Chapter 10 No.10

Y?n saapuessa.

Nyt n?ytti silt? kuin todella olisin ollut entist?kin huonommassa asemassa. T?h?n asti, lukuunottamatta ?isen tuskani hetki? koneeni kadottua, olin tuntenut paon yll?pit?v?? toivoa, mutta n?m? uudet huomioni saivat tuon toivon horjumaan. T?h?n asti olin pit?nyt estein?ni vain pikku v?en lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti - jonkinlainen ep?inhimillinen ja ilke?. Vaistomaisesti inhosin heit?. Ennen olin tuntenut samaa mit? kuoppaan pudonnut mies tuntenee: huolehdin vain siit?, miten kuopasta p??sisin. Nyt olin kuin ansaan joutunut el?in, jonka vihollinen pian yll?tt?isi.

Pelk??m?ni vihollinen kai h?mm?stytt?? teit?. Pelk?sin uuden kuun pimeytt?. Weena oli sen saanut p??h?ni joillakin aluksi k?sitt?m?tt?mill? huomautuksillaan pimeist? ?ist?. Eip? nyt ollut kovinkaan vaikeata arvata, mit? nuo tulevat pime?t y?t merkitsiv?t. Oli alakuun aika, ja y?t piteniv?t ja pimeniv?t. Ja nyt min? edes jossain m??rin k?sitin syyn pienten yl?maailman ihmisten pimeyden pelkoon.

Arvailin mieless?ni sinne t?nne, mit? rumia konnant?it? morlokit tekisiv?t uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siit?, ett? otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan v??r?. He lienev?t kerran olleet suosittua ylimyst?? ja morlokit heid?n koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan uutta suhdetta kohti, olivat sen ehk? jo saavuttaneetkin. Eloit olivat kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkk??n tyhj?np?iv?isyyteen. ??nett?m?st? suostumuksesta he yh? omistivat maanpinnan, koskapa morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien ajan, oli lopuksi p?iv?npaisteinen maanpinta k?ynyt siet?m?tt?m?ksi. Ja morlokit valmistivat heid?n vaatteensa, niin p??ttelin, ja auttoivat heit? hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehk?p? vanhaan totuttuun palvelemistapaan. He tekiv?t sit? samoinkuin hevonen seistess??n kuopii maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen, koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet heille veriin.

Mutta vanha j?rjestelm? oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heid?n kintereill?ns?. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksep?in ihminen oli sys?nnyt veljens? pois mukavasta p?iv?npaisteisesta el?m?st?. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo olivat eloit alkaneet opetella uudelleen er?st? vanhaa l?ksy?: he rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yht?kki? vilahti mieleeni muisto alamaailmassa n?kem?st?ni lihasta. Omituista, miten se v?ip?hti mieleeni; ei ik??nkuin mietelm?ini vuon nostattamana kuplana, vaan puikahtaen esiin melkein kuin ulkoap?in tullut kysymys. Koetin palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli ep?m??r?inen tunne jostakin tutunomaisesta, mutta mist?, sit? en silloin voinut sanoa.

Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaper?isen pelkonsa yll?tt?min?, min? toki olin toista tekoa! Min?h?n saavuin t?st? meid?n aikakaudestamme, t?st? ihmisrodun kyps?st? kev??st?, jolloin pelko ei herpaise ja salaper?isyys on kadottanut kauhunsa. Min? kyll? puolustautuisin. Enemp?? vitkastelematta p??tin hankkia itselleni aseita ja turvapaikan, miss? nukkua. T?llainen pakopaikka turvanani voisin kyll? katsoa t?t? outoa maailmaa silmiin sill? luottamuksella, mink? olin kadottanut havaitessani, mink?laisten olentojen hy?kk?yksille y? y?n per?st? olin alttiina. Tunsin etten voisi en?? nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heilt? turvassa. V?risin kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat minua tutkistelleet.

Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en l?yt?nyt mit??n luoksep??sem?tt?m?lt? n?ytt?v?? paikkaa. Kaikki rakennukset ja puut olivat sen n?k?isi?, ett? niin taitavat kiipeej?t kuin morlokit kaivoistaan p??tt?en varmaan olivat, niihin helposti p??sisiv?t. Sitten muistuivat mieleeni vihre?n porsliinipalatsin korkeat pikku tornit ja kiillotetut, v?lkkyv?t sein?t. Illalla nostin Weenan lapsen lailla olalleni ja aloin kiipeill? m?ki? yl?s lounasta kohden. Olin arvioinut matkan seitsem?ksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sit? olikin varmaan l?hemm? kahdeksantoista. Olin n?hnyt paikan ensi kertaa kostealla s??ll?, jolloin et?isyydet n?enn?isesti lyhenev?t. Lis?ksi toinen keng?nkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan l?vitse - ne olivat mukavat vanhat sis?keng?t - niin ett? onnuin. Ja aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, kun n?in palatsin mustana kelme?n keltaista taivasta vasten.

Weena oli ollut ylen onnellinen ryhtyess?ni h?nt? kantamaan, mutta v?h?n ajan per?st? h?n halusi p??st? maahan ja juoksenteli sitten vierell?ni silloin t?ll?in poiketen tien vierille kukkasia poimimaan, joita sitten tunki taskuihini. N?m? olivat aina ihmetytt?neet Weenaa, mutta lopuksi h?n oli p??tellyt niiden olevan jonkinlaisia kummallisia kukkamaljakkoja. Siihen tarkotukseen h?n ainakin niit? k?ytti. Nytp? muistankin! Nuttua muuttaessani l?ysin n?m?..."

Aikakulkija pys?htyi, pisti k?den taskuunsa ja laski pienelle p?yd?lle kaksi kuihtunutta, hyvin suurten valkoisten malvain kaltaista kukkaa. Sitten h?n jatkoi kertomustansa.

"Illan hiljaisuuden hiipiess? maailmaan ja meid?n kulkiessamme kukkulan yli WimbIedonia kohden, Weena alkoi v?sy? ja halusi takaisin harmaaseen kivirakennukseen. Mutta min? osotin sormellani h?nelle vihre?n porsliinipalatsin et?isi? torneja ja koetin saada h?net oivaltamaan, ett? sielt? etsimme pakopaikkaa, miss? h?nen ei tarvitsisi pel?t?.

Tunnettehan tuon suuren hiljaisuuden, mik? laskeutuu kaiken yli ennen h?m?r?n tuloa? Tuulikin puissa pys?htyy. Minusta tuossa illan tyyneydess? on aina jonkinlaista odotuksen tuntua. Taivas kaartui korkeana ja kirkkaana, ja kaukana auringonlaskemasijoilla n?kyi muutamia vaakasuoria viiruja. No niin, t?n? iltana odotus sai minut v?risem??n pelosta. Tuossa tyyness? tummuudessa tuntuivat aistini luonnottomasti tarkistuneilta. Kuvittelin voivani tuntea jalkaini alla olevan maan onttouden ja melkein n?hd? sen l?pi morlokit muurahaiskeollaan h??rim?ss? pime?n tuloa odotellen. Kiihottuneessa mieless?ni kuvailin heid?n pit?v?n minun tunkeutumistani heid?n onkaloihinsa sodanjulistuksena. Ja miksi he olivat ry?st?neet minulta koneeni?

Siten kuljimme eteenp?in hiljaisuuden vallitessa ja h?m?r?n kasvaessa pimeydeksi. Kirkas sini et?isyydess? h?visi, ja t?hti toisensa j?lkeen syttyi taivaalle. Maa himmeni ja puut tummenivat. Weenan valtasi taas pelko ja uupumus. Otin h?net syliini rupatellen h?nelle ja h?nt? hyv?illen. Pimeyden yh? kasvaessa h?n kietoi k?tens? kaulaani ja silm?ns? sulkien painoi kasvonsa lujasti olkap??t?ni vastaan.

N?in astelimme alas pitk?? rinnett? laaksoon, miss? min? pime?n p?in olin astua pieneen jokeen. Kahlasin joen poikki ja nousin laakson vastaista rinnett? yl?s sivuuttaen monia y?majoja ja er??n kuvapatsaan - p??tt?m?n faunin tai jonkun sentapaisen. T??ll? kasvoi my?skin akaasiapuita.

T?h?n saakka en ollut n?hnyt vilaustakaan morlokeista, mutta y? oli vasta alullaan, ja pime?t tunnit ennen kuun nousemista vasta tulossa.

Seuraavan m?en huipulta n?in tihe?n mets?n laajana ja mustana aukenevan eteeni. Silloin pys?hdyin ep?r?iden. En voinut n?hd? sille ??ri? oikealla enk? vasemmalla. V?symyst? tuntien - varsinkin olivat jalkani hyvin hell?t - laskin Weenan varovaisesti olaltani ja istahdin ruohikolle.

En voinut en?? n?hd? vihre?? porsliinipalatsia enk? ollut selvill? suunnastakaan. Katselin mets?n tiheikk??n ja ajattelin, mit? sinne mahtoi k?tkeyty?. Tuonne tihe?n oksasokkelon alle ei t?htien valo ulottuisi. Ellei siell? v?ijyisik??n mik??n muu vaara - jota en huolinut tarkemmin ajatella - olisi siell? puunjuuria, joihin voisi kompastella ja runkoja, joita vasten t?rm?t?. Kun lis?ksi olin sangen uupunut p?iv?n kiihotuksista, niin p??tin v?ltt?? vaaraa ja viett?? y?ni aukealla m?ell?.

Ilokseni huomasin Weenan nukkuvan sike?sti. K??rin h?net huolellisesti nuttuni sis??n ja istahdin h?nen viereens? odottelemaan kuun nousemista. M?en rinne oli hiljainen ja autio, mutta mets?n pimennosta kuului silloin t?ll?in el?vien olentojen liikehtimisi?. Yll?ni tuikkivat t?hdet, sill? y? oli hyvin kirkas. Niiden tuikinta toi mielelleni jonkinlaisen suloisen lohdun tunteen. Kaikki entiset t?htisikerm?t olivat kuitenkin taivaalta kadonneet: tuo hitaasti vaikuttava voima, jota ei sadan miespolven aikana huomaa, oli kauvan sitten j?rjest?nyt ne uudelleen outoihin ryhmiin. Mutta linnunrata n?ytti minusta yh? viel? samalla repaleiselta t?htilipulta kuin ennenmuinoinkin. Etel?ss?p?in (niinkuin arvelin) n?kyi tuntematon, hyvin kirkas punainen t?hti; se oli omaa vihre?? Siriustammekin loistavampi. Ja kaikkien n?iden v?lkkyvien valojen keskell? loisti er?s kirkas kiertot?hti yst?v?llisen? ja uskollisena kuin vanhan yst?v?n kasvot.

T?hti? tutkiessani k?viv?t omat huoleni ja kaikki maisen elon t?rke?t seikat yht?kki? kovin pieniksi. Ajattelin t?htien mittaamatonta et?isyytt? ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydest? tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen piirt?m?ss? suunnattomassa keh?ss?. Vain nelj?kymment? kertaa oli tuo hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriess?, joiden halki olin kulkenut. Ja n?iden harvojen mullistusten aikana oli kaikki toiminta, kaikki perim?tiedot, monimutkaiset j?rjest?t, kansat, kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisest? sellaisena joksi min? h?net tunsin kuin pois pyyhk?isty. Sijalla n?in n?m? hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyper?ns? ja nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelk?sin. Sitten ajattelin noiden kahden ihmislajin v?lill? vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta ?kkin?isen v?ristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mit? tuo alamaailmassa n?kem?ni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa! Silm?sin vieress?ni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot t?htien valossa n?yttiv?t valkeilta ja t?htim?isilt?, ja heti torjuin luotani tuon ajatuksen.

Tuona pitk?n? y?n? karkotin parhaani mukaan morlokit mielest?ni ja kulutin aikaa koettaen kuvitella l?yt?v?ni vanhojen t?htisikermien j?lki? tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selke?n? lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Ep?ilem?tt? torkahdin v?lill?. Vartioni yh? jatkuessa muuttui it?inen taivas vaalahtavaksi, kuin olisi se heijastanut v?rit?nt? valkeata, ja vanha kuu nousi ohuena ja ter?v?n? ja valkoisena. Sen j?liss? saapui p?iv?nkoitto, alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja l?mp?isen v?riseksi. En ollut n?hnyt koko y?n? ainoatakaan morlokkia, ja uuden aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta n?ytti melkein silt? kuin olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani yl?s huomasin, ett? toinen jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantap??n alta kipe?; niinp? istahdin uudelleen, riisuin keng?t jaloistani ja viskasin ne menem??n.

Her?tin Weenan, ja me menimme alas mets??n, joka nyt n?ytti vihre?lt? ja miellytt?v?lt? ?skeisen pimeyden ja uhman sijasta. L?ysimme sielt? hedelmi? aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja, jotka nauroivat ja tanssivat p?iv?npaisteessa, ik??nkuin luonnossa ei olisi olemassakaan mit??n y?n tapaista. Ja viel? kerran muistui mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja syd?meni pohjasta s??lin tuota viimeist?, ihmiskunnan valtavasta vuosta haaraantunutta pient? puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He olivat ehk? el?neet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoel?imill?. Jo nyky??nkin ihminen paljoa v?hemm?ss? m??rin kuin ennen erottelee ja valikoi ruokaansa - paljon v?hemmin kuin esimerkiksi apinat. H?nen ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mik??n syv?lle juurtunut vaisto. Ja niinp? n?m? ep?inhimilliset ihmisten j?lkel?iset...!

Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit v?hemm?n inhimillisi? ja meit? kauvempana kuin meid?n kolme- tai nelj?tuhatta vuotta sitten el?neet ihmissy?j?esi-is?mme. Ja j?rki, joka olisi t?llaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis huolestuttaa itse?ni t?ll?? N?m? eloit olivat vain sy?tt?karjaa, jota muurahaismaiset morlokit el?ttiv?t ja joista itse eliv?t. Ja tuossapa Weena hyppeli vierell?ni!

Sitten koetin s??st?? itse?ni kauhulta, joka oli yll?tt?m?isill??n minut, ajattelemalla t?t? asiain tilaa ihmisten itsekk?isyydest? johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmist? oli huvittanut el?? mukavuudessa ja hauskuudessa veljens? ty?n kustannuksella; h?n oli ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan t?yttyess? tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa h?nelt?. Koetin Carlylen tapaan ivaillakin t?t? rappeutumistilassa olevaa ylimyst??.

Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti alentuneet, olivat he kuitenkin siin? m??rin s?ilytt?neet ihmismuodon, ett? vaativat my?t?tuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heid?n huonontumisensa ja pelkonsa takia.

Olin t?ll?in hyvin ep?tietoinen siit?, mit? menettelytapaa minun nyt tulisi noudattaa. Ensi ty?kseni piti minun hankkia joku turvaisa pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai kiviaseita. T?m? tarve oli l?hin. Sitten halusin hankkia joitain tulivehkeit?, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sill? tiesin, ettei mik??n vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin asetta, mill? murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet. Jonkinlainen muurinmurrin py?ri mieless?ni. Olin vakuutettu siit?, ett? jos voisin astua sis??n noista ovista soihtu k?dess?ni, niin l?yt?isin aikakoneen, jolla pian pakenisin t??lt?. En voinut kuvailla mieless?ni morlokkeja niin vahvoiksi, ett? olisivat riist?neet sen jonnekin kauvas. Weenan olin p??tt?nyt tuoda my?t?ni meid?n aikaamme.

Sellaisia suunnitelmia mieless?ni hautoen kuljin edelleen sit? rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.