Chapter 10 No.10

Kolmisen p?iv?? kekkereiden j?lkeen tuli Maria Konstantinovna vallan odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtim?tt? ja hattuaan riisumatta, h?nen molempiin k?siins?, painoi ne rintaansa vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:

- Rakkaani, olen kuohuksissa, olen h?mm?stynyt. Herttainen, miellytt?v? tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, ett? miehenne on kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?

- On se totta, h?n on kuollut, - vastasi Nadeshda Feodorovna.

- Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyv?kin puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyh? ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemm?n taivaassa kuin maan p??ll?.

Maria Konstantinovnan kasvoissa v?r?hteliv?t kaikki piirteet ja pilkut ik??nkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; h?n hymyili miellytt?v?sti ja lausui ihastuneena, heng?ht?en:

- Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt k?yd? p?? pystyss? ja rohkeasti katsoa ihmisi? silmiin. T?st? l?hin Jumala sek? ihmiset siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen ilosta, en l?yd? sanoja. Rakkaani, min? rupean naittajaksenne... Min? ja Nikodim Aleksandritsh olemme ??rett?m?sti pit?neet teist?, sallikaa meid?n siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette aikoneet pit?? vihki?iset?

- En ole laisinkaan sit? ajatellut, - sanoi Nadeshda Feodrovna, irroittaen k?tens?.

- Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?

- Toden totta, en ole, - naurahti Nadeshda Feodorovna. - Mit? hy?ty? siit? olisi, ett? menisimme vihille? Min? en katso sit? laisinkaan tarpeelliseksi. El?mme niinkuin t?h?nkin asti.

- Mit? te puhutte! - kauhistui Maria Konstantinovna. - Jumalan t?hden, mit? puhuttekaan!

- Asia ei vihkimisest? parane, p?invastoin pahenee. Me menet?mme vapautemme.

- Rakkaani, rakkaani, mit? puhuttekaan! - huudahti Maria Konstantinovna, astuen askelen taap?in ja ly?den k?tens? yhteen. - Te olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!

- Kuinka, talttukaa? En ole viel? el?nytk??n, kun te jo k?skette talttumaan!

Nadeshda Feodorovna muisti, ettei h?n itse asiassa ollut viel? el?nyt. Jatko-opistosta p??sty??n h?n oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan el?nyt h?nen kanssaan t?ll? ik?v?ll?, autiolla merenrannalla odottaen jotakin parempaa. Oliko t?m? el?m???

"Oikeastaan pit?isi menn? vihille..." ajatteli h?n, mutta muisti

Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:

- Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sit? pyyt?isi, kielt?ytyisin sittenkin.

Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana, tuijottaen yhteen kohti, sitten h?n nousi ja lausui kylm?sti:

- Hyv?sti, rakkaani! Suokaa anteeksi, ett? h?iritsin. Vaikka minun ei olekaan helppoa, t?ytyy minun sittenkin sanoa teille, ett? t?st? p?iv?st? on kaikki v?lill?mme loppunut, ja vaikka syv?sti kunnioitankin Ivan Andreitshi?, on kotini ovi teilt? suljettu.

Sen h?n lausui juhlallisesti ja h?mm?styi itsekin ??nens? juhlallista s?vy?; h?nen kasvonsa v?r?htiv?t taaskin, niille lehahti lempe? haavemielinen ilme, h?n ojensi s?ik?htyneelle, h?mille joutuneelle Nadeshda Feodorovnalle molemmat k?tens? ja virkkoi rukoilevasta:

- Yst?v?ni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla ?itinne tai vanhimman sisarenne sijaisena! Min? olen avomielinen teit? kohtaan kuin ?iti.

Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista l?mp??, iloa ja s??li? itse??n kohtaan, kuin jos oma ?iti itse asiassa olisi noussut kuolleista ja seisonut h?nen edess??n. H?n syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja painoi kasvonsa h?nen olkap??t?ns? vasten. Molemmat itkiv?t. He istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttiv?t, katsomatta toinen toiseensa ja kykenem?tt? puhumaan sanaakaan.

- Yst?v?ni, lapseni, - aloitti Maria Konstantinovna, - min? tahdon puhua teille ankaria totuuksia, s??lim?tt? teit?.

- Herran t?hden, Herran t?hden!

- Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, ett? kaikista t?k?l?isist? naisista min? yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi p?iv?st? alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa teille halveksimista, kuten kaikki muut. Min? k?rsin herttaisen Ivan Andreitshin t?hden, kuin h?n olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla maalla, kokematon, heikko, ?idit?n, ja min? k?rsin ja k?rsin... Mieheni ei olisi suonut meid?n tutustua h?neen, mutta sain h?net taivutetuksi... Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshi? ja h?nen seurassaan tietysti teit?kin, muutenhan h?n olisi loukkaantunut. Minulla on tyt?r ja poika... Ymm?rr?tte, lapsen hento ymm?rrys, puhdas syd?n ... joka pahentaa yhden n?ist? pienimmist?... Min? vastaanotin teid?t ja vapisin lasteni puolesta. Oi, kun tulette ?idiksi, ymm?rr?tte pelkoni. Ja kaikki ihmetteliv?t, ett? vastaanotin teid?t, suokaa anteeksi, kuin kunnon naisen, vihjailivat minulle ... no, tietysti, juoruja, liioitteluja... Syd?meni syvyydess? tuomitsin teit?, mutta te olitte onneton, s??litt?v?, eriskummainen, ja min? k?rsin s??list?.

- Mutta miksi? Miksi? - kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko ruumiissaan. - Mit? min? olin tehnyt kenellek??n?

- Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin edess? antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen el?m?nkumppanin hyv?st? suvusta, samasta s??dyst? kuin h?n itsekin, ellei olisi tavannut teit?; nyt h?n olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut h?nen nuoruutensa. ?lk?? kiist?k?, ?lk?? kiist?k?, rakkaani! Min? en usko, ett? meid?n synteihimme olisivat syyp?it? miehet. Aina on syy naisissa. Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisi?, el?v?t j?rjell??n eik? syd?mell??n, ja paljon on sellaista, mit? he eiv?t k?sit?, mutta nainen k?sitt?? kaikki. H?nest? kaikki riippuu. H?nelle on paljon annettu, h?nelt? paljon vaaditaankin. Voi, yst?v?iseni, jos nainen olisi t?ss? suhteessa miest? tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi h?nelle uskonut poikien ja tytt?jen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte paheen tielle, kun unohditte kaiken h?veli?isyyden; toinen olisi teid?n asemassanne kartellut ihmisi?, istunut kotona lukkojen takana, ja ihmiset olisivat n?hneet h?net vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna mustiin, itkev?n?, ja jokainen olisi vilpitt?m?sti s??lien kuiskannut: "Jumala, tuossa synti? tehnyt enkeli j?lleen palaa luoksesi..." Mutta te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti, vallattomasti, ik??nkuin synnist? ylv?stellen, riehakoitte, nauroitte, ja katsellessani teit? vapisin kauhusta ja pelk?sin ukkosentulen taivaalta iskev?n taloomme juuri sill? hetkell?, kun te istuitte luonamme. Yst?v?iseni, ?lk?? puhuko, ?lk?? puhuko! - huudahti Maria Konstantinovna n?hdess??n, ett? Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. - Kertokaa kaikki minulle, min? en pet? teit? enk? salaa sielunne katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani... Jumala panee merkin suuriin synnintekij?ihin, ja te olitte merkitty. Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna, jolla aina oli mit? paras k?sitys puvuistaan, herkesi itkem?st? ja katsoi h?neen h?mm?styneen?.

- Niin, kauheat! - jatkoi Maria Konstantinovna. - Pukujenne erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen p??tt??, millainen olette k?yt?kselt?nne. Katsellessaan teit? kaikki naureskelivat ja kohauttivat olkap?it??n, mutta min? k?rsin, k?rsin... Ja, rakkaani, suokaa minulle anteeksi, te olette ep?siisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te panitte minut oikein vapisemaan. P??llysvaatteet menev?t viel? mukiin, mutta alushame, paita ... rakkaani, min? ihan punastun! Ivan Andreitsh rukan kaulaan ei my?sk??n kukaan sido kaulahuivia niinkuin pit?isi, ja miesparan liinavaatteista ja saappaista n?kyy, ettei kotona h?nest? kukaan pid? huolta. Ja aina pid?tte h?nt? n?l?ss?, pulmuseni; onhan luonnollista, ett? ellei kotona kukaan huolehdi teekeitti?st? ja kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona teill? on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kell??n koko kaupungissa ole k?rp?si?, ja teill? niit? kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan. Ikkunalaudoilla ja p?ydill? paksulta p?ly?, kuolleita k?rp?si?, juomalaseja... Mit? varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teill? on viel?kin astiat korjaamatta p?yd?lt?. Ja jos teill? astuu makuuhuoneeseen, niin oikein h?vett??: liinavaatteita kaikkialla hujanhajan, seinill? riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeit?nne ja lattialla - astia... Yst?v?iseni, mies ei saa tiet?? mit??n, ja vaimon tulee olla h?nen edess??n puhdas kuin pieni enkeli. Min? her??n joka aamu ennen p?iv?nkoittoa ja pesen kasvoni kylm?ll? vedell?, jotta Nikodim Aleksandritsh ei huomaisi, ett? minulla on uniset kasvot.

- Ne ovat kaikki pikkuasioita, - parahti Nadeshda Feodorovna itkem??n.

- Jos vain olisin onnellinen, mutta min? olen niin onneton.

- Niin, niin, olette kovin onneton! - huokasi Maria Konstantinovna, jaksaen tuskin pid?tt?yty? itkuun tyrsk?ht?m?st?. - Ja teit? odottaa tulevaisuudessa kova suru! Yksin?inen vanhuus, taudit ja sitten edesvastuu viimeisell? tuomiolla... Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo ojentaa teille avunk?tt?, ja te ep?viisaasti hylk??tte sen. Vihitt?k?? itsenne, menk?? kiireimmiten vihille!

- Kyll?, pit??, pit??, - sanoi Nadeshda Feodorovna, - mutta se on mahdotonta!

- Mink?t?hden?

- Mahdotonta! Voi, jospa te tiet?isitte!

Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinist? ja siit?, kuinka h?n eilen illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja h?nen p??h?ns? oli juolahtanut mielet?n, naurettava ajatus vapautua kolmensadan ruplan velasta, kuinka h?nt? oli naurattanut, ja sitten h?n oli palannut kotia my?h??n illalla, tuntien itsens? peruuttamattomasti langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. H?n ei ollut itsek??n selvill?, kuinka se oli tapahtunut. Ja h?n tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edess? vannoa suorittavansa velan viimeist? kopeekkaa my?ten, mutta itkun tyrske ja h?pe? estiv?t h?nt? puhumasta.

- Min? matkustan pois, - sanoi h?n. - Ivan Andreitsh j??k??n t?nne, jos tahtoo, min? l?hden.

- Minne?

- Ven?j?lle.

- Mutta mill? aiotte siell? el?tt?? itse?nne? Eih?n teill? ole mit??n.

- Teen k??nn?st?it?, tai ... tai perustan lainakirjaston...

- ?lk?? turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja. No, min? j?t?n nyt teid?t, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyv?sti nyt, enkelini. Sallikaa minun suudella teit?.

Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki ristimerkin h?nen rintaansa ja l?hti hiljalleen pois. Oli tullut jo pime?, ja Olga sytytti keitti?ss? kynttil?n. Yh? itkien Nadeshda Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja k?vi vuoteelle pitk?kseen. H?n alkoi ?kki? tuntea vilunv?reit?. H?n riisuutui pitk?lleen, sys?si vaatteet jalkop??h?n ja vet?ytyi kippuraan peitteen alle. H?nt? janotti, mutta ei ollut ket??n antamassa juotavaa.

- Min? maksan! - puhui h?n itsekseen, ja houraillen h?n oli istuvinaan jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsens?. - Min? maksan. Olisi typer?? luulla, ett? min? rahasta... Matkustan pois ja l?het?n h?nelle rahat Pietarista. Ensin sata ... sitten sata ... ja sitten taas sata...

My?h??n y?ll? tuli Lajevski kotiin.

- Ensin sata... - sanoi h?nelle Nadeshda Feodorovna - sitten sata...

- Ottaisit kiniini?, - sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on keskiviikko, laiva l?htee, mutta min? en matkusta. T?ytyy siis viipy? t??ll? lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa polvilleen.

- Puhuinko min? ?sken mit??n? - kysyi h?n hymyillen ja sirist?en kynttil?n valossa silmi??n.

- Et mit??n. Pit?? l?hett?? huomenaamulla noutamaan l??k?ri?. Nuku nyt.

Lajevski otti p??naluksen ja astui ovea kohden. Siit? l?htien kun h?n lopullisesti oli p??tt?nyt matkustaa ja j?tt?? Nadeshda Feodorovnan, alkoi t?m? her?tt?? h?ness? s??li? ja syyllisyyden tunnetta; h?nell? oli Nadeshda Feodorovnan l?sn?ollessa hieman paha omatunto, ik??nkuin sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on m??r?tty tapettavaksi. H?n pys?htyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.

- Olin siell? kekkereiss? ?rtyis? ja puhuttelin sinua t?rke?sti. Anna minulle anteeksi, Herran t?hden.

Sen sanottuaan h?n meni ty?huoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut pitk??n aikaan nukkua.

Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlap?iv?n johdosta puettuna t?yteen paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan h?nen kielt??n, tuli ulos makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likell?, h?t?isesti:

- No, kuinka on laita?

H?nen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.

- Rauhoitu, ei mit??n vaarallista, - vastasi Samoilenko. - Tavallinen vilutauti.

- En min? sit?, - sanoi Lajevski k?rsim?tt?m?sti rypist?en kulmakarvojaan. - Saitko rahoja?

- Veikko, suo anteeksi, - kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja k?yden h?milleen. - Herran t?hden, suo anteeksi! Ei kell??n ole joutilaita rahoja, ja min? olen saanut viisin ja kymmenin ruplin ker?tyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan viel? puhua joidenkin kanssa t?n??n. Karsihan nyt.

- Mutta lauantai on viimeinen p?iv?! - jupisi Lajevski vavisten k?rsim?tt?myydest?. - Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen p??se lauantaina matkustamaan, en tarvitse mit??n ... en mit??n. En ymm?rr?, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!

- Niin kyll?, sen taivas tiet??, - lausui Samoilenko kiivaasti ja v?kin?isesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan h?nen kurkussaan, - kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsem?ntuhatta ruplaa minulla on saatavia, ja min? itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun syyni?

- Sin? hankit siis lauantaiksi? Niinh?n?

- Koetan.

- Rukoilen sinua, velihopea! Niin ett? rahat jo perjantaiaamuna ovat hallussani.

Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, kalii bromati, rabarberisakoa, tincturae gentianae, aquae foeniculi - kaikki yhdess? seoksessa, lis?si siihen ruususiirappia katkeran maun vaimentamiseksi ja l?hti pois.