Chapter 7 No.7

Seuraavana p?iv?n? tulivat Veikkoliini ja Hultila, joka n?ytti uniselta, ja sumuiselta, ja heid?n seurassaan viel? kolmaskin henkil?. Nyt oli kauppa Matin kanssa teht?v?.

Maria oli siivonnut tupansa. Kahvipannu savusi ja porisi. H?n itse k?veli totisena ja suopeana askareissaan. Elli tyt?r, pieni, solakka, tavattoman henkev?nn?k?inen olento, juoksi edestakaisin tuvan ja aitan v?lill?. Matti itse istui p?yd?n ??ress? per?-istuimella, edess??n karttoja, saantikirjoja, jakokirjoja, kihlakunnanoikeuden p??t?ksi? y.m., n?ytt?en kovin miettiv?iselt?. H?nen vieress??n istui h?nen yst?v?ns? Jaakko Trast.

Veikkoliini ja h?nen apulaisensa astuivat tupaan; heid?n tervehtiess??n is?nt?? ja em?nt??, haisteli tarkoin heit? kiper?h?nt?inen karhukoira Halli. K?ytiin istumaan, juotiin kahvia ja juteltiin muista asioista, niinkuin kohtelijaisuus vaati, vaan ei siit?, jota kaikki kuitenkin enimm?n ajattelivat. Vasta sitten, kun oli puhuttu korjuusta ja kalastuksesta, johti Veikkoliini puheen kauppa-asiaan. T?t? oli kumminkin perhe jo kuukausia keskustellut, kyl?ss? sit? oli k??nnelty ja v??nnelty, moitittu ja kehuttu, niin ettei siihen ollut paljon lis??mist?; siit? syyst? saatiinkin kauppa nyt verraten lyhyess? ajassa valmiiksi. Tunnin kuluttua oli kaikki selvill?.

Seitsem?ll?tuhannella kahdeksallasadalla markalla saisi Veikkoliini koko talon metsineen lainoineen. Rahat j?isiv?t kauppahuone Blumen haltuun, paitsi kolmesataa markkaa, mik? summa oli maksettava puhtaassa rahassa. Matti ja h?nen perheens? saisivat toistaiseksi j??d? asumaan vanhassa asunnossaan. Nuo olivat kaupan p??pyk?l?t.

Hultila luki ??neen kauppakirjan hitaalla, pitk?veteisell? ja tekopyh?ll? ??nell?, joka siihen m??r??n Matin mieleen muistutti kirkkoa ja lukusia, ett? h?n tahtomatta, tiet?m?tt? pani k?det ristiin ja alkoi haukotella.

- Hm, sanoi h?n, kun lukeminen oli loppunut; kyll?h?n ne rahat ovat ihmeellisi? kalusia. Tuollahan ne nyt loikovat Blumen arkussa siki?m?ss?.

- Niin, kyll?h?n se niin on, arveli Veikkoliini. Ja nyt olette herrasv?en kaltaisia, asutte ilmaiseksi, juotte kahvia joka p?iv?, el?tte kuin taivaan linnut kes?p?iv?n?, iloisina, kylv?m?tt?, kynt?m?tt?. Kahdesti vuoteensa lent?v?t rahat Viipurista taskuunne; ja suopeimmalla ??nell??n lis?si h?n: no, kirjoita alle nyt vain.

Matti otti kyn?n, kasti sen musteastiaan ja pusersi sen sormiensa lomaan, niin ett? kynnet valkenivat, mutta juuri kun h?n oli nimens? kirjoittamaisillaan, sill? sen h?n osasi kirjoittaa, sanoi "matami" ?kki?: ei kaikki viel? ole selvill?.

Veikkoliinin koko ruumista vihlaisutti, oliko viel?kin joku este?

- No, mit? sitte? sanoivat h?n ja Matti yht? haavaa.

- Erikoisoikeus! Niin, erikoisoikeus! sanoi em?nt?. Katsokaa, Veikkoliini, Matilla on is?n?idin ?iti, h?n on niin vanha, ettei kenk??n en?? tied?, milloin h?n on syntynyt, h?n on varmaankin jo sata vuotta. H?nell? on erikoisoikeus talossa. Aina kun talo on ostettu, on se pysynyt voimassa, ja se on nytkin huomioon otettava ja noudatettava. H?n asuu tuolla niityn ??rell? saunassa, joka on yht? vanha kuin h?n itsekin. Muutoin on h?n viel? kepe? ja reipas i?kseen, itse h?n k?velee, pit?? huolta omastaan ja muistaa kaikki, mit? tapahtui kaksikymment? tahi kolmekymment? vuotta sitte. H?nelle pit?? asia ilmoittaa, nuo h?nen ehtonsa t?ytyy panna kirjaan.

- Kuules, Elli, mene sin? vanhuksen luo, te olette hyvi? yst?vi?, ja kysy h?nelt?, tahtoisiko h?n tulla t?nne, vai tulemmeko me sinne keskustelemaan asiasta.

Elli meni, nopeana kuin v?st?r?kki, vanhuksen luo. - Luulempa parhaaksi, ett? ilmoitan h?nelle, mik? on puheena, sanoi tytt? nokkaviisaasti, muutoin h?n suuttuu.

Veikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.

- Mik? on mummon nimi, onko h?nen kanssansa vaikea tulla toimeen?

- Kaisu on h?nen nimens?, kyll? h?n vaikea on, tuskin h?n ket??n muuta, kuin Elli?, pihalla k?rsii. Elli? mummo rakastaa silmitt?m?sti, kuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, h?n opettaa tyt?lle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa V?in?m?isest? ja kaikki nuot.

- Loihtiiko h?n?

- Sit?kin h?n tekee. H?nen saunassaan k?y v?hint?kin seitsem?n pit?j?n ihmisi?; loihduillaan h?n poistaa taudit. Mutta vait, tuossahan he tulevat..

Kuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt avasi tytt? oven, tuki vanhusta, kun t?m? vaivalla kapusi korkean kynnyksen yli. H?n k?vi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho leuan alla riippui tuhatkurttuisena. H?nen pienet vetiset silm?ns? katsoivat h?ijysti ymp?rilleen. Vuodet olivat h?nest? mehun ja voiman imeneet, n?ytti silt? kuin peitt?isi iho ainoastaan luurangon. Ei h?n paljon viimeisin? vuosina ollut puhunut. Sit? aikaa, jossa h?n nyt eli, ei h?n ymm?rt?nyt, h?nen p??ss?ns? py?ri puoliselvi? ajatuksia, h?m?ri? unia el?m?st?, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka nyt oli toiminnassa, oli syntynyt.

Kun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet h?nelle selitetyksi, mik? oli puheena, syttyi h?n yht? j?rjett?m??n kuin ankaraan vihaan. T?m? viha leimahti kuni liekki hiiliss?, jotka h?nen sisuksessaan eiv?t viel? olleet sammuksiin palaneet. H?n avasi hampaattoman suunsa, josta pulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat puuskittain, ajatuksia, jotka olivat s?rkyneet ja murtuneet, ennenkuin ne syd?mmen pohjasta ja aivojen k?tk?lt? ehtiv?t sammaltavalle kielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mik?li viha l?mmitti h?nen turtunutta sieluansa, her?siv?t muistot j?lleen, ja jotain, jota h?n kauvan oli hautonut, - jotain, jota h?n nuorena oli runona kuullut, - sill? toinen sana oli ik??nkuin kasvettunut toiseen, kun toinen suusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa - kasvoi h?nen puheestaan.

- Sin? olet mets?n myynyt, sanoi h?n, olet myynyt, olet myynyt...

Turvan parhaan talokkahan,

Linnan lujan meik?l?isten,

Talon suojan voimakkahan

Kodin vahvan varjeluksen.

Miksi niitty, miksi laidun,

Miksi pellot, vainiotkin,

Jollei kasva honka hoikka,

Kohoavi kuusi kaunis?

Mist? suoja jyv?selle,

Varjo, veikko, kultaselle,

T?h?ss? kun piilelevi,

Viherj?n? lymyilevi?

Mets? ompi viljan suoja,

Mets? hallan tuhot torjuu,

Mets? l?mm?n pid?tt?vi,

K?tk?iss?ns? s?ilytt?vi.

Jospa halla kaikitenkin

Kauniit laihot h?vitt?isi,

Pellon lahjat turmelisi,

Elon ehdot tuhoaisi,

Mist? silloin pettu saadaan,

Leiv?n sijainempa syntyy?

Mets? antaa kaskimaita,

Miss? ohra kaunis kasvaa,

Tuhassapa tuleentuvi.

Mets? asunnonkin antaa,

Varjon kes?n heltehelt?,

Suojan talven pakkaselta.

Mets?ss? on hauska hiiht??,

Suksin salolla sujahtaa

Ilvest? ajettaessa,

Pes?? karhun etsiess?,

Kutsuu tetren seuratessa.

Laulun sulon, marjain mehun,

M?nnyn m?ih?n, koivun mahlan,

Kaikki meille mets? antaa,

Ilmaiseksi tarjoavi.

Mets? ompi turvapaikka,

Lymypaikka sodan tullen,

Kumpa ryss? partasuinen,

Vihollinen julki julma,

L?hestyvi taloamme.

Mets?tt? ei taida kenk??n

Suomessamme eleskell?.

Joka mets?n hongat myypi,

Kuuset kaikki luovuttavi,

Mi kaiken tavaransa,

Luopuu ihan onnestansa,

H?vitt?v? rikkautensa.

H?n l?i sauvansa laattiaan, ik??nkuin runon poljennon ilmoittamisella teroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti. H?vitt?vi rikkautensa - rikkautensa - rikkautensa. Mutta satavuotiaan muisti petti h?net runon loppuessa. Sanat olivat kannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat ajatuksetkin. H?n ei en?? tiet?nyt, mink? t?hden h?n t??ll? seisoi, kuten houkkio n?itten kaikkien vierasten ihmisten keskell?, jotka eiv?t olleet viel? syntynein?k??n, kun h?n jo oli vanha kulunut eukko, h?n katsoi harhailevin silmin ymp?rillens?, avuttomuuden ja kummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa. Hitaasti h?n k??ntyi, ja sauvansa sek? Ellin k?den nojalla l?ksi h?n taas horjuvin askelin ulos tuvasta.

Kun h?n oli joutunut kynnykselle, lienee h?ness? her?nnyt joku muisto siit?, mink?t?hden h?n oli t??ll?, sill? ?kki? k??ntyi h?n taas tupaan p?in ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. - Min? en koskaan t?st? talosta l?hde, en koskaan - sanoi h?n s?hisev?ll? ??nell?.

- Eih?n teid?n tarvitsekaan l?hte? talosta, vastasi Veikkoliini k?rsim?tt?m?n?. Vanha mummo on t??ll? pysyv? kaikessa hyv?ss??n t?ydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.

Vanhus n?ytti taaskin k?sitt?v?n, mit? h?n sanoi. - Min? en koskaan l?hde, sanoi h?n viel?kin kerran, ollen jo ulkona pihalla.

Matti, joka kaiken t?m?n tapahtuessa oli seisonut p?yd?n takana, ja joka syv?sti kunnioitti esi-isien syntysanoja ja h?m?r?sti pelk?si runojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten h?nen puhettaan. H?nen otsansa oli hiess?, tuskauttava ahdistus valtasi h?nen mielens?, ja kuiskaavalla ??nell? sanoi h?n vaimolleen: vanhus oli ehk? sittenkin oikeassa.

Veikkoliini oli istunut, tyynen?, kuten n?ytti, piippuansa imem?ss?. Silloin t?ll?in sylki h?n tarkkana kuni oravanampuja oksanreik??n, joka oli laattiassa noin puulentoista sylen p??ss? h?nest?. Mieless??n h?n kuitenkin oli yht? kauhistuneena kuin Matti, h?nen paha omatuntonsa soimasi h?nt?, mutta h?n k?sitti tilaisuuden t?rkeyden. Yksi ainoa silm?ys Mattiin oli h?nelle ilmoittanut kaiken taas riippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi h?nelle, selk? vasten p?iv??, niin ettei kasvoja selv?sti voitu erottaa, sanoi h?n lyhyesti ja mahtavasti:

- Mit?s viel?, ?mm?in loruja, semmoisia miehi? me emme ole, ett? meit? ?mm?in l?rp?tys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt menemme ryyppy? ottamaan kaupantekij?isiksi, vai kuinka Matti? Ja verkalleen h?n rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat, saantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeens?.

- No, kirjoitatteko alle, vai ettek? kirjoita? sanoi h?n v?linpit?m?tt?m?ll? ??nell?.

Jos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin mahdollista, ett? Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen, joka ei voinut tuota vanhaa h?ijy? "noita-akkaa", joksi h?n h?nt? sanoi, k?rsi?, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mit??n, eritt?in kun h?n ei t?ysin k?sitt?nyt runon sis?llyst?, ja paitsi sit? oli h?n luonteeltaan ep?runollinen, kuten usein on niitten laita, jotka ovat el?neet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen itsepintaisuus ainoastaan suututti h?nt?, ja t?m? suuttumus kuten my?skin h?nen miehens? liikutus, jota h?n piti heikkoutena, viekotteli h?nt? lausumaan:

- Veikkoliini puhuu kuin mies.

Veikkoliinin silm?t s?ken?itsiv?t, h?n katseli kaunista, viel? nuorekasta naista. T?m?n rohkeus, h?nen selvyytens? her?tti h?ness? ihmettely?, oikeammin, h?n oli semmoisen tunteen vallassa, ett? mit? tahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se h?ness? ihastusta her?tt?nyt.

Matti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi ostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvill?. Ei, ei aivan selvill? viel?, sill? juuri nyt tuli Matin poika Antti ja vaivaishoitopoika Kaarlo sis??n. Kun Antti sai kuulla, ett? talo oli myyty, p??sti h?n kovan vaikerruksen. Kyll?h?n is? ja ?iti saivat myyd?, mit? vain tahtoivat, mutta Hurjaa eiv?t, se oli h?nen hevosensa, sen h?n jo pienen? poikap?tk?n? oli is?lt??n saanut, eik? Hurjaa saatu myyd?, ei milloinkaan el?ess??n, ei milloinkaan!

Niin syv? oli pojan suru, niin ??nek?s h?nen vastalauseensa ja voivotuksensa, ett? Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen, suostui v?h?st? korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan takaisin nuorelle is?nn?lleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleens? ja meni tyytyv?isen? talliin, viett??ksens?, vaitelijaana kuin ainakin, aikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.

Vasta nyt oli kauppa selvill?.

* * * * *

Kun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti runonlaulajatar ?kki?.

- Kuuleppas, Elli, kuinka h?n sanoi nimens? olevankaan, tuo mies tuolla.

- Veikkoliini!

- Jahah, niin se oli, Veikkoliini. N?ytti silt?, kuin olisi h?nen hitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimi?. H?n puhui itseksens? jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia kertoja mainitsi h?n Veikkoliinin nime?. N?ytti silt?, kuin joku muisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. ?kki? sanoi h?n saattajalleen:

- Muistatko Elli, mik? se olikaan sen naisen nimi, joka er??n? p?iv?n? kev?t-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo munia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? H?n kannettiin minun luokseni. H?nelle luin luvut kylm?n vikoja vastaan ja...

- En, mummo, siit? en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.

- Etk? sin? muista sit?, sanoi vanhus. H?nell? oli kolmivuotias poika mukanaan, josta oli semmoinen puuha, ei kukaan tahtonut poikaa, kun h?n oli ulkopit?j?l?inen. Se oli menn? vuonna, tahi ehken se oli ennen.

- Ei, mummo, ei t?ss? talossa ole kenk??n kuollut, niin kauan kuin min? muistan, vastasi tytt?. Eerikki, h?n putosi lautalta ja hukkui koskeen.

Samassa huomasi vanhus em?sian, joka oli tunkeutunut h?nen asuntoonsa. Eukko kiukustui, hoiperteli ovelle, herjaili, r?hisi ja hosui sauvallansa ymp?rilleen. Se pikainen mielikuva, joka h?nen muistissaan oli her?nnyt eloon, oli haihtunut pois.

Kun Elli palasi tupaan, oli Veikkoliini mennyt.