Chapter 9 No.9

Kun Juhani illalla tuli kotiin, h??r?ili Swartin em?nt? porstuassa.

?Hyv?? iltaa?, sanoi Juhani ja nosti hattuaan. Nyt piti tapahtua, ett? pieni rasia, jonka Frits oli l?hett?nyt Dorotealle ja jonka Juhani oli k?tkenyt lakkiinsa, putosi ja kieri Swartin em?nn?n jalkoihin. Juhani ei ollut t?st? hyvill??n; h?n tiesi, ettei Fritsin ?iti tiennyt asiasta mit??n, olihan Frits sanonut: 'Minulla on erin?isi? *salaisuuksia* lukkarin Dorotean kanssa',---ja Juhani kumartui ottamaan rasiaa. Mutta Swartin em?nt? ehti ennen h?nt? ja sieppasi rasian.

?Mit? t?ss? on?? kysyi h?n.

?No, eih?n siin? mit??n ole?, sanoi Juhani. ?Mit?p? siin? voisi olla?-

Se on *minun*, antakaa se minulle.?

Mutta Swartin em?nt? oli utelias. H?n aukaisi rasian kannen ja n?ki sormuksen ja hiuskiemuran:

?Mit? ihmeit?,-kultasormus! Mit? *sin?* sormuksella teet, p?kk??

Kelle se on aijottu??

?H?, lukkarin Dorotealle.?

?Kelt? se on?, kysyi eukko taas. ?Sano heti!?

?Koska te nyt niin v?ltt?m?tt? tahdotte sen tiet??, niin se on

Fritsilt??, sanoi Juhani.

Tuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun h?n sai aimo korvapuustin.

?Siin? on sinulle vaivoistasi!? sanoi em?nt?, ja kohta sai Juhani viel? kelpo l?im?yksen toisellekin korvalle, ja kun h?n koetti paeta hirmuista em?nt??, sai h?n lis?ksi aika potkun.

Swartin em?nt? meni raivostuneena mutisten tupaan.

?Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen k?yh? tyt?n-luuska! Kyll? min? teille annan kultasormuksia, min?!?

Ja h?n riehui ja hyppi ymp?ri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena kuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkej?. Luudat ja pytyt saivat tanssia niin, ett? viimemainittujen vanteet lensiv?t s?listen ymp?ri, ja alinomaa h?n kotkotteli itsekseen:

?Mokoma pojan-kollo ja k?yh? tyt?n-luuska. Kyll? min? teille annan kultasormuksia, annan kun annankin! Ja Juhani, se petturi, joka saa talosta palkkaa, h?net min? ajan pois talosta.-Se heitti?! Kyll? min? h?net opetan kultasormuksia kanniskelemaan!?

Ja em?nt? torui ja r?hisi niin, ett? koko kyl? tuli katsomaan, mik? nyt oli h?t?n?.

* * * * *

Samana iltana tuli my?skin lukkari kotia. H?n oli yleens? hilpe? mies, mutta t?n? iltana h?n oli ?k?inen ja pahalla p??ll?; vain h?nen ruokahalunsa oli, luojan kiitos, entisell??n, ja kun h?n oli saanut sy?d?kseen, tuli h?n hieman paremmalle tuulelle.

?Onko is?lle tapahtunut jotain ik?v???? kysyi Dorotea.

?Eip? juuri, tytt?seni.-Mutta muista, mit? min? usein olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahoja, ja viel?p? el?imetkin ovat pahoja, mutta pahimpia kaikista ovat talonpojat ja hevoset. ?l? usko ainoaankaan hevoseen tahi talonpoikaan, niin ei sinun tarvitse j?lest?p?in katua! Eiv?tk? talonpoikain pojat ole isi?ns? paremmat; huonot ominaisuudet n?et menev?t perint?n? is?lt? pojalle. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin sinun k?y hyvin maailmassa!-Ja nyt tahdon menn? levolle. Hyv?? y?t?!?

Seuraavana p?iv?n?-se oli torstai-saivat koulupojat aika lailla selk??ns?; lukkarin kiukku ei ollut viel? h?lvennyt. Mutta v?hitellen se h?lveni, ja jo seuraavana sunnuntaina lukkari oli sama suopea ja hilpe? mies kuin ennenkin.

Oli sunnuntai. Aamusta varhain my?h?iseen iltaan sai Dorotea olla kaiket p?iv?t touhussa, sill? ?itins? kuoltua sai h?n yksin hoitaa em?nnyytt? ja viel? lis?ksi pit?? huolta molemmista pikkusiskoistaan. Ja h?n oli kelpo em?nt?. Ahkera ja tunnollinen h?n oli, ei kukaan n?hnyt h?nen h?tik?iv?n; kaikki n?ytti sujuvan itsest??n, ja kun h?n p??si vapaaksi askareistaan pariksi tunniksi, istuutui h?n ompeluksineen akkunan ??reen. N?in seurasi p?iv? p?iv??, ja aina oli h?n iloinen ja leikkis? eik? antanut kenenk??n huomata, ett? ty? oli raskasta.

Mutta t?n??n oli toisin. T?n??n tuntui h?nest? ty? suunnattoman raskaalta.

H?nen viehkeill? kasvoillaan kuvastui hiljainen suru ja syv? kaipuu, ja pukiessaan vaatteita pikkusiskojensa ylle h?n huokasi raskaasti ja katseli miettiv?isen? kauas,-hyvin kauas ... h?nen ajatuksensa n?yttiv?t harhailevan loitolla, outoja seutuja. Ja kun h?n palmikoitsi tytt?jen hiuksia, valuivat kyyneleet h?nen muutoin niin iloisista silmist??n ja putosivat lasten hiuksiin.

H?nen is?ns? tuli huoneeseen. H?n oli t?ydess? juhla-asussaan, sill? h?n oli menossa herra pastorin luokse.

?Hyv?? huomenta! No, lapseni, mitenk?s te jaksatte?? kyseli h?n taputellen tytt?si? poskille.

Pikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, h?n nosti polvelleen istumaan ja suuteli h?nen t?ller?isi? k?sivarsiaan niin ett? ne tulivat punaisiksi karkean parrans?ngen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka hiuksia paraikaa palmikoitiin, h?n l?i hiljaa olkap??lle, ja kun tytt?nen k??ntyi h?neen p?in, ei se ollut h?n, joka oli ly?nyt: h?n oli kuin monen, monen penikulman p??ss?. Joka nyt olisi n?hnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut h?nt? samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan n?k?inen.

H?n oli ymm?rt?v?inen ja hilpe?luontoinen mies ja hyv? perheenis?, joka eli sovussa koko maailman kanssa. H?nell? oli vain yksi heikkous: h?n ei voinut olla puhumatta yl?saksaa[1].

[1] Paikkakunnalla, miss? t?m? kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan murretta; yl?saksa on samaa kuin saksan kirjakieli.-Suom. muist.

T?llainen pieni heikkous on se vaaka, mill? maailma meit? punnitsee, se paino, jonka mukaan se meit? taksoittaa, mutta t?m? heikkous pysyy meiss? vain niin kauan kun olemme levolliset, sill? kun rupee oikein kire?lle k?ym??n, niin me heit?mme sen pois, ja niin k?vi lukkarinkin yl?saksalle. Kun h?nen piti puhua oikein syd?mens? pohjasta, ei puhe luistanut yl?saksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.

Kun h?n nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet t?m?n poskilla, hyp?hti h?n tuolilta ja kysyi:

?Mik? sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sin? itket? Sano minulle! Meill? kummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!?

Ja Dorotea painoi p??ns? vasten vanhan is?ns? rintaa ja kyyneleet vuotivat h?nen silmist??n, mutta h?n ei saanut sanaakaan suustaan.

Ei h?n itsek??n oikein tiennyt, mik? h?nt? vaivasi; h?nest? vain tuntui kuin olisi h?n ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiens? taloa ja puutarhaa.

Mutta ?kki? selveni is?lle, mik? tytt?? vaivasi, mik? h?nen syd?nt??n kalvoi. Lukkari laski k?tens? h?nen kaulallensa, taputti h?nt? poskelle ja kuiskaili h?nelle lohduttavia sanoja.

?Rakas lapseni?, sanoi h?n, ?rauhoitu nyt vaan! Jumala el?? eik? hylk?? sinua! Pid? se mieless?si, niin kaikki lopulta k??ntyy hyv?ksi. Min? rukoilen Jumalaa sinun puolestasi.?

Niin h?n lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes h?nen t?ytyi menn? kirkkoon soittamaan.

Niin surumielisen? kuin t?n? sunnuntaiaamuna ei h?n ollut koskaan kiivennyt yl?s kellotapuliin sen koommin kun h?n kiipesi sinne soittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lep?si paarilla. Raskain syd?min h?n riisui sunnuntainutun ylt??n ja pani ison kellon heilumaan.

Ja kauas yli kyl?n, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin saakka kaikui kellon ??ni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen hurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.

Ja auringonvalo s?teili korkeudesta alas, l?mmitt?en vanhoja hautoja, joissa esi-is?t aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen leposijansa.