Chapter 5 No.5

Kultainen aika.

Seuraavassa tuokiossa me seisoimme silm?tysten, min? ja tuo tulevaisuuden hauras olio. H?n tuli suoraap??t? luokseni nauraen minulle vasten kasvoja. Minua h?mm?stytti, ettei h?ness? n?kynyt pelon merkki?k??n. Sitten h?n k??ntyi kahden h?nt? seuranneen olennon puoleen ja haasteli heille kummallisella, hyvin sointuvalla ja suloisella kielell?.

Toisia oli tulossa, ja pian ymp?r?i minua pieni, noin kahdeksan- tai kymmenlukuinen parvi n?it? erinomaisia olentoja. Muuan heist? puhutteli minua. P??h?ni p?lk?hti, kumma kyll?, ett? ??neni oli liian j?re? ja matala heid?n kuultavakseen. Niinp? vain pudistin p??t?ni ja korviini viitaten ravistin sit? j?lleen.

H?n astui askeleen l?hemm?, ep?r?i ja kosketti sitten k?tt?ni. Tunsin sitten toisia pieni? pehmeit? tuntosarvia sel?ss?ni ja olkap?ill?ni. He tahtoivat vakuuttautua minun todenper?isyydest?ni. Ei siin? ollut mit??n pelottavaa. Tuossa siev?ss? pikku v?ess? oli todellakin jotain luottamustaher?tt?v?? - suloista vienoutta, jonkinlaista lapsenomaista huolettomuutta. Ja lis?ksi he n?yttiv?t niin hennoilta, ett? arvelin voivani kaataa heit? kumoon kokonaisen tusinan keilojen tavoin.

Tein ?kkin?isen varottavan liikkeen n?hdess?ni heid?n pienten vaaleanpunaisten k?siens? kopeloivan aikakonetta. Onneksi nyt, kun ei viel? ollut liika my?h?ist?, muistin vaaran, jonka t?h?n menness? olin unohtanut. Kurottautuen koneen yli irrotin pienet liikkeelle panevat vivut ja pistin ne taskuuni. Sitten ryhdyin j?lleen miettim??n, mit? voisin tehd? seurustelun aikaansaamiseksi.

Tarkastellessani l?hemmin heid?n piirteit?ns? n?in joitakin lis?erikoisuuksia heid?n dresdenil?isporsliinimaisessa kauneudessaan. Heid?n kiharainen tukkansa p??ttyi ter?v?sti niskaan ja poskiin, parrasta ei ollut j?lke?k??n, ja korvat olivat tavattoman pienet. Suu oli my?skin pieni, huulet helakan punaiset ja ohuenlaiset, ja pieni leuka oli ter?v?. Heill? oli suuret, lempe?t silm?t ja - t?m? voi tuntua itserakkaudelta minun puoleltani - minusta tuntui, ett? heilt? jossain m??rin puuttui sit? mielenkiintoa henkil??ni kohtaan, jota olisin voinut heid?n puoleltaan odottaa.

Kun he eiv?t mill??n tavoin yritt?neet seurustella kanssani vaan seisoivat vain ymp?rill?ni hymyillen ja puhellen pehmein, kuhertavin s?velin toisillensa, niin min? alotin keskustelun. Viittasin koneeseen ja itseeni. Ep?r?ity?ni sitten hetkisen, miten ilmaista aikaa, viittasin aurinkoon. Yht?kki? er?s omituinen, siev? pieni olento yll? purppuranpunaisen- ja valkeanruudukas vaippa toisti liikkeeni ja h?mm?stytti minua matkimalla ukkosen jyrin??.

Hetkisen ep?r?in, vaikkakin h?nen liikkeens? merkitys oli kyllin selv?. ?kki? iski mieleeni kysymys: ovatko n?m? olennot hulluja? Tuskin voinette ymm?rt?? miten se yll?tti minut. Olin n?et aina olettanut, ett? ihmiset vuoden kahdeksansadankahdentuhannen korvissa olisivat meit? uskomattoman paljon edell? tiedossa, taidossa, kaikessa. Silloin er?s heist? teki minulle ?kki? kysymyksen, joka osotti h?nen olevan meid?n aikamme viisvuotiaan lapsen henkisell? tasolla, kysyi minulta, olinko tullut auringosta ukkossateen mukana! Se sai minut k?ym??n k?siksi tuonnemmaksi siirt?m??ni arvosteluun heid?n vaatteistaan, heikoista ja kevyist? j?senist??n ja hauraasta ruumiinrakenteestaan. Pettymyksen tunne tulvahti mieleeni. Hetken aikaa tuntui silt? kuin olisin rakentanut aikakoneeni turhaan.

Ny?kk?sin, osotin aurinkoon ja j?ljittelin niin el?v?sti ukkosenjyr?hdyst?, ett? he pelj?styiv?t. Kaikki he per?ytyiv?t askeleen verran ja kumarsivat. Sitten er?s tuli nauraen luokseni kantaen kauniista, minulle tuntemattomista kukista tehty? kiehkuraa, jonka kietoi kaulaani. T?m? keksint? otettiin vastaan soinnukkain hyv?ksymishuudoin, ja heti kaikki juoksentelivat sinne t?nne kukkia poimimaan ja nauraen viskeliv?t minua niill?, kunnes olin aivan tukehtua kukkaiskyllyyteen. Te, jotka ette koskaan ole moista n?hneet, voitte tuskin mieless?nne kuvailla, kuinka hienoja ja ihmeellisi? kukkia lukemattomien vuosien viljelys oli synnytt?nyt.

Sitten joku ehdotti, ett? heid?n leikkikalunsa asetettaisiin n?ytteille l?himp??n rakennukseen, ja niin minut vietiin ohi valkean marmorisfinksin, joka oli n?ytt?nyt tarkastelevan minua koko ajan hymyillen h?mm?stykselleni, suurta, harmaata, hakatusta kivest? tehty? rakennusta kohti. Menness?ni heid?n kanssansa muistin, miten varmasti olin toivonut saavani n?hd? ylen vakavan ja viisaan tulevaisuuden kansan, ja t?m? muisto sai minut hymyilem??n.

Rakennuksessa oli suunnattoman suuri sis??nk?yt?v? samoinkuin se kokonaisuudessaankin oli ??rett?m?n laaja. Minun mielt?ni eniten kiinnitti pikku v?en taajeneva parvi ja suuret, avoimet porttiholvit, jotka ammottivat edess?ni salaper?isen varjokkaina. Heid?n p?ittens? yli n?kem?st?ni maailmasta sain sen yleisvaikutuksen, ett? se n?ytti kauniiden pensasten ja kukkien peitt?m?lt? aukiolta, kauvan hoitamatta olleelta, mutta silti rikkaruohoista vapaalta puutarhalta. N?in joukottain oudonn?k?isi? valkeita kukkia, joiden vahater?lehtien l?pimitan arvioin suunnilleen jalan pituiseksi. Ne kasvoivat villiintynein? hajallaan monenlaisten pensasten keskell?, mutta, kuten sanottu, en tutkinut niit? t?ll? kertaa l?hemmin. Aikakone j?i yksikseen nurmikolle rododendronien keskeen.

Porttiholvia koristivat runsaat leikkaukset; en ehtinyt tutkia niit? kovin tarkoin, mutta olin sent??n huomaavinani vanhoja foiniikkialaisia koristeita, jotka olivat sangen pahoin s?rkyneit? ja rapautuneita.

Muutamia hele?pukuisia henkil?it? tuli sis??n k?yt?v?ss? minua vastaan, ja niin me astuimme sis?lle min? tummassa 19:nnen vuosisadan aikuisessa puvussani sangen eriskummaisen n?k?isen?, kukkasin koristettuna ja vaaleiden vaippojen ja loistavan valkeiden j?senten vy?ryv?n massan ymp?r?im?n?, naurun ja iloisen puheen sointuvassa solinassa.

Suuri sis??nk?yt?v? vei suhteellisen laajaan, ruskeilla sein?papereilla verhottuun saliin. Katto oli varjossa, ja ikkunoista, jotka olivat osittain v?rillisell? lasilla varustetut, osaksi lasittomat, virtasi sis??n hillitty valo. Lattia oli tehty suunnattomista m?hk?leist? jotain hyvin kovaa, valkoista metallia, ei levyist? tai liuskoista, vaan oikeista m?hk?leist?, ja se oli siin? m??rin kulunut - arveluni mukaan menneiden sukupolvien edestakaisin astunnasta - ett? siin? oli syvi? uurteita useimmin tallattua uraa osottamassa. Salin poikitse oli asetettu lukemattomia, kiillotetuista kiviliuskoista tehtyj?, noin jalan korkuisia p?yti?, jotka olivat katetut hedelm?r?ykki?ill?. Jotkut niist? tunsin sairaloisesti suurentuneiksi vadelmiksi ja appelsiineiksi, mutta enimm?t olivat minulle outoja.

P?ytien v?liin oli siroteltu suuri joukko pieluksia. N?ille oppaani istuutuivat viitaten minua tekem??n samoin. Kursailemattoman siev?sti he alkoivat k?sin sy?d? hedelmi? viskellen kuoret ja kannat p?ytien sivuilla sijaitseviin py?reihin aukkoihin. Halulla seurasin heid?n esimerkki?ns?, sill? olin janoinen ja n?lk?inen. Samalla tarkastelin salia, mink? enn?tin.

Salin rappeutunut ulkomuoto se minua ehk? enin h?mm?stytti. V?rilliset ikkunat, jotka esittiv?t geometrisia kuvioita, olivat monin paikoin s?rkyneet, ja seinien alaosaa suojaavia verhoja peitti paksu p?ly. Silmiini pisti sekin, ett? viereisen marmorip?yd?n kulma oli murtunut. Siit? huolimatta oli yleisvaikutus komea ja maalauksellinen. Salissa aterioi parisen sataa ihmist?, ja useimmat niist?, mahdollisimman l?helle minua asettuneina, tarkastelivat minua mielenkiinnoin pienten silmien loistaessa hedelmien takaa. Kaikilla oli puku samasta pehmoisesta, mutta vahvasta silkkikankaasta.

Hedelm?t, sivumennen sanoen, olivat heid?n ainoa ravintonsa. N?m? kaukaisen tulevaisuuden ihmiset olivat jyrkki? kasvissy?ji?, ja ollessani heid?n luonansa t?ytyi minunkin ruveta sellaiseksi muutamista mieliteoista huolimatta. Per?st?p?in huomasin, ett? hevoset, nautael?imet, lampaat ja koirat olivat kalasisiliskon tavoin h?vinneet sukupuuttoon. Mutta hedelm?t olivat sangen vieh?tt?vi?, varsinkin er?s, jolla oli jauhokas sisus kolmilaitaisessa kuoressa ja joka oli koko ajan k?yt?nn?ss?, oli erikoisen hyv?n makuinen ja muodostui minun p??ravinnokseni. Aluksi minua h?mm?styttiv?t kaikki n?m? n?kem?ni oudot hedelm?t ja kukat, mutta my?hemmin opin ymm?rt?m??n niiden merkityksen.

Mutta min?h?n kerroin teille hedelm?-ateriastani et?isess? tulevaisuudessa. Niin pian kuin olin hiukan tyydytt?nyt ruokahaluani, p??tin vakavasti yritt?? oppia n?iden uusien l?him?isteni kielt?. Se olikin selv?sti l?hin teht?v?ni. Hedelm?t n?yttiv?t sopivalta aiheelta n?in aluksi, ja kohottaen yht? niist? alotin kysyvien ??nten ja eleiden sarjan.

Minun oli aika vaikeaa ilmaista tarkotustani. Aluksi yrityksi?ni kohtasi ?llistynyt tuijotus tai hillit?n nauru, mutta pian er?s vaaleatukkainen pikku olio n?ytti k?sitt?v?n tarkotukseni ja toisti er??n nimen. Heid?n piti jutella ja selitell? asioitansa hyvin laajasti toisillensa, ja minun ensi yritykseni heid?n kielens? erinomaisten pikku ??nteiden muodostamisessa aiheuttivat tavan takaa syd?mellist?, joskin ep?kohteliasta naurua.

Mutta min? olin kuin opettaja lasten keskell? sitke?sti jatkaen ja pian hallitsin ainakin pariakymment? substantiivia. Ja sitten p??sin demonstratiivipronominien ja lis?ksi "sy?d?" verbin perille. Mutta se oli hidasta ty?t?, ja pikku v?ki pian v?syi ja halusi p??st? vapaaksi minun kyselyilt?ni. V?ltt?m?tt?myyden pakosta p??tin silloin sallia heid?n jakaa opetuksiansa v?hiss? erin ja milloin halusivat. Ja hyvin pieniksi havaitsin niiden sitten supistuvankin, sill? en milloinkaan ole tavannut k?rsim?tt?m?mpi? ja helpommin uupuvia ihmisi? kuin he olivat.