Chapter 7 No.7

?kkin?inen isku.

Seistess?ni siin? mietiskellen t?t? ihmiskunnan liiankin t?ydellist? voittoa, pujahti t?ysikuu keltaisena ja py?re?n? esiin hopeaisesta valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot lakkasivat liikehtim?st? alhaalla, ??net?n p?ll? lenn?hti ohi, ja minua v?risytti illan viile?ss?. P??tin laskeutua kukkulalta hakemaan itselleni makuupaikkaa.

Etsin p?iv?ll? n?kem??ni rakennusta, ja silloin katseeni sattui pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka n?kyi selvemmin nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin n?hd? hopeakoivunkin ja rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko n?kyi my?skin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen ep?ilys viilensi tyytyv?isyytt?ni. "Ei", vakuutin p??tt?v?sti itselleni, "tuo ei ole se nurmikko!"

Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sill? sfinksin valkeat, spitaaliset kasvot olivat siihen p?in k??nnetyt. Voitteko kuvailla mit? tunsin tultuani vakuutetuksi siit? - ett? aikakoneeni oli poissa!

?kki?, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni ajatus, ett? mahdollisesti voisin menett?? oman aikakauteni ja j??d? avuttomana t?h?n outoon uuteen maailmaan. Jo t?m? ajatuskin tuotti minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengitt??. Seuraavassa hetkess? yll?tti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin m?ke? alas. Kerran kaaduin p?istikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa verenvuodon tyrehdytt?miseen, vaan hyp?hdin pystyyn j?lleen ja juoksin edelleen, l?mp?isen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.

Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sit? v?h?sen, ty?nt?neet sen pensaiden alle pois tielt?". Siit? huolimatta juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella varmuudella, joka joskus seuraa ??rim?ist? pelontunnetta, ett? tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, ett? kone oli viety pois minun ulottuviltani.

Hengitin vaivalloisesti, sill? luulenpa suorittaneeni koko matkan kukkulalta nurmikolle - noin kaksi englannin peninkulmaa - kymmeness? minuutissa. Enk? en?? ole nuori mies. Juostessani kirosin ??neen narrimaista luottavaisuuttani j?tt?ess?ni koneeni yksin. Huusin ??neen, mutta ei kukaan vastannut. Ei yht?k??n luotua olentoa n?kynyt tuossa kuun valaisemassa maailmassa.

Saavuttuani nurmikolle n?in pahimman pelkoni todeksi. Ei n?kynyt j?lke?k??n koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhj?? paikkaa tumman pensaston keskell?. Juoksin raivoisasti sen ymp?ri, ik??nkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta pys?hdyin sitten ?kki? k?yden k?sin hiuksiini.

Yl?puolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena, loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se n?ytti pilkallisesti hymyilev?n minun kurjuudelleni.

Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mieless?ni, ett? pikku v?ki oli pannut koneen s?il??n minua varten, ellen olisi ollut niin varma heid?n ruumiillisesta ja henkisest? kyvytt?myydest??n.

Mik? minua kauhistutti, oli tunne jostain t?h?n saakka aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehk? kadonnut. Yhdest? seikasta olin sent??n varma: ellei jokin my?hempi aikakausi ollut valmistanut koneeni t?sm?llist? toisintoa, ei se ollut voinut liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnitt?nyt vivut - my?hemmin selit?n sen teille - esti jokaista muuta panemasta sit? liikkeelle, kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta miss? se nyt sitten mahtoi olla?

Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sill? muistan juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse sfinksin ymp?rill? ja peloittaneeni jonkin valkoisen el?imen, jota h?m?r?ss? luulin pieneksi hirveksi. Muistan lis?ksi my?h??n sin? iltana hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat sormeni verta vuotamaan.

Nyyhkytt?en ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen luo. Avara sali oli nyt pime?, hiljainen ja autio. Hiiviskelless?ni ep?tasaisella lattialla kaaduin er?st? malakiittip?yt?? vasten ollen v?h?ll? taittaa s??riluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin eteenp?in tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut

Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peitt?vill? pieluksilla nukkui noin parisenkymment? pikku olentoa. Ep?ilem?tt? he pitiv?t minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun ?kki? astuin esiin ??nett?m?st? pimeydest? synnytt?en salaper?isi? ??ni?, r?isk?ht?v? tulitikku k?dess?ni. Sill? he olivat tyystin unohtaneet tulitikut.

"Miss? aikakoneeni on?" huusin ?k?isen lapsen tavoin, k?vin heihin k?siksi ja ravistelin heit? hiukan. Se oli heist? varmaan hyvin kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat n?yttiv?t kovin pel?styneilt?. N?hdess?ni heid?t siin? ymp?rill?ni p?lk?hti p??h?ni, ett? tein sanomattoman hullusti koettaessani n?iss? olosuhteissa her?tt?? heiss? pelon tunnetta. Sill? heid?n p?iv?ll? osottamastaan k?yt?ksest? p??tt?en oli pelko heilt? tykk?n??n unohtunut.

Yht?kki? survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen er??n heist? kumoon matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta j?lleen ulos kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja kompastelua siell? t??ll?. En muista mit? kaikkea tein kuun hitaasti kohotessa taivaanlaelle. Luulen ett? odottamaton vahinkoni sai minut hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani - olin kuin kummallinen el?in tuntemattomassa maailmassa. Lienen kulkenut raivoten edestakaisin syytt?en Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitk?n ep?toivon y?n aikana, kurkistaneeni mit? mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun valaisemien raunioiden keskell? koskettaen tummissa varjoissa piilevi? outoja el?imi?. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heitt?ydyin maahan l?helle sfinksi?, itkin ??ret?nt? kurjuuttani ja vihoittelin hulluuttani, kun olin j?tt?nyt koneeni tuuliajolle. J?lell? oli vain viheli?inen tulevaisuus.

Vihdoin nukuin ja her?tess?ni j?lleen oli jo t?ysi p?iv?; pari varpusta hyppeli ymp?rill?ni ruohikossa k?teni ulottuvilla.

Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syv? yksin?isyyden ja ep?toivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvet?. Kirkkaassa p?iv?nvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin ?isen raivoni mielett?myyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.

Olettakaamme pahinta - ajattelin. Olettakaamme, ett? kone on kokonaan mennytt? kalua. Minun on silloin oltava tyyni ja k?rsiv?llinen, opittava tuntemaan n?iden ihmisten el?m?ntapoja, saatava selv? k?sitys vahinkoni laadusta ja ainesten ja ty?kalujen saantikeinoista, niin ett? lopuksi ehk? voisin valmistaa uuden koneen. Se olisi ainoa toivoni, joskin v?h?inen, niin kuitenkin ep?toivoa parempi. Ja olihan t?m? joka tapauksessa kaunis ja ihmeellinen maailma.

Mutta ehk?p? kone olikin vain viety syrj??n. Sittenkin oli minun oltava tyyni ja k?rsiv?llinen, etsitt?v? sen piilopaikka ja saatava se takaisin v?kivalloin taikka viekkaudella. Ja n?in ajatellen k?mmin jaloilleni ja katselin ymp?rilleni etsien itselleni kylpypaikkaa. Olin v?synyt, j?ykistynyt ja p?lyyntynyt matkalla. Aamun raikkaus sai minut kaipaamaan samanlaista raikkautta.

Mielenkuohuni oli vaimennut. Ryhtyess?ni toimeen oikein ihmettelin suurta y?llist? kiihtymyst?ni. Tarkastelin huolellisesti pienen nurmikon ymp?rist??. Menetin jonkun verran aikaa turhiin kyselyihin, joita parhaani mukaan tein luokseni tuleville pikku ihmisille. Kukaan heist? ei ymm?rt?nyt eleit?ni. Muutamat olivat kerrassaan tylsi?, toiset luulivat minun laskevan leikki? ja nauroivat minulle. Minusta tuntui kauhean vaikealta pid?tt?yty? sivaltamasta noita sievi? nauravia kasvoja. Se oli hullu mielijohde, mutta pelon ja sokean raivon paholainen oli vaivoin hillitt?viss? ja halusi yh? k?ytt?? hyv?kseen h?mmennyst?ni.

Ruohikko antoi paremman neuvon: n?in siin? uurteen puoliv?liss? sfinksin jalustaa ja minun askelteni j?lki?, siin? kohden, miss? saapuessani olin rynnistellyt kumoon kaatuneen koneeni kera. Ymp?rist?ss? n?kyi muitakin liikkumisen merkkej?, sellaisia omituisia kapeita jalanj?lki?, joita voin kuvitella laiskiaisen tekemiksi. T?m? sai huomioni l?hemmin kiintym??n jalustaan. Se oli pronssista, kuten luulen jo maininneeni. Se ei ollut pelkk? m?hk?le, vaan runsaasti koristeltu kehystetyill? paneeleilla joka taholta. Menin luo ja koputin niihin: jalusta oli ontto. Tarkoin tutkiessani paneeleita huomasin niiden olevan erill??n kehyksist?. Ei n?kynyt mit??n ovenk??ki? eik? avaimenreiki?, mutta mahdollisesti paneelit - jos olivat ovia kuten oletin - avautuivat sis?puolelta.

Yksi asia oli minulle kyllin selv?. Sen johtop??t?ksen tekeminen, ett? koneeni oli tuon jalustan sis?ll?, ei aiheuttanut suurta henkist? ponnistusta. Mutta kysymys oli siit?, miten se sinne oli joutunut.

N?in kahden oranssinv?risiin vaatteisiin puetun olennon tulevan minua kohti pensaiden l?pi, kukkapeittoisten omenapuiden alitse. K??nnyin hymyillen heihin p?in ja viittasin heit? luokseni. Heid?n tultuaan osotin pronssijalustaa koettaen ilmaista heille, ett? halusin avata sen. Mutta ensim?isen t?t? tarkottavan viittoiluni johdosta he k?ytt?ytyiv?t hyvin kummallisesti. En tied? miten kuvata teille heid?n ilmett?ns?. Olettakaamme, ett? teette sangen sopimattoman eleen hienotunteiselle naiselle - sellaiselta h?nkin silloin n?ytt?isi. He poistuivat, ik??nkuin olisin loukannut heit? verisesti. Koettelin sitten herttaisenn?k?ist?, valkeapukuista pient? veitikkaa, mutta aivan samoin tuloksin. H?nen k?yt?stapansa sai minut kuitenkin h?pe?m??n itse?ni. Mutta halusinhan l?yt?? aikakoneen, ja koettelin h?nt? viel? uudelleen. Kun h?nkin muiden tavoin k??ntyi menem??n, silloin kiivas luontoni sai vallan; kolmella harppauksella saavutin h?net, tartuin h?nt? vaipan kauluksesta ja aloin retuuttaa h?nt? sfinksin luo. Silloin huomasin h?nen kasvoillaan kauhun ja inhon ilmeen sellaisen, ett? yht?kki? p??stin h?net menem??n.

Mutta en viel? masentunut. Jyskytin uudelleen nyrkill?ni jalustaa. Olin kuulevinani jonkinlaista liikett? sis?puolelta - tarkemmin sanoen, oli kuin olisi sielt? kuulunut naurunhihityst? - mutta lienen erehtynyt. Sitten noudin suuren piikiven joesta, palasin takaisin ja vasaroin siksi ett? er?s koristekierre latistui ja vaskenruoste varisi alas jauhomaisina hiutaleina. Hentoinen pikku v?ki oli peninkulman p??ss? kummallakin puolen varmaan kuullut minun raivoisan vasaroimiseni, josta ei ollut mit??n tuloksia. N?in heit? joukon rinteill?, mist? salavihkaa silm?iliv?t minua. Hikisen? ja uupuneena istahdin viimein vartioimaan paikkaa; mutta pitk?lti en sit? malttanut tehd?; olen liiaksi l?nsimaalainen pitk?aikaista vartiota pit?m??n. Saatan pohtia jotakin kysymyst? vuosikausia, mutta vuorokauden kest?v? toimeton odottaminen - se on vallan toista!

Jonkun hetken per?st? nousin ja aloin p??m??r?tt? astella l?pi pensaston m?ke? kohti j?lleen. "K?rsiv?llisyytt?", sanoin itselleni. "Jos tahdot saada koneesi takaisin, on sinun j?tett?v? sfinksi sikseen. Jos he aikovat ottaa koneesi, ei ole suurtakaan hy?ty? siit?, ett? tuhoat heid?n pronssijalustansa, mutta elleiv?t he sit? tee, olet saava sen takaisin niin pian kuin osaat sit? heilt? pyyt??. Tuonkaltaisen arvoituksen pohtiminen kaiken tuntemattoman keskell? on toivotonta. Siit?h?n voi tulla hulluksi. Katso rohkeasti t?t? maailmaa silmiin! Opi tuntemaan sen tavat, tarkkaa sit?, mutta varo liian nopeasti arvailemasta sen tarkotusta. Lopuksi l?yd?t avaimen kaikkeen". Sitten johtui ?kki? mieleeni tilanteen huumori: vuosikausia olin ahertaen tutkinut miten p??st? tulevaisuuteen, ja nyt tuskan vimmalla pyrin sielt? pois. Olin valmistanut itselleni kaikista ihmisen keksimist? ansoista mutkikkaimman ja toivottomimman. Omalla kustannuksellani nauroin ??neen.

Kulkiessani suuren palatsin l?pi minusta tuntui, ett? pikku v?ki v?ltteli minua. Se saattoi olla luulottelua tai kenties se oli jossakin yhteydess? minun vasaroimiseni kanssa. Olin kuitenkin jokseenkin varma siit?, ett? he kaihtoivat minua. Huolellisesti koetin n?ytt?? aivan v?linpit?m?tt?m?lt? ja olla heit? ahdistelematta, ja p?iv?n parin kuluttua asiat olivat taas ennallaan.

Edistyin kieless? mik?li olot sallivat ja joudutin lis?ksi tutkimuksiani siell? t??ll?. Joko minulta puuttui tarvittava ?ly tai oli heid?n kielens? ??rett?m?n yksinkertaista - melkein yksinomaan konkreettisista substantiiveista ja verbeist? kokoonpantua. Abstraktisia sanontatapoja n?ytti olevan v?h?n, jos ensink??n, ja kuvakielt? k?ytettiin niukasti. Lauseet olivat yleens? yksinkertaisia ja kaksisanaisia, mutta min? en onnistunut muodostamaan tai ymm?rt?m??n muita kuin kaikkein yksinkertaisimpia lauseita.

P??tin k?tke? aikakoneeni ajattelemisen ja sfinksin alla olevien pronssiovien salaisuuden, mik?li mahdollista, johonkin muistini sopukkaan, kunnes lis??ntynyt tietom??r?ni johtaisi minut luonnollista tiet? takaisin niiden luokse. Ymm?rt?nette, ett? minua kuitenkin er?s vissi tunne pid?tti sen paikan l?hist?ll?, johon ensiksi olin saapunut.