Chapter 4 No.4

Seuraavana p?iv?n?, er??n? pime?n? syksyp?iv?n?, myrskyn viel? vinkuessa ja sateen vihaisena iskiess? kastarin pieni? ikkunoita, tulivat matkustajat my?h??n illalla porille. Oli vaarallista kulkua t?m?, sill? v?yl? ei ollut viitattuna, mutta Matin paikantunto auttoi h?nt? saarilla ja luodoilla palavien tulien avulla l?yt?m??n tiet?; h?n sai nyt olla h?yryaluksen oppaana.

N?it? tulia, jotka valaisivat heid?n tiet?ns?, polttivat kalastajat. Syksymy?h?ll?, kun myrsky vy?ryy, kun luonto vanhana, v?syneen? kuolemantautia sairastaa, silloin her?? rakkaudenvietti muikussa, Pielisj?rven aarteessa, silloin se viettyy kutemaan raskaissa harmaissa aalloissa vaahtovien rantojen likell?. Ja silloin j?tt?v?t kalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla saarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksi?ns? ja suolatakseen saaliistaan. N?itten tulien avulla p??stiin saarien, luotojen ja karien v?litse perille kyl?n satamapaikkaan.

Kiiskil?n kyl? sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana olevasta j?rvest? lampien ja soitten l?pi pyrkii Pielisj?rveen. Pantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin oven, astui Matti maalle. Tyytyv?isyytt? ilmaiseva hymy levisi h?nen leveille uskollisille kasvoillensa h?nen ajatellessaan, ett? h?n nyt, oltuaan poissa koko pitk?n kuukauden, saisi j?lleen n?hd? kotinsa ja omaisensa.

??net?nn? meni h?n Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki t?lle asunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen n?k?isen mieshenkil?n, Iisakki Hultilan, joka yksin tyls?n? istui tyhj?ss? huoneessa kaljahaarikan ??ress?, seuraavana p?iv?n? saattamaan mets?nostajaa Kiiskil?n mets??n. Sitte sanottiin toisilleen hyv?sti pariksi p?iv?ksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot mets?st??n ja sen hinnasta.

Her?tess??n varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos keskievarin pienist? akkunoista. H?n oli ennen ollut n?ill? seuduilla, mutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt k??ntyi h?nen t?hystelev? silm?ns? ensin mets??n. Tuolla se seisoi kauimpana taivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siint?v? kehys. Avara oli taulu, sill? keskievari sijaitsi ylh??ll? Lieksavaaran viimeisell? m?enkunnaalla Pielisj?rven rannalla, ja valoisa se oli, sill? rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko viel? kerran noussut taivaalle s?teilev?n kirkkaana, niinkuin ei sumua eik? pilvi? milloinkaan olisi ollut.

Veikkoliini katseli seutua, joka n?ytti hyvin viljellylt?. Ompa se onni, ajatteli h?n itseksens?, saahan ty?voimia t??lt?, joilla hongat kaadetaan; jos vain mets? kelpaa, kyll? t??ll? on k?sivarsia ja kirveit?. H?n pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen kestikievarilta tiedustelemaan, oliko h?nen oppaansa jo valmis. Hultila istui etehis-kuistissa laukku sel?ss?, pitk?vartiset, nahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva k?dess?, valmiina milloin hyv?ns? ottamaan osaa retkeen. H?nen ulkoasunsa oli hiukan siistitty, h?n ei n?ytt?nyt t?n??n niin t?ydellisesti kurjuuteen vajonneelta kuin eilen.

- Kaikki on valmiina, sanoi h?n tervehtien. Em?nt? on laittanut ev??n, t?ss? se on, ja viinaa on h?n my?skin pannut mukaan.

Viinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille kasvoille elonv?re, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa, Veikkoliini t?t? huomatessaan, katsoi ter?v?sti Hultilaan ja sanoi:

- Vai niin, onko viinaa mukana, siin? tapauksessa lienee parasta, ett? min? itse otan purakon hoitaakseni.

Puolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat he kyl?n l?pi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka kuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden kukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Mets? oli hakattu pois. Ainoastaan muutama niver?pahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha pihlaja n?kyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot ymp?r?iv?t taloja. L?hinn? navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken kasvuvoiman antajaa, sijaitsi se v?h?inen peltopala, jossa pellava kes?ll? kasvoi pitk?n?, sinisilm?isen? ja nuorteana, jossa lantut ja muutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imiv?t maan hienointa mehua.

Kun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat he yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ??nt?; kyl?kunnan karja k?vi t??ll? leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen alla laitumella, etsien viimeisi?, pehmeit? hein?nkorsia, joita kes?n aurinko ei viel? ollut kellastanut ja kovettanut.

Ha'an sivuttuaan tulivat he mets??n, joka t?ll? kohdalla viett?? it??np?in; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa synnytt?v?n ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa uudestaan mets?, jatkuen luullakseni - Arkankeliin saakka! T??ll? jossain, pari peninkulmaa et??mm?ll? kulkenee tsaarinmaan raja. N?hk??s, t?m? on juuri satujen seitsenpeninkulmainen mets?.

Ja nyt mentiin yh? edelleen. Kest?vyydell?, joka ei n?ytt?nyt tiet?v?n mist??n v?symyksest?, ravinnokseen k?ytt?en vett?, suolattuja muikkuja ja leip??, kulkivat n?m? kaksi miest? kompassin avulla mets?n l?pi.

Y?ll? lep?siv?t he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin rastiin mets?? kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin ty? vihdoinkin valmiiksi; mets? oli erinomaista ja, mik? oli viel? t?rke?mp??, se sijaitsi hyvin.

Kolmantena p?iv?n? saapuivat miehet takaisin kyl??n, meniv?t keskievariin, tilasivat saunan, l?mmittiv?t kylmettyneet ja j?ykenneet j?senens? ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa h?yry?v?n rommitodin ??ress?.

Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten h?n niin hyvin tunsi mets?n ja seudun.

T?m? ei kumminkaan n?ytt?nyt kuulevan tahi k?sitt?v?n koko kysymyst?. H?nen ajatuksensa olivat muualla. H?nen silm?ns? loistivat ja v?lkkyiv?t, h?nen sieraintensa laiteet liikkuivat ja h?nen veltot kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhti? ja eloa, H?n n?et rakensi uutta totia, ja t?t? toimittaessaan ei h?nell? ollut aikaa, halua eik? mielt? mihink??n muuhun. Kun h?n oli saanut v?kev?n laitoksensa valmiiksi, tyhjensi h?n sen yhdell? kertaa ja sekotti taaskin toisen. Sen h?n vei mukaansa takkavalkean ??reen, joka iloisesti leimusi suuressa pes?ss??n, niin ett? tervaskannot ratisivat ja paukkuivat. H?n istuutui niin l?helle tulta kuin mahdollista, hieroi j?nteisi?, laihoja j?seni?ns? ja nautti, nautti tulesta kuin m?rk? koira, l?mpim?st? alkoholista kuin nuori jumala. - Veikkoliinin uudestaan kysym?tt? sanoi h?n v?h?n ajan kuluttua:

- Niin, n?hk??s, min? olen syntynyt t??ll?. Puhun kaikki teille. -

Sitten vaikeni h?n.

- En ole milloinkaan puhunut el?m?st?ni kenellek??n. Taaskin pitk? ??nett?myys. Tehk?? hyvin, istukaa t?h?n, t?ss? tulen ??ress? on niin hyv?, t?ss? on sijaa. Olkaa niin hyv?, mutta maljanne ensiksi, maljanne!

- N?hk??s, olen ollut ylioppilaanakin ja viel?p? papins?llin?. Te ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mit? olen, sikunasihteeriksi, maamittarin-apulaiseksi, kyl?nkirjuriksi, niin - min? kerron sen teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani! - niin! Sen voin teille kertoa, sill? n?hk??s, te ymm?rr?tte minua.

- N?hk??s, ei pid? milloinkaan muuttaa s??ty?ns?, ei milloinkaan pyrki? toiseen s??tyyn.

Veikkoliini k??ntyi puhujaan p?in:

- Mit? sanotte?

- Ei milloinkaan saa muuttaa s??ty?ns?, toisti h?n uudestaan.

- Eik? parempaankaan?

- Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan uuteen pukuun, joka ei sovellu, sill? se on joko liian laaja tahi liian ahdas.

Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan; kyyn?rp??t lep?siv?t polvilla ja leuka oli vaipunut k?sien nojaan. Kuparipuna valaisi h?nen kasvojansa. H?n katsoi suoraan tuleen ja n?ytti kuuntelevan hiilten r?tin?t? ja luikertamista yhteen kasaan. H?n n?ytti niin vanhalta, v?syneelt? ja kuluneelta.

- N?hk??s, alotti h?n v?h?n ajan kuluttua, n?ettek? miten ututuhka lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepe?sti kuin untuva, sitten yh? raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka viel? silloin t?ll?in kipen?iv?t ja liekehtiv?t, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan peitteen alle, n?hk??s, tuo on minun kuvani. Min?kin olen kerran r?iskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkej?, jotka nousivat korkealle ja jotka tahtoivat l?mmitt?? ja valaista. Mutta sitten vaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sit? vaihtaa pois, ja siit? pit?in sammun min? itse aina yh? enemm?n, ututuhka lankeaa yh? raskaampana p??lleni.

- Niin, katsokaas, min? olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla, jumala paratkoon, jotain parempaa, sill? lukeminen k?vi kuin huihai. ?iti ty?nsi ja is? auttoi, sisar ja veli kantoivat minua k?sill??n. Pappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pit?j?n kunnia ja ylpeys. Is? puhui kaikissa kokouksissa, ett? luin latinata. ?iti laski ja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran p??sen rovastiksi. Veljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen m??r??n, ett? he sanoivat minua "herraksi."

- Puutteita k?rsitty?ni p??sin kuin p??sinkin ylioppilaaksi. Nyt olin vaihtanut talonpoikaiss??tyni herrasmiehen s??tyyn. Olin j?tt?nyt l?mp?isen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta j?yk?n puvun, joka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piirist?, syd?mmest? ja rakkaudesta. He eiv?t minua en?? ymm?rt?neet, minua ihmeteltiin ainoastaan. Toinen, jonka j?tin pois, oli ?idinkieleni. Oli niinkuin pienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja kuitenkaan en oppinut ruotsia niin, ett? olisin voinut sit? virheett?m?sti puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti k?vi, kun rupesin vaihtamaan perittyj? talonpojan mielipiteit?ni.

H?n joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen per?st?, jatkoi h?n puhettansa.

- N?hk??s, kun tulin yliopistoon, hy?kyi vapamielisyys korkeana aallokkona, pitk?lt? oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehens? ja sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua viel? pid?tti. Nyt oli kaikki ulkoa opittua, ei mit??n el?m?st? saatua, kaikki siteet minun ja omaisten v?lill? olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea papiksi.

H?n vaikeni.

Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekki?, yht?mittaisesti. Pime? ja hiljaisuus t?yttiv?t ison huoneen, joka ep?varmassa valossaan n?ytti viel? suuremmalta ja kolkommalta. Hulttila istui piirtelem?ss? sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini luuli h?nen n?kev?n n?kyj?. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas taaskin kertomuksensa. Vaikka h?n v?lill? sokkaroi, piti h?n ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.

- Kun ajattelen ett? t?m? kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, niin n?ytt?? se minusta k?sitt?m?tt?m?lt?. Tuntuu kuin olisin Metusalemin ik?inen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siit?, kuin ajattelin niit? asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen itseni niin vanhaksi ja tyhj?ksi kuin tyhj? n?kinkenk? j?rven rannalla. N?hk??s, asianlaita on se, ett? olen oikeastaan lakannut jo aikoja sitten el?m?st?, kaikesta olen nykyj??n v?linpit?m?t?n, el?n vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. N?hk??s, oikeastaan ei juominen en?? minusta maista. Mutta mit? minun piti puhuakaan, ja h?n alkoi ?nkytt??. Niin, miten min? luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni vapaamielisest? p??st?. Tutkinnossa huomattiin ett? osasin paremmin uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut noita vapaamielisi? kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa per?st? siipeeni, sill? huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa, palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sit? paitse, totta puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin k?yhyyteen ja kurjuuteen, n?lk??n ja likaan sek? kylm??n. Er??n? p?iv?n? yksin istuessani, kurjassa majassani Punavuorilla Helsingiss?, tuli luokseni er?s toveri.

- Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi h?n. Nouse yl?s, vanha poika! Sin? saat taaskin maata haahkan-untuvissa, sy?d? ruokaa joka p?iv? ja tuntea itsesi ihmiseksi. Sin? tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi Viipuriin. Lukea sanomalehti?, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa 2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on asia valmis, sit?paitsi kaikki on jo p??tetty. Min? tulen itse sinua hakemaan, kuuletko. Niinh?n se on, t?t? teik?l?iset ette kyll? ymm?rr?, mutta yhdentekev?h?n se on.

- En muista en?? mit? toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en viel? ollut muuttunut, ett? olisin suostunut ehdotukseen. Min? pakenin.

- Seuraavana p?iv?n? olin h?yryn voimalla matkalla ja nelj?ntoista p?iv?n per?st? olin kotona. Is?, ?iti, sisar, veli, pappi ja ruununvouti saivat ainoastaan h?pe?t? kaikesta toimestaan. Ja min? sain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti m??r?tyn uskon ep?ilemist?. Sen j?lkeen olen el?nyt kauheita vuosia. Jokaisesta sy?m?st?ni leip?palasta sain tiet??, mit? se oli maksanut. Kaikki, joka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja heille h?pe?ksi. Siit? ajasta saakka kannan nime?, jonka jokainen henkil? pit?j?ss? tuntee; olette varmaankin kuullut ett? minua kutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata el?m??. H?pesin kerj?t? ja ojaa kaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pit?misell?, mutta...

Ja Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui h?n yht'?kki? lystilliseksi ja nauraa kikersi.

- Sittenkuin huomattiin, ett? kirjoista olin j?tt?nyt pois kauhean joukon lapsia, antanut poikain muuttua tyt?iksi ja p?invastoin, sallinut muutamain el?? toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian aikaiseen, niin sain eron my?skin siit? toimesta.

- Monta vuotta on nyt kulunut siit? ajasta, vanhempani ovat menneet manalan majoille.

H?nen puheensa k?vi yh? heikommaksi ja hitaammaksi sek? sekavammaksi, sanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin k?y, sai humala vallan.

- Jos min? olisin j??nyt talonpojaksi. - J??k?? talonpojaksi, Veikkoliini, j??k?? siksi mit? olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen pikari. -- - -N?hk??s, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei l?hde kolmannessa polvessa -n?hk??s, jos teill? olisi poika, no no, niin - nyt kaula sanoi seis, ja h?n vaikeni ?kki?, h?nen j?nteens? tulivat veltoiksi. Onnellisena ja tyytyv?isen? vaipui h?n sijallensa, h?n oli saavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.

Veikkoliini katseli h?nt?.

- H?nen ei ole onnistunut, sent?hden on h?n katkeramielinen. Ja sit?paitsi h?n valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy surmalla pit?? olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina. - Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.