Chapter 6 No.6

Oli sovittu, ett? ajettaisiin seitsem?n virstan p??h?n kaupungista etel??n p?in kulkevaa tiet? ja j??t?isiin kahden pikku joen, Mustan ja Keltaisen, yhtym?paikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siell? sy?t?isiin kalakeittoa. L?hdettiin liikkeelle kellon k?ydess? kuudetta. Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heid?n j?ljest??n tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edess?, Maria Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden hoidettavina olivat ev?skori ja astiat.

Seuraavissa ajoneuvoissa istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa ruplaa, ja vastap??t? heit?, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui Nikodim Aleksandritsh, pienehk?, s?ntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille. Viimeisin? ajoivat von Coren ja diakoni; j?lkim?isell? oli jalkainsa juuressa kalakori.

- Oikealle! - huusi t?ytt? kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat korkeat kaksipy?r?iset k?rryt tahi joku abhasialainen aasin sel?ss? ratsastaen.

- Kahden vuoden kuluttua, kun saan kokoon tarvittavat varat ja sopivat miehet, l?hden tutkimusretkelle, - puheli von Coren diakonille. - Kuljen pitkin rannikkoa Vladivostokista Beringinsalmelle ja sitten salmelta Jeniseivirran suulle. Piirr?mme karttoja, tutkimme el?in- ja kasvikuntaa ja k?ymme laajaper?isesti k?siksi geologiaan ja suoritamme antropologisia ja etnografisia tutkimuksia. Teist? itsest?nne riippuu, tahdotteko seurata mukana vai ette.

- Mahdotonta, - sanoi diakoni.

- Mink?t?hden?

- Min? olen toisista riippuvainen, perheellinen mies.

- Vaimonne kyll? p??st?? teid?t. Me turvaamme h?nen toimeentulonsa. Viel? parempi, jos voisitte suostuttaa h?net yhteishyv?n vuoksi rupeamaan nunnaksi! Sittenh?n teist?kin voisi tulla munkki ja retkikuntamme l?hetyspappi. Min? voin sen teille j?rjest??.

Diakoni oli vaiti.

- Oletteko jumaluusoppiinne hyvin perehtynyt?

- Enp? kehuttavasti.

- Hm... Sill? alalla en ollenkaan pysty teit? neuvomaan, sill? min? olen itsekin hyvin v?h?n perill? teologiasta. Antakaa minulle luettelo niist? kirjoista, joita tarvitsette, niin l?het?n ne teille Pietarista ensi talvena. My?skin olisi teid?n luettava kirkon palveluksessa olleiden henkil?iden matkakertomuksia; n?iden miesten joukossa tapaa usein hyvi? etnologeja ja it?maisten kielten tuntijoita. Perehdytty?nne heid?n kirjoitustapaansa teid?n on helpompi k?yd? asiaan k?siksi. No, ja niin kauan kuin ei ole kirjoja, ?lk?? hukatko aikaa, vaan alkakaa k?yd? luonani, opettelemme kompassin k?ytt?mist? ja tutustumme meteorologiaan. Kaikkea sit? tarvitaan.

- Onhan se niinkin ... jupisi diakoni vastaukseksi ja veti suunsa nauruun. - Olen hakenut papintointa Keski-Ven?j?ll?, ja set?ni, joka on rovasti, on luvannut my?t?vaikutustaan. Nyt jos l?htisin teid?n mukaanne, huomaisi h?n minun ihan turhanp?iten toimittaneen h?nelle puuhaa.

- En ymm?rr? ep?r?imist?nne. Pysym?ll? edelleen tavallisena diakonina, jonka velvollisuutena on vain pyh?isin toimittaa jumalanpalvelusta ja muina p?ivin? lev?t? ty?st?, te viel? kymmenenkin vuoden per?st? olette sama mik? nytkin, se vain eroa, ett? olette ehk? saanut viikset ja parran, sen sijaan ett? palattuanne n?iden kymmenen vuoden kuluttua tutkimusretkelt? voisitte olla vallan toinen ihminen ja sit? tietoa rikkaampi, ett? olette tehnyt edes jotakin.

Naisten ajoneuvoista kuului kauhun ja ihastuksen huutoja. Vaunut kulkivat suoraan vuorenrinteeseen hakattua tiet? ja kaikista n?ytti, ett? he kiitiv?t ik??nkuin korkealle sein??n tehty? hylly? pitkin ja tuossa tuokiossa vier?ht?isiv?t pohjattomaan kuiluun. Oikealla levisi aava meri, vasemmalla kohosi ep?tasainen ruskeanharmaa vuorensein?, jossa n?kyi mustia t?pli?, punaisia suonia ja kiemuroivia juuria, ja ylh??lt? kurkistivat alas puiden tuuheat havut ik??nkuin pel?ten ja uteliaisuudesta taipuneina yli jyrk?nteen reunan. Tovin kuluttua taas kirkunaa ja naurua: piti ajaa vuorensein?st? ulkonevan suunnattoman kallion ohitse.

- En k?sit?, miksi lemmossa kuljen teid?n seurassanne, - virkkoi Lajevski. - Kuinka typer?? ja joutavaa. Minun on matkustettava pohjoista kohti, paettava, pelastuttava, ja min? ties miksi l?hdin n?ihin viheli?isiin kekkereihin.

- Katsos tuota n?ky?! - sanoi h?nelle Samoilenko, kun hevoset k??ntyiv?t vasemmalle ja silmien eteen avautui Keltajoen laakso, jonka keskell? itse jokikin v?lkkyi - keltaisena, sameana, villin?...

- En siin? havaitse mit??n hyv??, Sasha, - vastasi Lajevski. - Alati ihailemalla luontoa osoittaa vain oman mielikuvituksensa k?yhyytt?. Verrattuna siihen, mit? minun mielikuvitukseni voi antaa, eiv?t kaikki n?m? purot ja kalliot ole muuta kuin moskaa.

Ajoneuvot kulkivat jo pitkin joen rantaa. Korkeat vuoriset rannat l?heniv?t toisiaan v?hitellen, laakso kapeni ja n?ytti edess?p?in solalta; vuoren, jonka viert? ajettiin, oli luonto kyh?nnyt kokoon suunnattomista kallioista, jotka painoivat toisiaan sellaisella tuhottomalla voimalla, ett? Samoilenko katsahtaessaan niihin joka kerran tahtomattaan ?hk?isi. Jylh?n kaunista vuorta leikkeliv?t paikoin kapeat halkeamat ja solat, joista matkailijoita vastaan henki tuoreutta ja salaper?isyytt?; solien kautta n?kyi toisia vuoria, ruskeita, vaaleanpunaisia, sinipunertavia, savunharmaita tai kirkkaan valon kultaamia. Kuultiin joskus, kun kuljettiin rotkojen ohitse, veden putoavan jostakin korkealta ja solisevan kivien yli.

- ?h, noita kirottuja vuoria, - huokaili Lajevski, - kuinka olenkaan niihin kyll?stynyt!

Siin? paikassa, miss? Mustajoki yhtyi Keltajokeen ja sen musteentapainen vesi likasi keltaista vett?, rynnist?en sit? vastaan, kohosi syrjemm?ll? tiest? tataari Kerbalain m?kki, Ven?j?n lippu katolla liehumassa, ja nimikilpeen oli liidulla kyh?tty: "Hauska ravintola." Ymp?rill? oli s?leaidalla suojattu pieni puutarha, jossa oli p?yti? ja penkkej?, ja keskell? vaivaista, okaista pensastoa yleni ainokainen kypressi, kaunis ja tumma.

Kerbalai, pieni, vikkel? tataari, yll??n sininen paita ja valkoinen vy?liina, seisoi tiell? ja pannen k?det vatsalleen teki syv?n kumarruksen ajoneuvoja kohden ja hymyili v?l?ytt?en valkohohtoisia hampaitaan.

- Terve, Kerbalaika! - huusi h?nelle Samoilenko. - Me ajamme v?h?n loitommas, tuo sin? sinne teekeitti? ja tuoleja! Joutuin!

Kerbalai ny?k?ytti keritty? p??t??n, samalla jotakin mutisten, mutta vain viimeisiss? ajoneuvoissa istuvat saattoivat kuulla: "on taimenia, teid?n ylh?isyytenne".

- Tuo, tuo! - sanoi h?nelle von Coren.

Kuljettuaan noin viidensadan askelen p??h?n ajoneuvot pys?htyiv?t. Samoilenko valitsi pienen nurmikon, jossa oli hajallaan siell? t??ll? istuimiksi sopivia kivi? ja lojui tuulen kaatama puu, p?rr?iset juuret maasta esiin v??ntynein? ja havuneulaset kuivettuneina keltaisiksi. Joen poikki oli kyh?tty hirsist? huojuva silta, ja vastap??t? toisella rannalla oli nelj?n matalahkon paalun varassa pieni vaja maissin kuivaamista varten, sentapainen kuin sadussa m?kki, jota kannattivat kananjalat; sen ovelta johtivat alas tikapuut.

Ensi vaikutelma oli kaikilla sellainen, ettei t??lt? en?? ik?n? p??st? pois. Kaikilla tahoilla, minne vain katsoi, kohosivat ja ty?ntyiv?t vastaan vuoret, ja hyvin nopeasti l?heni m?kin ja tumman kypressin taholta illan varjo, jonka takia Mustajoen kapea, mutkainen sola n?ytti yh? kapeammalta ja vuoret korkeammilta. Selv?sti kuului, kuinka joki reuhtoi ja kaskaat lakkaamatta sirisiv?t.

- Hurmaavaa! - virkkoi Maria Konstantinovna, heng?ht?en syv??n ihastuksesta. - Lapset, katsokaa kuinka kaunista! Mik? hiljaisuus!

- Todellakin, hyvin kaunista, - my?nsi Lajevski, jota maisema miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin m?kist? nousevaa sinist? savupatsasta ?kki? tunsi alakuloisuutta. - Niin, kaunista on! - toisti h?n.

- Ivan Andreitsh, kuvatkaa t?m? maisema! - pyysi Maria Konstantinovna hempe?mielisesti.

- Mit? varten? - kysyi Lajevski. - Vaikutelma on parempi kaikkia kuvauksia. Sit? v?rien ja ??nien moninaisuutta, jonka jokainen saa vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi, tuntemattomaksi v??ristyneen?.

- Jokohan? - kys?isi von Coren kylm?sti, valittuaan itselleen kaikkein isoimman kiven veden l?heisyydess? ja koettaen kavuta sille ja istuutua. - Jokohan? - toisti h?n, katsoen tiukasti Lajevskiin. - Ent? Romeo ja Julia? Ent? Pushkinin Ukrainan y?? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan asti.

- Ehk? niin ... my?nsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsi?kseen ajatella ja v?itt?? vastaan. - Kuitenkin, - lausui h?n kotvan odotettuaan, - mit? itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen, pyh? rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peitt?? m?t??. Romeo on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.

- Mist? hyv?ns? teid?n kanssanne puhuu, johdatte te kaikki...

Von Coren katsahti Katjaan ja j?tti kesken.

- Mihin min? johdan? - kysyi Lajevski.

- Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viiniryp?leterttu on kaunis!" niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja sulatetaan vatsassa". Mit? toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole mit??n uutta ... yleens? vain kummallinen tapa.

Lajevski tiesi, ettei h?n ollut von Corenin suosiossa, ja sent?hden pelk?si h?nt? ja tunsi h?nen ollessaan l?sn? ik??nkuin kaikkien olisi ollut ahdasta ja ik??nkuin sel?n takana olisi seisonut joku. H?n ei vastannut mit??n, vaan astui syrj??n ja katui, ett? oli l?htenyt mukaan.

- Herrat, mars hakemaan risuja valkeaan! - komensi Samoilenko.

Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin, ja paikalle j?iv?t vain Kirilin, Atshmianov ja Nikodim Aleksandritsh. Kerbalai toi tuoleja, levitti nurmelle maton ja laski sille muutamia viinipulloja. Kirilin, pitk?kasvuinen, muhkea mies, joka ilmoista huolimatta k?ytti palttinamekkonsa p??ll? upseeriviittaa, muistutti ylpe?ll? ryhdill??n, arvokkaalla astunnallaan sek? matalalla, hieman k?he?ll? ??nell??n nuorenpuoleisia pikkukaupungin poliisimestareita. H?nen kasvonsa n?yttiv?t murheellisilta ja unisilta, ik??nkuin h?net vastik??n olisi vasten tahtoaan her?tetty.

- Mit? sin? toit sielt?, aasi? - kysyi h?n Kerbalailta, lausuen verkkaan joka sanan. - K?skin sinun tuoda kvareli-viini?, mutta mit? sin? toit, tataarilaiskuono? H?h?

- Meill? on paljon omaa viini?, Jegor Alekseitsh, - huomautti arasti ja kohteliaasti Nikodim Aleksandritsh.

- Kuinka? Mutta min? tahoon, ett? minunkin viini?ni pit?? olla. Otan osaa kekkereihin ja otaksun siis, ett? minullakin on oikeus maksaa osaltani. Niin otaksun! Tuo kymmenen pulloa kvarelia!

- Miksi niin paljon? - ihmetteli Nikodim Aleksandritsh tiet?en, ettei

Kirinill? ollut rahaa.

- Kaksikymment? pulloa! Kolmekymment?! - huusi Kirilin.

- Antaa olla, tuokoon, - kuiskasi Atshmianov Nikorim

Aleksandritshille, - min? maksan.

Nadeshda Feodorovna oli iloisella, vallattomalla p??ll?. H?nt? halutti hyppi?, nauraa, huutaa, ?rsytt??, keikailla. Yll??n huokeahintainen, sinisilm?isest? pumpulikankaasta tehty puku, jalassa punaiset tohvelit ja ennenmainittu olkihattu p??ss? h?n oli mielest?ns? pieni, yksinkertainen, kevyt ja leijaileva kuin perhonen. H?n juoksi notkuvalle sillalle ja katseli kotvasen veteen, jotta olisi alkanut p??t? huimata, sitten h?n huudahti ja juoksi nauraen toiselle rannalle kuivuuvajan luo, ja h?nest? n?ytti, ett? kaikki mieshenkil?t, yksinp? Kerbalaikin, ihaillen katselivat h?nt?. Kun ?kki? yll?tt?neess? h?m?r?ss? puut ja vuoret, hevoset ja ajoneuvot sulivat yhteen ja tataarilaism?kin ikkunoista pilkahti esille tulta, kiipesi h?n kivien ja okaisten pensasten v?litse polveilevaa polkua pitkin vuorelle ja istahti kivelle. Alhaalla paloi jo nuotio. Sen ??ress? liikkui, hihat yl?s k??rittyin?, diakoni, ja h?nen pitk?, musta varjonsa kierteli s?teen? valkean ymp?rill?, kun h?n heitteli nuotioon risuja ja h?mmenteli pataa pitk??n keppiin sidotulla lusikalla. Samoilenko, kasvot kuparinpunaisina, h??r?ili siell? my?s kuin omassa keitti?ss??n ja huusi tuikeasti:

- Miss? suola on, hyv?t herrat? Unohtui tietenkin? Ja mit? te kaikki siin? istua n?k?t?tte kuin mitk?kin paroonit, ja min? saan t?ss? yksin puuhata?

Tuulenkaatopuulla istuivat rinnakkain Lajevski ja Nikodim Aleksandritsh ja katselivat miettiv?isin?. Maria Konstantinovna, Katja ja Kostja ottivat esille korista teevehkeet ja lautaset. Von Coren k?sivarret ristiss? ja toinen jalka kivell? seisoi rannalla l?hell? vedenrajaa ja mietti jotakin. Nuotion luomat punaiset l?ik?t yhdess? varjojen kanssa kierteliv?t maanpinnalla tummien ihmishahmojen vaiheilla, v?r?hteliv?t vuorilla, puissa, sillalla; toisella puolella jyrkk?, veden uurtama ranta?yr?s oli kokonaan valaistu, n?ytti iskev?n silm?? ja kuvastui veteen, ja vuolaasti virtaava, myllert?v? vesi repi kappaleiksi heijastuksen.

Diakoni l?hti noutamaan kaloja, joita Kerbalai rannalla puhdisti ja pesi, mutta puolitiess? h?n pys?htyi ja katseli ymp?rilleen.

"Voi sent??n, kuinka ihanaa!" ajatteli h?n. "Ihmiset, kivet, tuli, h?m?r?, maassa lojuva puu - ei mit??n sen enemp??, mutta kuinka ihanaa silti!"

Toisella rannalla ilmestyi kuivuuvajan luo joitakin tuntemattomia ihmisi?. Kun valo h?il?hteli ja savu painautui sille puolelle, ei n?it? ihmisi? voinut heti t?ysin eroittaa, vaan siell? n?kyi milloin karvalakki ja harmaa parta, milloin sininen paita, milloin ryysyt olkap??st? polviin ja tikari poikkipuolin vatsalla, milloin taas nuoret, tummaveriset kasvot mustine kulmakarvoineen, jotka olivat niin tuuheat ja silm??npist?v?t kuin hiilell? piirustetut. Viisi heist? istahti piiriin nurmelle, toiset viisi meniv?t kuivuuvajaan. Yksi pys?htyi ovessa selin tuleen ja pannen k?det sel?n taakse alkoi kertoa jotakin hyvin mielenkiintoista, sill? Samoilenkon heitetty? risuja tuleen, joka siit? leimahtaen r?isk?ytti s?keni? ja kirkkaasti valaisi kuivuuvajan, n?kyi ovesta tuijottamassa kaksi rauhallista naamaa, ilmaisten innostunutta tarkkaavaisuutta, ja piiriin istuutuneet k??ntyiv?t taaksep?in kuuntelemaan kertomusta. V?h?n my?hemmin virittiv?t piiriss? istujat hiljaisin ??nin soinnukkaan pitk?veteisen laulun, joka muistutti suuren paaston aikana kirkossa veisattavaa virtt?... Kuunnellessaan heit? diakoni ajatteli, mik? h?n on miehi??n kymmenen vuoden kuluttua, kun h?n palaa tutkimusretkelt?: nuori l?hetyspappi, kirjailija, jolla on kuuluisa nimi ja kunniakas menneisyys; h?nest? tehd??n arkkimandriitti, sitten piispa; h?n toimittaa tuomiokirkossa jumalanpalvelusta: p??ss? kultahiippa h?n astuu pyhimyskuvaa kantaen alttarin eteen lavalle, korottaa kolmihaaraisen ja kaksihaaraisen kynttil?njalan, valaisee niill? suurta kansanpaljoutta ja julistaa: "Holho taivaasta, Herra, t?t? viinipensasta, katso lempe?sti sen puoleen ja l?hesty sit?, ja oikea k?tesi istuttakoon sen!" Ja enkelim?isin ??nin lapset veisaavat vastaan: "Pyh? jumala..."

- Diakoni, miss? kalat ovat? - kuului Samoilenkon ??ni.

Palattuaan nuotion luo diakoni kuvitteli, ett? kuumana hein?kuun p?iv?n? astuu p?lyist? tiet? kirkollinen juhlakulkue: edell? talonpojat kantavat kirkkolippuja, eukot ja tyt?t pyh?inkuvia, heti seuraavat kuoripojat ja lukkari poski sidottuna ja oljenkorsia hiuksissa, sitten j?rjestyksess? h?n, diakoni, h?nen j?ljest??n pappi kalotti p??ss? risti? kantaen, ja takana p?llytt?? joukko ukkoja, akkoja, poikia; joukossa ovat papin ja diakonin vaimot huivit p??ss?. Kuoripojat laulavat, lapset kirkuvat, peltopyyt piipottavat, leivot visert?v?t... Kulkue pys?htyy, ja siunattua vett? vihmotaan karjan p??lle... Kuljetaan edelleen ja polvistumalla rukoillaan sadetta. Sitten sy?d??n, jutellaan...

"Niin, hyv?? on sekin..." ajatteli diakoni.