. Oli juuri k?siss? aika, jolloin suuren Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen kansallisuuden kuolinkamppailustaan.-Uudestaan eloon her?nneen ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, miss? puolankielen suhu??net kajahtelivat, ja n?yttiv?t levi?v?n It?-Preussin puhtaasti saksalaisille seuduillekin.

Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaper?isi? vieraita, solakoita, notkeavartaloisia miehi?, joilla oli ter?v?piirteiset, kuopikkaat kasvot. Pieniss? rattaissa he kiireisesti ajoivat kyl?n halki ja y?n h?myss? ja sumussa j?lleen katosivat.

Posti toi tuhkatihe??n sinetill? ja ven?l?isill? leimoilla varustettuja kirjeit?, ja is?n ty?huone oli usein viikkom??rin suljettuna, niin ettei kukaan p??ssyt sis??n. H?n itse oli k?ynyt synk?ksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessak?vij?, ja ruoskanj?ljet h?nen renkiens? seljiss? alkoivat parantua ihonv?risiksi.

T?h?n aikaan siis tapahtui, ett? Boleslav muutti sukulaistensa luo K?nigsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli h?nelle ?idin sijaisena, ylh?isimm?t kodit olivat h?nelle avoinna.

Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Is?n satunnaiset k?ynnit h?nen luonaan osottivat vain h?nelle, miten vieraat he olivat toisilleen.

Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar h?vitti vanhoja preussil?isi? maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu kuului Weikselin ja Memelin v?limaille.

K?nigsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli t?p?t?ynn? ihmisi?, ja kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.

T?m?n sotatemmellyksen, rumpujen p?rrytyksen ja valitushuutojen keskell? oli Boleslavin suotu uneksia ensim?iset lemmenunelmansa.

H?n oli ?sken t?ytt?nyt kuusitoista vuottaan, ja mit? lupaavin viiksienalku h??m?tti jo kuin hiilell? maalattuna h?nen yl?huulessaan. H?n osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eik? h?nelle ollut en?? mik??n salaisuus, mit? ?skett?in kuollut Friedrich Schiller oli tuntenut Lauraa kohtaan.

Palatessaan er??n? tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki linnakent?n, jossa vilisi sekaisin ven?l?isi? ja preussilaisia sotilaita, n?ki h?n yht?kki? kaksi suurta sinist? silm??, jotka kysyvin? ja yst?v?llisin? t?hystiv?t h?nt?. H?n tunsi punastuvansa, ja kun h?n rohkeni katsella ymp?rilleen, olivat silm?t kadonneet. Seuraavana iltana tapahtui samoin-kolmannella kerralla rohkeni h?n pit?? hieman paremmin varansa ja n?ki silloin, ett? noihin silmiin kuuluivat siev?t, vaaleat kasvot, hieno nen? ja pari kalpeita, siromuotoisia huulia, jotka hymyiliv?t suloisesti ja kehottavasti h?nt? kohden. N?m? kasvot muistuttivat h?nelle tuomiokirkon alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskell?.-Jotakin toistakin muistuttivat h?nelle n?m? kasvot. H?n ei vain tiennyt ket?.

Ja h?nen t?t? parhaallaan miettiess??n levisi hehkuva ruusunpuna nuoren tyt?n somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat: ?Boleslav-oletko se sin???

Nyt ei ollut en?? ep?ilemist?k??n, ja riemuiten h?n huudahti: ?Helena-Helena-sin???

Jollei tytt? olisi h?nt? siivosti ty?nt?nyt luotaan, olisi h?n temmannut h?net syliins? avoimella linnakent?ll?, kikattavain tytt?jen ja r?yh??v?in sotamiesten keskell?. Ja heid?n poikettuaan rinnatusten k?velem??n hiljaisia syrj?katuja kertoi tytt?, ett? h?nen is?ns? oli vihollisen l?hestyess? l?hett?nyt h?net t?nne, jottei h?nelle teht?isi mit??n pahaa, ja ett? h?n asui er??n vanhan t?din luona, joka oli ostanut itselleen paikan naimattomain papintytt?rien turvakodissa ja vietti hyvi? p?ivi?. H?n ty?skenteli ahkerasti ottaen ranskan ja musiikin tunteja, sill? h?n tahtoi viel? kerran auttaa is??ns? t?m?n opettaja-virassa, koskei h?n kai kuitenkaan miest? saisi ik?n??n.

T?m?n kaiken tytt? kertoi vienon lempe??n pikkuviisaan tapaan, joka Boleslavissa her?tti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan rauhallisesti, tyytyv?isesti hymyillen h?nt? syrj?st?p?in.-H?nen is?st??n ei tytt? tiennyt kertoa mit??n,-viime n?kem?ll? oli ukko n?ytt?nyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei h?n pitkiin aikoihin ollut saanut mit??n tietoja, sill? ranskalaiset olivat pesiintyneet sinne, ja tiedot eiv?t p??sseet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli t??ll?, ja h?net oli h?n ?skett?in kohdannut; h?n oli opissa viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan. H?nelle ei varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tytt?, kun h?n jo oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja k?ytti turkkilaisia kaulaliinoja.

Lopuksi antoi tytt? h?nelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan h?nt? t?din luo, sill? ainoastaan perjantaisin p??stettiin vieraita laitokseen.-

Tyt?n poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa vy?t?r???n, tuntui h?nest?, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria tullut h?nt? ilahduttamaan ihanalla ilmestyksell??n ja palaisi nyt j?lleen liljojensa ja punaruusujensa luo.

Seuraavana perjantaina soitti h?n neitsytkodin kelloa.-Tosin h?n ei tavannut tytt?? liljojen ja punaruusujen keskell?, vaan verenpisarain ja kurjenpolvien, joiden himme?t, tomuiset lehdet kehystiv?t h?nt? varsin vieh?tt?v?sti. Talvi-illan rusotus hohti j??tyneest? ikkunasta sis??n ja levitti ruusuharsonsa h?nen kasvoilleen. Tai kenties j?lleenn?kemisen ilo sai h?net punastumaan.-T?ti, hampaaton, homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja puuteroidut hiussyker?t, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi ylh?iselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ik??nkuin maa olisi h?net nielaissut.

Oi, mik? suloisten, auringonpaisteisten perjantai-p?ivien sarja silloin alkoikaan!-Sotilaat meniv?t taisteluun ja palasivat j?lleen-h?n ei n?hnyt heit?. Eylausta vy?ryi ukkosen jyrin? yli kaupungin-h?n ei kuullut sit?. Monta kertaa taivaalle katsellessaan tuntui h?nest?, kuin olisi h?n ollut syv?ll?, syv?ll? siniaaltojen alla ja se maailma, jossa h?n ennen oli el?nyt, alkaisi vasta sinisen taivaanlaen tuolla puolen.

Ett? h?n kuitenkin viel? oleskeli keskell? samaista maailmaa, selvisi h?nelle er??n? sunnuntai-iltap?iv?n?. H?n istui uneksien kirjojensa ??ress?, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yht?kki? temmattiin auki ja sis??n sy?ks?hti p?yhke?sti meluten nuori huimap??, jota h?n ei tuntenut.

?El?k??n, poikaseni!? huusi h?n, ojentaen k?sivartensa h?nt? kohden. ?Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enk? l?yt?nyt mist??n. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti minut oikealla tielle.?

H?n oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta lemmitty oli puhunut, liehui komeasti h?nen molemmille olkap?illeen.

Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen syd?mellisemmin kuin olisi muutamia viikkoja takaperin itsek??n pit?nyt mahdollisena. Sen j?lkeen kuin Helena oli j?lleen tehnyt h?nelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi ja kodikkaaksi, oli entinen yst?v?kin tullut h?nen syd?nt?ns? l?hemm?ksi.

Kursailematta h?n heitt?ytyi leposohvalle, ja venyess??n sohvan nahkap??llyksell? katseli h?n ihmetellen kodikasta huonetta, joka h?nest? arvatenkin n?ytti ??rim?isen ylellisyyden eduskuvalta.

?Asuthan t??ll? kuten lumottu prinssi paratiisissa?, huusi h?n. ?Kelpaahan sit?, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin meik?l?inen-?h, palttua-!?

Ja h?n sylke? pirskautti etuhampaidensa v?litse, kuten varmaankin oli oppinut merimiehilt? satamassa.

Siit? l?htien tuli h?n tuhkatihe??n Boleslavin hiljaiseen majaan, s?i suuhunsa ne makupalat, jotka t?ti oli l?hett?nyt, lainaili h?nelt? rahaa ja kirjoja ja perehdytti h?net kaikkiin satamakaupungin salaisuuksiin.-Lyhyesti, h?n esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat ?kokeneet maailmanmiehet?, jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemm?t luonteet vaikutusvaltaansa.

Monesti oli Boleslav uskomaisillaan h?nelle syd?mens? salaisuuden, mutta ratkaisevana hetken? ei h?n koskaan l?yt?nyt sopivia sanoja, ja niinp? asia j?i silleen, kunnes Felix muutamana kauniina p?iv?n? yll?tti h?net sanomalla: ?Jollet luule minun n?kev?n, kuinka olet korviasi my?ten pihkaantunut sirke?ksi pestyyn, sive??n neitsyeemme, niin erehdyt pahasti.?

Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta sy?ks?hti kasvoihin, kielsi h?nt? puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa Helenasta.-Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta j?tti sent??n t?stedes silleen yst?v?ns? lemmityn pilkkaamisen.-H?n oli nykyisin aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen ?kostaakseen tyranneille sorretun is?nmaan puolesta?, kuten h?n sanoi, ja Boleslav katsoi h?neen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.

Koitti sitten p?iv?, jona yst?v? ilman k?denly?nti?, ilman tervehdyst? kulki h?nen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkap?iden kohotus ilmaisi h?nelle, ett? h?net oli n?hty.-?llistyneen? Boleslav tuijotti poisrient?v?n j?lkeen, joka ei n?ytt?nyt kyllin ripe?sti voivan loitota h?nen l?heisyydest??n.

Mit? oli tapahtunut?

Seuraavana iltana h?n kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati selityst? ja tili?.

Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli l?hetti mukanaan paketti kirjoja, jotka yst?v? oli h?nelt? lainannut ynn? kirje, joka kuului seuraavasti:

Korkeasukuinen

Herra Boleslav von Schranden

t??ll?.

T?ten saan Teille, Teid?n Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti ilmottaa, ett? Schrandenissa sattuneiden tapausten j?lkeen tuntuu minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa is?nmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyyd?n n?yrimm?sti palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin n?lk?? n?kem?ll? olen ehtinyt ne hankkia.-Kirjeen tuoja on saapa viisi hopeagroschenia.

Alamaisimmasti

Teid?n Korkeasukuisuutenne

n?yrin palvelija

Felix Merckel.

Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaap?in. H?net valtasi niin syv? h?pe?n tunne, ettei h?n moniin p?iviin uskaltanut katsoa ket??n ihmist? kasvoihin. Vihdoin rohkaisi h?n mielens? ja p??tti ilmaista surunsa Helenalle. T?m? voisi parhaiten hankkia tietoja, jotka h?net vapauttaisivat ep?tietoisuudestaan.

Huolimatta Helenan kiellosta, ettei h?nt? saanut kadulla puhutella-tytt? piti sellaisen l?hentelemisen sopimatonna, koska he voivat tavata toisiaan kotonakin-odotti h?n h?nt? ja tavattuaan n?ytti h?nelle kirjeen. Tytt? lohdutti h?nt? lempe?ll? hymyll??n, mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka h?n edellisell? viikolla oli saanut is?lt??n, ei tiennyt kertoa mist??n muusta kuin onnettomasta taistelusta mets?ss? Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset sotilaat olivat joutuneet surkeasti l?ylytetyiksi. T?m? oli muuten jo ollut sanomalehdiss?kin.

Er??ll? keinoin tosin saattoi p??st? totuuden perille. Helenan tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, miss? suurten v?litysliikkeiden oppilailla oli tapana viett?? vapaa-aikojaan, kun enimm?t liikkeet nyt olivat keskeytt?neet toimintansa. H?n ei tehnyt sit? mielell??n, mutta teki kuitenkin.-

Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti l?himm?n sillan korvalla tietoja, joita tytt? toisi tullessaan.

?H?nk?s sitte oli olevinaan?, sanoi Helena palattuaan verkalleen ja tulipunaisena retkelt??n. ?Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat kaikkikin. Ik??nkuin min? etsisin heid?n liehittelyj??n?. Ja h?n hymyili ylen h?mill??n sinisilkkiseen k?sity?laukkuunsa. ?Mutta voit olla aivan levollinen, Boleslav.-Se ei merkitse mit??n sen enemp??.-Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on is?nmaallisuus noussut h?nen p??h?ns?.?

?Mit? minulla on tekemist? h?nen is?nmaallisuutensa kanssa?? kysyi Boleslav. ?Min? vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yht? paljon kuin h?nkin.?

Helena vaikeni ja kietoi ymp?rilleen pient? vaippaansa, jota tuima talvituuli hulmutti h?nen solakan vy?t?r?ns? ymp?rill?. ?Minuun saat luottaa?, jatkoi h?n sitten, ?min? en sinua siit? koskaan tule soimaamaan.?

?Herran t?hden-mist???

Ja vihdoin se tuli ilmoille.

?Sinun ei pid? sit? panna syd?mellesi, rakas, kallis, Boleslav-kyl?ss? n?et kerrotaan, ett? is?si on y?n pimeydess? vienyt Kissanporrasta my?ten ranskalaiset preussilaisten selk??n-n?etk?s-ja ruskea Regina, puusep?n tytt?, tied?th?n, se pieni p?rr?p??, joka k?vi koulua samaan aikaan kuin mekin, h?n kuulemma on sen tunnustanut, sill? h?n se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kyl?n v?ki, ett? is?si on is?nmaan kavaltaja, eiv?tk? tahdo en?? tehd? h?nelle ty?t?, vaan aikovat panna punaisen kukon h?nen katolleen.?

Siin? se oli. Ja t?n? hetken? katosi h?nelt? el?m?nhalu ja el?m?nrohkeus, kuten kev?tmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.

Ohitse-ohitse menk?? moiset kuvat sanattomaan tuskaan-kaikotkaa kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan h?pe?n muistot!

Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli K?nigsbergiss? saakka yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensim?iset onnettomuuden enteet tulivat n?kyviin. Mutta ne riittiv?tkin h?nen olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja k?mpel?n?, harhailevin katsein ja kasvot milloin ?kki? punastuen, milloin kalveten, hiipi h?n ymp?ri nurkkia, s?ps?ht?en jokaisesta sanasta, joka odottamatta h?nelle sanottiin. Sitten tulivat p?iv?t, jolloin opettajat alkoivat h?nt? syrj?ytt?? ja toverit karttaa h?nen l?heisyytt??n-p?iv?t, jolloin t?ti kielsi h?nelt? tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei h?n muka ollut terve-p?iv?t, jolloin pidettiin perheneuvotteluja suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eiv?t en?? olleet h?nen toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija sylk?isi h?nen ovelleen.

H?n n?ki sen matelevan luokseen, tuon kylm?n, niljakkaan k??rmeen, n?ki sen l?henev?n kietoutuakseen h?nen ymp?rilleen, tyrehdytt??kseen veren h?nen suonissaan. H?n n?ki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli s?hin?n, joka l?heni l?henemist??n-ja avutonna, puutuneena, kivettyneen? h?n tuijotti siihen, rohkenematta kysy?, huutaa tai edes huoata.

Helenakin oli h?nelt? mennytt?.-Tytt? tosin ei siihen ollut syyp??, eip? suinkaan. H?n salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli h?nt? yst?v?llisesti, koettipa olla iloinenkin ja viihdytt?? h?nt? lempe?ll? leikinlaskulla. Mutta oliko sitten laita niin, ett? h?n itse oli niin tykk?n??n muuttunut, ett? n?ki koko muun maailman, jopa lemmittyns?kin ainoastaan h?pe?st? ja tuskasta kudotun harson l?vitse, tai oliko tytt? siit? p?ivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan s??lin s?velt?, lyhyesti-Boleslav tunsi tulevansa yh? raskaammalle mielelle ja rohkeni tuskin en?? katsoa tytt?? silmiin.-

Er??n? p?iv?n? otti h?net vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti. T?m? niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itse??n h?nen n?yrimm?ksi palvelijakseen. Mutta se, mit? h?n ilmotti, merkitsi heid?n erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai h?n sammaltaen ilmoille, ei en?? katsonut sopivaksi tytt?rens? seurustelua korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sent?hden m??r?nnyt, ett? tyt?n oli l?hteminen K?nigsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.

Helena sanoi j??hyv?iset pieness? sinisell? lakkasinetill? suljetussa kirjeess?.

Rakas, rakas Boleslav!

Is?ni k?skee minun v?ltt?? sinua, ja minun t?ytyy olla h?nelle kuuliainen. J???s hyv?sti. Sin? olet minulle i?ti, i?ti rakas. Sen vannoo sinulle oma

Helenasi.

Kuusi h?t?pikaa kirjotettua rivi? on liian laiha matkaev?s sille, jolla on kaipauksen ja kielt?ymyksen el?m? edess??n. Mutta voiko h?n enemp?? toivoakaan? Eik? siin? ollut rakkautta ja uskollisuutta yllinkyllin, ett? Helena lupasi pit?? h?nest? kiinni, kun kaikki, kaikki v?istyiv?t h?nen, h?v?istyn, tielt? syrj??n?

T?stedes ajatteli h?n h?nt? kuin kirkastettua, pyh?? olentoa. H?nen kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka h?n oli n?hnyt tuomiokirkossa, ja tytt?? ajatellessaan n?ki h?n t?m?n s?dekeh?n kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ymp?r?im?n?.

Jollei h?n olisi ollut niin ylen nuori, olisi h?net rahtunen itsekkyytt? ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka h?n yh? viel?kin tunsi lamauttavana itse??n painavan, ei h?n rohjennut vaatia is?lt??n edes varmuutta, saatikka sitten tili?.

Vasta t?m?n ?killinen n?ytt?ytyminen her?tti h?net vastarintaan.

H?n oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien kuluttua voinut p??st? yliopistoon, jollei h?nelle moneen kertaan olisi viittailtu, ett? h?nen poistumisensa oppilaitoksesta oli eritt?in suotavaa. Hyv? t?tikin, joka t?h?n asti oli huolellisesti v?ltt?nyt mainita tuota huhua, jonka painon alla h?n k?rsi sanomattomasti itsekin, oli nyt s??livin sanoin ottanut puheeksi, kuinka h?nelle olisi parasta loitota.

Toisissa olosuhteissa olisi h?nen intonsa ja kunnianhimonsa noussut moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi h?n ainoastaan sanomatonta katkeruutta, ja halusi paeta h?pe?taakkoineen johonkin, jossa ainoakaan ihmissilm? ei h?nt? n?kisi.

T?ss? mielentilassa seisoi h?n er??n? p?iv?n? is?ns? edess?.

T?m? oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. H?n kuohui raivosta, koko h?nen olentonsa n?ytti hukkuneen ep?toivon uhkaan. N?hdess??n h?nen lyhyen, tanakan vartalonsa, h?nen h?r?nniskansa, h?nen harmaat, s?ken?iv?t silm?ns? ja punaiset, p?h?ttyneet kasvonsa, valtasi Boleslavin sama pelko, jota h?n oli tuntenut poikavuosinaan. H?n kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittek??n tahtonut p??st? h?nen huuliltaan.

?Is?-onko totta, mit? ihmiset?...

Harmaissa silmiss? kiilui hurjan ep?luulon liekki.

?H?-mit? ihmiset juttelevat??-

?Ett? sin? olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse??-

?Ja ent? jos se olisi totta, keltanokka? Ent? jos olisin jaloin tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa t?lle raukkamaiselle preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typer?t, laiskat orjasielut saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirt?tt?isi heid?t kaikki tyyni!-?l? tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain, mit? inhimillinen velvollisuuteni vaati.-Kahleihin kytketyt ovat minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta meid?t-pelasta meid?t!-Pelastaa en heit? voinut, se j?i suuremman miehen teht?v?ksi, mutta saatoin auttaa h?nt?, tuota, joka kostonenkelin? sy?ksyy yli turmeltuneen Europan-saatoin auttaa h?nt? tuhoamaan konnia, miss? ne olivat minun k?siini joutuneet.?

N?in, h?n puhui, ja h?nen lyhyt vartalonsa n?ytti kasvavan.-H?nen silm?ns? salamoivat. Ylti?p?isyyden hurmahenki, joka niin paljo muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen henget?rt?, levitti hehkuvan punaisen vaippansa h?nen ylitsens?.

Kauhistuneena Boleslav vet?ytyi taaksep?in. H?n tunsi syv?sti, ett? h?nen ja t?m?n miehen v?lilt? oli jokainen side katkennut.

?Soittakoot vain suutansa?, jatkoi ukko, ?nyhjik??t vain minut n?hdess??n kyyn?rp?ill?ns? toisiaan kylkeen, hittojako min? siit? huolin.-He eiv?t kuitenkaan tohdi k?yd? kimppuuni niin kauan kuin s?tkyttelev?t korsikkalaisen jalopeuran k?p?l?in v?liss?.-Ja kuka muuten voi sen todistaa? Jollei p?ll?p??t? Reginaa olisi is?ns? pelotellut pahanp?iv?iseksi ja siten saanut h?net l?rp?ttelem??n, otaksuisi jokainen, ett? ter?v?p?inen eversti Latour on yksin??n l?yt?nyt tien virran poikki ja mets?n l?vitse. Mutta nyt h?n on niskoillani-tytt?riepu. Ja talonpoikia en saa en?? patukallakaan pidetyksi kurissa, niin hell?sti he rakastavat minua siit? pit?en. Jos on totta, mit? lehdet kertovat, ett? kuningas piakkoin p??st?? t?m?n koiralauman vapaaksi, silloin repiv?t he minut arvelematta.-Onnittelen sinua perint?si johdosta, poikaseni.?

N?m? olivat viime sanat, jotka h?n kuuli is?lt??n, sill? keskustelun keskeytti samassa t?ti astuen h?nen ty?huoneeseensa, miss? he olivat.-Vanha ylh?inen nainen v?isti paroonin punaista, karkeaa k?tt?, joka h?nelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten v?istet??n myrkyllist? matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten h?nelt? muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskist? keskustelua.

Mit? t?ss? neuvottelussa p??tettiin h?nen kohtalostaan, ei h?n saanut kuunaan tiet??, sill? ennenkuin t?m? lyhyt hetkinen oli lopussa, oli h?nen t?h?nastinen el?m?ns? j??nyt kauaksi h?nen taakseen ik??nkuin syd?nt? painava unelma, mutta h?n seisoi kadulla tuumien mist? portista h?n vaeltaisi avaraan maailmaan.

H?nen seikkailurikas vaelluksensa p??ttyi pienelle maatilalle er??ss? Liettuan sopukassa, miss? h?nelle suotiin lepoa ja ty?t? ja miss? h?nell? oli tilaisuus kehitty? kelpo maanviljelij?ksi.

Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokap?iv?isest? leiv?st?, taistelua, joka tosin oli t?ynn??n vastuksia ja puutetta, mutta ei kuitenkaan sis?lt?nyt mit??n h?pe?? eik? h?nen kunniantuntoaan loukkaavaa. Sill? h?n oli j?tt?nyt nimens?. Jos h?n olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku, olisi h?nen ollut parempi olla.

Mutta alituiseen laahasi h?n mukanaan tietoisuutta siit? h?pe?st?, joka h?neen oli tarttunut. Is?nmaanrakkaus, joka ennen oli luonnollisen tyynen? uinaillut h?nen syd?mess??n, oli her?nnyt kirvelev??n hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka ruoskaniskuin ajoi h?nt? paikasta paikkaan karkottaen veren h?nen kasvoiltaan ja unen h?nen silmist??n. Ei paljon puuttunut, ettei h?n pit?nyt itse??n syyp??n? Preussin onnettomuuteen.

Ainoastaan kerran oli h?n koko t?n? aikana saanut tietoja kotiseudultaan. H?n luki K?nigsbergil?isest? lehdest?, ett? Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.

Silloin oli h?n pannut k?tens? ristiin, ja h?nen huuliltaan oli p??ssyt sammaltava ??ni, joka kuului melkein luojankiitokselta.

Sovitusta-sovitusta mihin hintaan hyv?ns?!

Mutta viel? ei ollut mit??n sovitettu, kukistettua is?nmaata tallasi viel? tyranni jaloillaan.

Mutta nyt hukkui suuri armeija id?n lumihankiin-ja Preussin kohoaminen seurasi per?st?.

Nyt h?n oli selvill?! Kuolla, kuolla h?nen t?ytyi, sovittaa omalla verell??n, mit? is? oli rikkonut.

Vapaaehtoista j??k?ri Baumgartia, joka maaliskuun 5 p?iv?n? 1813 ratsasti K?nigsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra Schrandeniksi, joka t?sm?lleen viisi vuotta takaperin oli sielt? l?htenyt omaa h?pe??ns? pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka nyt h?nt? riemuiten tervehtiv?t, oli monta, jotka olivat olleet mukana kerran h?nt? karkottamassa... H?n liittyi uljasten talonpoikain parveen, joiden suusta hel?hti kotiseudun murre niin tutunomaisesti h?nt? vastaan. H?n tuli heid?n yst?v?kseen, heid?n johtajakseen-kunnes er??t tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyiv?t h?nen rinnalleen, saivat h?net v?istym??n kuten pahantekij?n.

Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka heit? johti taisteluun.

Mit? sen j?lkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren ja savupilvien t?ytt?m?ksi unelmaksi, josta laukausten ja kuolinvoihkausten keskelt? nousi esiin ainoastaan hirve? kysymys: El?tk? yh? viel??

Ja t?ll? kysymyksell? tervehti h?nt? ensiksi p?iv?nvalo, kun h?n kuukausim??rin kamppailtuaan el?m?n ja kuoleman vaiheilla j?lleen palasi tajuntaansa.

H?nt? varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu, ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. H?nelle ei oltu suotu sit? ainoaa sovitusta, joka yksin n?ytti h?nest? riitt?v?lt?.

Odottiko h?nt? toinen, raskaampi sovitus, kun h?n nyt aamun sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkki? metsi? kohden?

* * *