Chapter 9 No.9

Kotiin tultua Lajevski ja Nadeshda Feodorovna astuivat pimeihin, tukahuttaviin huoneisiinsa. Molemmat olivat vaiti. Lajevski sytytti kynttil?n, Nadeshda Feodorovna istuutui ja riisumatta viittaansa ja hattuansa katsoi h?neen suruisin, syyllisin silmin.

Lajevski ymm?rsi h?nen odottavan selityst?; mutta selityksen antaminen olisi ollut ik?v??, hy?dyt?nt? ja v?sytt?v??, ja syd?nt? ahdisti tieto siit?, ettei h?n ollut hillinnyt itse??n, vaan oli sanonut h?nelle raakuuden. Taskussa sattui h?nelle k?teen kirje, jonka h?n oli joka p?iv? aikonut lukea Nadeshda Feodorovnalle, ja h?n ajatteli, ett? jos h?n nyt n?ytt?? t?m?n kirjeen h?nelle, johtaa se h?nen huomionsa muuanne.

"On jo aika selvitt?? v?limme", ajatteli h?n. "Annan h?nelle; tulkoon mik? on tullakseen."

H?n otti taskustaan kirjeen ja antoi sen Nadeshdalle.

- Lue, se koskee sinua.

Sen sanottuaan h?n meni ty?huoneeseensa ja k?vi pime?ss? sohvalle pitk?kseen ilman p??nalusta. Nadeshda Feodorovna luki kirjeen, ja h?nest? n?ytti ik??nkuin katto olisi painunut ja sein?t siirtyneet l?hemm?ksi. K?vi ?kki? ahtaaksi, pime?ksi, pelottavaksi. H?n risti nopeasti silmi??n ja virkkoi:

- Suo, Herra, rauha ... suo, Herra, rauha... Ja ratkesi itkuun.

- Vanja! - huusi h?n. - Ivan Andreitsh!

Vastausta ei tullut. Luullen Lajevskin tulleen huoneeseen ja seisovan h?nen tuolinsa takana, h?n nyyhkytti kuin lapsi ja puheli:

- Mikset ennemmin sanonut minulle, ett? h?n on kuollut? En olisi l?htenyt kekkereihin, en olisi nauranut niin paljon... Herrat lausuivat minulle typeryyksi?. Mik? synti! Pelasta minut, Vanja, pelasta minut... Olen menett?nyt j?rkeni... Min? olen hukassa...

Lajevski kuuli h?nen nyyhkytyksens?. H?nen olonsa oli siet?m?tt?m?n tukahuttava, ja syd?n jyskytti hirmuisesti. Ahdistuksissaan h?n nousi, seisoi kotvasen keskell? huonetta, hapuroi pime?ss? p?yd?n luona nojatuolia ja istahti siihen.

"T?m? on vankila..." ajatteli h?n. "Pit?? l?hte? pois... Min? en kest?..."

Oli jo my?h?ist? menn? pelaamaan korttia, ravintoloita ei kaupungissa ollut. H?n k?vi j?lleen pitk?lleen ja tukki korvansa, ettei olisi kuullut nyyhkytyksi?, mutta ?kki? h?n muisti, ett? Samoilenkon luo sopi kyll? menn?. Jotta ei tarvitsisi kulkea Nadeshda Feodorovnan ohi, pujahti h?n ikkunan kautta puutarhaan, kiipesi aidan yli ja l?hti pitkin katua. Oli pime?. Vastik??n oli saapunut joku h?yrylaiva, tulista p??tt?en iso matkustajalaiva ..

Ankkurikettinki ratisi. Rannasta l?hti punainen tuli nopeasti lipumaan laivaa kohden: se oli tullivene.

"Siell? ne nukkuvat matkustajat hyteiss??n..." ajatteli Lajevski, ja h?nen k?vi kateeksi toisten lepo.

Ikkunat olivat Samoilenkon talossa auki. Lajevski katsoi yhdest? ikkunasta sis??n, sitten toisesta: huoneissa oli pime?? ja hiljaista.

- Aleksander Daviditsh, nukutko? - huhuili h?n. - Aleksander

Daviditsh!

Kuului yskimist? ja huolestunut huudahdus:

- Ken siell?? Mit? lempoa?

- Min? se olen, Aleksander Daviditsh. Suo anteeksi.

Hetkisen kuluttua avautui v?liovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen valo, ja Samoilenkon valkopukuinen j?ttil?isvartalo, valkoinen y?myssy p??ss?, tuli n?kyviin.

- Mit? sin? haet? - kysyi h?n unisena raskaasti hengitt?en ja kyhnien itse??n. - Maltas nyt, heti min? avaan.

- ?l? vaivaa itse?si, min? k?mmin ikkunasta... Lajevski kiipesi ikkunasta sis??n ja l?hestytty??n Samoilenkoa tarttui h?nen k?teens?.

- Aleksander Daviditsh, - sanoi h?n vapisevalla ??nell?, - pelasta minut! Pyyd?n sinua, rukoilen, ymm?rr? minua! Asemani on siet?m?t?n. Jos se jatkuu viel? pari p?iv??, kuristan itseni kuin ... kuin koiran!

- Maltahan... Mik?s sinua oikeastaan vaivaa?

- Sytyt? kynttil?.

- Oh-oh... huokasi Samoileko, pannen kynttil??n tulta. - Siunaa ja varjele... Kello k?y jo kahta, veikkonen.

- Suo anteeksi, mutta min? en voi istua kotona, - virkkoi Lajevski, tuntien valosta ja Samoilenkon l?sn?olosta suurta huojennusta. - Sin?, Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras yst?v?ni... Kaikki toivoni on sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimess?. Minun t?ytyy kaikin mokomin matkustaa t??lt? pois. Lainaa minulle rahaa!

- Herra siunatkoon! - huokasi Samoilenko, kyhnien itse??n. - Her?sin ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sin?... Paljonkos tarvitset?

- V?hint??nkin kolmesataa ruplaa. H?nelle on j?tett?v? sata ja itse tarvitsen matkalle kaksisataa... Olen sinulle velkaa jo l?hes nelj?sataa, mutta min? l?het?n kaikki ... kaikki.

Samoilenko kourasi yhteen k?teen molemmat poskipartansa, levitti jalat haralleen ja vaipui mietteisiin.

- Ja-ah ... urahti h?n miettiv?isen?. - Kolmesataa... Mutta minulla ei ole niin paljoa. Pit?? ottaa joltakin lainaksi.

- Lainaa Herran t?hden! - virkkoi Lajevski, n?hden Samoilenkon muodosta, ett? h?n tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. - Lainaa, min? varmasti maksan takaisin. L?het?n Pietarista, heti kun tulen sinne. Siit? saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, - virkkoi h?n elpyneen? - juodaanpas viini?!

- Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.

- Ent?, kuinka k?y Nadeshda Feodorovnan? - kysyi Samoilenko, tuoden p?yt??n kolme pulloa viini? ja lautasellisen persikoita. - J??k? h?n t?nne?

- Kaikki j?rjest?n, kaikki j?rjest?n... - vastasi Lajevski, tuntien odottamattoman riemunpuuskan t?ytt?v?n rintansa. - Min? sitten l?het?n h?nelle rahaa, h?n matkustaa luokseni... Siell? sitten selvit?mme suhteemme. Terveydeksesi, jalo yst?v?.

- ?l?h?n kiirehdi! - sanoi Samoilenko. - Ryypp??h?n ensinn? t?t?. Se on omasta viinitarhastani. T?m? pullo taas on Navaridzen viinitarhan tuotetta, t?m? Ahatulovin... Maista kaikkia kolmea lajia ja sano peittelem?tt?... Minun on v?h?n niinkuin hapahkoa? Milt? sinusta tuntuu? Eik? ole?

- Niin on. Hyvinp? minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos ... oikein elvyin.

- Onko hapahkoa?

- Lempo h?net tiet??, min? en. Mutta sin? olet mit? mainioin, erinomainen mies!

Katsoen h?nt? kalpeihin, kiihtyneihin, hyv?ns?vyisiin kasvoihin Samoilenko muisti von Corenin mielipiteen, ett? tuollaiset on poistettava, ja Lajevski n?ytti h?nest? heikolta, turvattomalta lapselta, jota jokainen voi loukata ja sortaa.

- Kun sin? tulet sinne, niin sovi ?itisi kanssa, - sanoi h?n. - N?in ei ole hyv?.

- Kyll?, kyll?, v?ltt?m?tt?.

Oltiin kotvasen vaiti. Kun ensimm?inen pullo oli juotu, virkkoi

Samoilenko:

- Voisit sopia von Coreninkin kanssa. Mit? mainioimpia, viisaimpia miehi? kumpainenkin, ja kyr?ilette toisiinne kuin sudet.

- Kyll? h?n on kaikkein viisain, mainioin mies, - my?nsi Lajevski, t?ll? haavaa valmiina kaikkia kiitt?m??n ja kaikille anteeksi antamaan. - H?n on merkillinen mies, mutta minun on mahdotonta hyv?ksy? h?nen mielipiteit??n. Ei, siksi erilaiset ovat luonteemme. Min? olen veltto, heikko, alistuvainen luonne; ehk? hyv?n? hetken? ojentaisinkin h?nelle k?teni, mutta h?n k??ntyisi kuitenkin minusta pois ... halveksivasti.

Lajevski h?rppi viini?, astahti nurkasta nurkkaan ja jatkoi, seisoen keskell? lattiaa:

- Min? ymm?rr?n mainiosti von Corenia. H?n on kova, voimakas, despoottinen luonne. Olethan kuullut, h?n hokee yhten??n tutkimusretkest?, eik? se ole tyhj?? puhetta. H?nell? pit?? olla er?maa, kuutamoy?: ymp?rill? teltoissa ja avotaivaan alla nukkuvat h?nen n?lk?iset ja sairaat, vaivaloisten p?iv?matkojen rasittamat kasakkansa, oppaansa, kantajansa, l??k?rins?, pappinsa, h?n yksin vain ei nuku, vaan istuu kuten Stanley kokoonpantavalla tuolilla ja tuntee itsens? er?maan valtiaaksi ja n?iden ihmisten herraksi. H?n kulkee kulkemistaan jonnekin, miehet vaikeroivat ja kuolevat toinen toisensa j?lkeen, h?n vain kulkee eteenp?in, viimein h?n sortuu itsekin, mutta j?? kuitenkin er?maan despootiksi ja valtiaaksi, koska h?nen hautaristins? on karavaanien n?ht?v?n? kolmen-, nelj?nkymmenen peninkulman p??ss? ja vallitsee er?maata. S??lin, ettei t?m? mies ole sotapalveluksessa. H?nest? tulisi erinomainen, nerokas sotap??llikk?. H?ness? olisi miest? hukuttamaan ratsuv?kens? virtaan ja laatimaan ruumiista sillan, ja sellainen rohkeus on sodassa enemm?n tarpeen kuin linnoitustaidot ja taktiikat. Oi, min? ymm?rr?n h?net niin hyvin! Sano, mink?t?hden h?n tuhlaa varojansa oleskelemalla t??ll?? Mit? h?n t??lt? kaipaa?

- H?n tutkii meren el?imist??.

- Ei, ei, veikko, ei! - huokasi Lajevski. - Laivalla kertoi minulle er?s matkustavainen tiedemies, ett? Musta meri on k?yh? el?imist? ja ett? sen syvyydess? veden rikkivetyisyyden takia elimellinen el?m? on mahdoton. Kaikki vakavat el?intieteilij?t ty?skentelev?t biologisilla asemilla Neapelissa tai Villefranchessa. Mutta von Coren on itsen?inen ja itsep?inen: h?n ty?skentelee Mustalla merell? sent?hden, ett? t??ll? ei kukaan ty?skentele; h?n katkaisi v?lins? yliopiston kanssa, ei tahdo tiet?? oppineista ja tovereista sent?hden, ett? h?n ennen kaikkea on hirmuvaltias ja vasta toisessa sijassa el?intieteilij?. Ja h?n saa jotakin suurta aikaan, sen tulet n?kem??n. Jo nytkin h?n haaveilee, ett? palattuaan tutkimusretkelt? h?n karkoittaa yliopistoistamme vehkeilyn ja puolinaisuuden ja perinjuurin masentaa oppineet mahtimiehet. Hirmuvalta on tieteess?kin yht? v?kev? kuin sodassa. T?ss? haisevassa kaupunkipahasessa h?n asuu jo toista kes?? sent?hden, ett? on parempi olla ensimm?isen? kyl?ss? kuin toisena kaupungissa. T??ll? h?n on kuningas ja kotka; h?n pit?? kaikkia kaupunkilaisia kurissa ja painaa heit? arvovallallaan. H?n on siepannut kouriinsa kaikki, sekaantuu vieraisiin asioihin, kaikki ovat h?nelle tarpeen ja kaikki pelk??v?t h?nt?. Min? luisun h?nen kouransa ulottuvilta, h?n tuntee sen eik? voi siet?? minua. Eik? h?n ole puhunut sinulle, ett? minut olisi h?vitett?v? tahi toimitettava yleiseen ty?h?n?

- Kyll?, - naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryypp?si viini?.

- H?nen ihanteensakin ovat despoottiset, - sanoi h?n nauraen ja haukaten persikkaa. - Tavallisesti kuolevaiset, jos tekev?t ty?t? yhteiseksi hyv?ksi, tarkoittavat sill? l?himm?ist??n: minua, sinua, sanalla sanoen ihmist?. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja joutavuuksia, liian v?h?p?t?isi? kelvatakseen h?nen el?m?ns? tarkoitusper?ksi. H?n ty?skentelee, l?htee tutkimusretkelle ja taittaa siell? niskansa, ei l?himm?isenrakkauden nimess?, vaan sellaisten abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen ihmisrotu. H?n huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siin? suhteessa me olemme h?nen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset h?n h?vitt?isi tahi pist?isi pakkoty?h?n, toiset ruhjoisi rautaisella kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja k?ym??n levolle rummun p?rrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja siveellisyytt?mme, k?skisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan, vanhoillisen siveysk?sitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki t?m? ihmisrodun parantamisen nimess?. Mutta mit? on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus... Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymm?rr?n h?net niin hyvin. Pid?n arvossa enk? suinkaan kiell? h?nen merkityst??n; sellaisten varassa, kuin h?n on, t?m? maailma pysyy pystyss?, ja jos maailma j?tett?isiin yksist??n meid?n hoteisiimme, niin tekisimme siit?, kaikesta tahdostamme ja hyvist? aikeistamme huolimatta, saman kuin mit? k?rp?set ovat tehneet t?st? kuvataulusta. Juuri niin!

Lajevski k?vi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpitt?m?n innostuksen vallassa:

- Min? olen joutava, mit?t?n, langennut ihminen! Ilman, jota hengit?n, t?m?n viinin, rakkauden, sanalla sanoen el?m?n olen t?h?n saakka ostanut valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. T?h?n saakka olen pett?nyt ihmisi? ja itse?ni, olen k?rsinyt siit?, ja k?rsimyksen? ovat olleet huokeat ja mielt? alentavat. Von Corenin vihan edess? min? arasti taivutan selk?ni siksi, ett? toisinaan i tsekin vihaan ja halveksin itse?ni.

Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:

- Olen iloinen, ett? selv?sti n?en puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa tiet?isit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan uudistumistani. Ja vannon sinulle, ett? minusta tulee mies! Tulee! En tied?, viinik? minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin niin, mutta minusta tuntuu, etten pitk??n aikaan ole el?nyt sellaisia valoisia, puhtaita hetki? kuin juuri nyt sinun luonasi.

- Veikkonen, jo on aika k?yd? nukkumaan... - sanoi Samoilenko.

- Niin, niin. Suo anteeksi. Min? l?hden heti. Lajevski hapuili huonekalujen ja ikkunoiden ??ress? etsien lakkiaan.

- Kiitos, - mutisi h?n huokaillen. - Kiitos... Yst?vyys ja hyv? sana ovat almua paremmat. Sin? elvytit minut.

H?n l?ysi lakkinsa, pys?htyi ja katsoi syyllisen? Samoilenkoon.

- Aleksander Daviditsh! - virkkoi h?n rukoilevalla ??nell?.

- Mit??

- Salli minun y?py? luonasi!

- Ole hyv? ... miksei?

Lajevski k?vi nukkumaan sohvalle ja puheli viel? pitk?lti tohtorin kanssa.