Chapter 2 No.2

Pari kuukautta sen j?lkeen, kuin Emil herra oli is?ns? liikkeen hoidon ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu Viipurin sisemm?n rantasillan kyljell? vastap??t? vanhaa linnaa. Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, j?tetty??n Blumen "lapaaseen" (varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveit? honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen p??llikk? tilasta ja unesta, tilasta, sill? kastari oli ahdas, ja Matti oli j?ttil?iskokoinen mies, jolla oli suhteettoman iso p?? ja jyke?t raajat. N?m?t eiv?t mill??n muotoa tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sill? h?nell? oli paljon miettimist?, mutta ajatteleminen ei juuri ollut h?nen asiansa. Sent?hden h?n olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin h?nen, h?nen poikansa Antin ja h?nen pienen tytt?rens? Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyll?, h?nen vaimonsa "yhdeks?n j?rven ja yhdeks?n virran takana", heid?n v?h?isell? tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisj?rven takana, ja siit?p? syyst? t?ytyi Matin ajatella itse -tahi k??nty? kojutoverinsa Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sit? h?n ei tahtonut. H?n kyll? taisi puhua h?nen kanssansa, mutta ei noudattaa h?nen neuvoansa; ei, parempaahan sitte oli t?ss? asiassa olla h?nt? kuulemattakin, niin oli h?nen vaimonsa Maija sanonut - ja h?np? oli viisas nainen, vaikka olikin nainen vain.

Asia oli n?et se, ett? Matti aikoi ruveta kauppoihin, myyd? mets??, ja Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi ostaa sit?. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti pit?v?ns? pyyt?? nelj? markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut nelj? markkaa, olisi Matti luullut pit?v?ns? vaatia v?hint?kin viisi markkaa. Sill? varmana h?n piti, ett? h?nt? joka tapauksessa peijattaisiin. Ja kauanpa oli t?t? kauppaa hierottukin: viikkokausia; saattavathan v?hemm?tkin puuhat ihmisen p??t? py?rrytt??. N?in olivat Matin asiat t?t? nyky?.

Oliko siis kummaa, ett? h?nen oli vaikea nukkua lyhyess? kojussaan, kuumassa kastarissaan, joka oli t?ynn?ns? vihaisia k?rp?si?, jotka eiv?t ottaneet tyyty?ksens? Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen t?hteisiin, vaan uskalsivat k?yd? itse katteinin ja h?nen toverinsa kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja h?nen rehellisiss? ruskettuneissa viilikehlon levyisill? kasvoillaan oli kuin pilvi murheita ja levottomuutta. Miten helkkari h?n t?st? pulmasta suoriutuisi?

Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko pitk??n pituuteensa, ty?nt?en noustessaan kastarin luukkua p??ll??n, niin ett? se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti h?nen kuuman p??ns?; h?n p??tti nousta kannelle. Vaivalla h?n sinne p??si, sill? mies oli py?re?, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.

Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, k??rinvaatteiden pehmuinen sumu sataman ja kaupungin. Aamuaurinko s?teili sumun l?pi himme?ll? valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset Pitk?nsillan varrella n?kyiv?t ep?selvin? piirtein?. Jotkut satamaj?tk?t seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin t?ll?in jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet j??d? sanomatta, ja syljeskeliv?t v?lill? virtaan. Satama oli, kuten aina sumun vallitessa, hiljaisena ja ??net?nn?; tuskin kuultiin lainetten loiskinaa Vellamon leve?t? keulankylke? vasten.

Matti k?yskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki h?nen aivoissaan pukeutumaan selv??n muotoon, aate, ajatus, joka h?nen mielest??n tuli ylh??lt?, valon kodista tahi h?nen vaimonsa ter?v?st? p??st?. Se aate h?net valtasi oikein v?kisin. H?n meni kastarin aukolle ja kumartui sen yli.

- Veikkoliini, huusi h?n; Veikkoliini, tule t?nne, minulla on ajatus.

- Ei muuta, eik? sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa, vastasi ??ni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.

- Tule yl?s, Veikkoliini! Nyt minulla mets?kauppa on selvill?.

- Emp? sit? viitsi en?? kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden kuukauden aikaa olet vet?nyt sit? k?yden p??t?, enk? viel? ole n?hnyt sit? sis??n lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.

- Tule nyt vain yl?s, nyt on asia selvill?. Ja Matin ruskeihin ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksij?n oikeutettu, itseens? tyytyv?inen hymy. H?nen vaimonsa tyytyisi varmaankin h?neen.

Aukosta pyrki nyt ?sken pesty, siro ja kovin laiha mies. H?n oli puvultaan kuin herrasmies, paitsi ett? lakki oli maalaiskuosia, ja housut olivat pitk?varsisissa saappaissa, Muutoin h?nell? oli t?rk?tty kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit - karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein m??r?. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin laihat, vaikka terveenn?k?iset - intohimot ja ponnistukset olivat niihin j?lki??n j?tt?neet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma n?yttiv?t kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, ett? niitten laihuuskin jo teki henkil?n sielunliikutuksien ja intohimojen selitt?mist? mahdottomaksi. Ja kun siihen lis?ksi h?nen silm?ns? olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistiv?t, teki puheena oleva henkil? sis??np?in k??ntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.

- Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, - mit? nyt! Mik? aate sinulla on?

- Min? puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti ep?r?iden. Min? tarjoon mets?n h?nelle.

Veikkoliinin viisas silm? s?ken?itsi h?ijysti:

- Mets?n, josta min? olen hieronut kauppaa! - tee niin, mutta ?l? sitte turvaudu minuun t?ss? asiassa ?l?k? miss??n muussakaan.

- Hm, hm, yski Matti h?mill??n.

- Etk? ?ly? minun j??v?n siten myym?prosenttiani saamatta, etk? sin? silt? saa sen enemp??.

- Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo asian ratkaistuksi, ja niin min? ajattelin, ett? h?n olisi ik??nkuin tyytyv?isempi, jos h?n saisi tiet?? puhuneeni Blumen kanssa itse. Pit??h?n h?nen tiet?? s?ntilleen mit? puutavara t?t? nyky? maksaa, h?nell? kun on sahamylly jokaisen sadan virstan p??ss? Iisalmen ja Uuraan v?lill?, ja joka on niin rikas, ett? h?nell? on kamari t?ynn?ns? hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Etteh?n te silt? j?? prosenttianne saamatta, ette suinkaan.

Veikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti eteens? ja sanoi viimein: Noh, Matti tiet?? ett? vanha Blume on kuollut; miten tuo poikansa ymm?rt?? n?it? asioita, en tied?. Mutta niinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion t?n??n tuonne konttoriin; tulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, ett? min? se olen, joka myyn mets?n.

Matti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan ett? Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se h?nest? varsin typer?lt?. H?n koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mit? t?m? oikeastaan ajatteli asiasta. Mutta h?n oli kuin kiinni pantu kirja, h?nen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos h?n ei itse siihen my?ntynyt, ei kenk??n osannut selitt?? ryppyj? h?nen kasvoissaan, ja kaikkein v?himmin Matti sit? osasi.

Noitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa mets?kaupasta, oli sumu harventunut. Aamutuuli oli her?nnyt, rev?issyt sumun rikki ja ajeli nyt viimeisi? ohuita hahtuvia kuni keveit? hattaroita veden kalvoa my?ten. S?teilev? syyskes?n aurinko valaisi tuota kaunista taulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lep?t n?kyviin; vasemmalla n?kyi Hiekan laivaveist?m? ja pyh?n Annan linnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan kauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja h?yryveneet piirsiv?t milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja kajavat liiteliv?t ilmassa v?lkkyv?n valkoisilla siivill? kaikenlaisia j?tteit? haeskellessaan.

Linna kuvastui virtaan, joka vipev?n sinisen silkkinauhan n?k?isen? v?lkkyi tummien muurien ja sataman rantalaiturin v?lill?.

Veikkoliini ja Kiiskil?n Matti keittiv?t sikurikahvinsa ruhvissa sy?dess??n aamiaistaan hitaasti ja ??neti, kuten kansan on tapana.

- Noh, sanoi Matti, kun olivat lopettaneet, menemmek? nyt?

- Minne siis?

- Blumelle, tietysti.

- Oletko j?rjelt?si? Luuletko asiain nyt olevan niinkuin vanhan herran el?ess?. Eip?h?n, nuori herra Blume makaa viel? h?yhenpatjoilla silkkipeitteen alla. Hetken p??st? juo h?n kalliinta kahvia jamaikarommeineen kultakupista. Etk? luule minun tuntevan, miten herrain on tapana el??. Ohhoo, jos kello kahdeksan tahi puoliyhdeks?n saavumme sinne, niin tulemme kyll? aikaisin. Katsos, Amerikassa, jatkoi Veikkoliini, siell? oli toista, siell? olivat herrasmiehet ylh??ll? jo kello kuusi aamulla ja t?ydess? ty?ss?; katsos siell?, siell?p? vasta osattiin rahoja ansaita.

- Noh, mink?t?hden tulitte sitte kotiin, jos siell? oli niin hyv? olla?

- Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini t?yke?sti. Pitk?n ??nett?myyden j?lkeen lis?si h?n: tahtoisitko, Matti, tiet??, mink?t?hden en viihtynyt tuolla, vai mit?? - Aikaa meill? on kyll?lt?.

Matti ny?k?ytti my?nt?en p??t??n.

Veikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pienin? py?rtein? nopeasti juoksi mereenp?in, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein el?m?nkertansa. Alussa oli h?nen kylm?, ik??nkuin murtunut puheensa pontista ja harvaa, niinkuin h?n olisi tahtonut tarkoin mietti? sanojaan; mutta jota edemm?ksi h?n joutui, sit? enemm?n suli j?? h?nen syd?mmens? ymp?rilt?, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen suusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa l?mpim?n? ja hehkuvana,

- Vanhempani olivat kotoisin er??st? pit?j?st? tuolla Pielisj?rven seudulla. ?itini oli Kiiskil?n kyl?st?. Min? itse olen syntynyt t??ll? kaupungissa. Vanhempani olivat k?yhi?, ja varhain t?ytyi minun l?hte? ulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin t??ll? kaupungissa, ja sitten Uuraassa heid?n lautatarhoissaan.

- Heid?n kirjanpit?j?ns? siell? oli nimelt??n Luukkonen, tarkka mies, kun h?nt? pidettiin kurissa, ja sit? kyll? vanha Blume ja h?nen oma vaimonsa tekiv?t. Ja olipa se akkaa, se. H?n lienee aikoinansa ollut jotain tuommoista - ennen. H?nell? oli hiukan rahaa, h?n k?vi sormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkiss? arkip?ivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli ?re? kuin kissa, mutta my?skin puhdas ja s??llinen kuin se, paitsi kun h?n juopotteli; sill? n?eth?n, sit? h?nen oli tapana tehd? pari kertaa vuodessa, noin syys- ja kev?t-p?iv?ntasauksen aikana. Silloin h?n ryvetti itsens? kuin sika, kirosi ja puhui rivoja, joita h?n ei muutoin tahtonut kuulla - iski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja k??nsi koko entisen likaisen el?m?ns? n?ht?v?ksi. Kun puuska oli ohi, oli h?n yht? hieno, kiilt?v? ja t?rk?tty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku uskalsi sanallakaan viitata edellisen p?iv?n tapahtumiin.

- Luukkosella oli tyt?r, Emma, lieneek? vain ollut h?nen omansa; en luule sit?. H?n oli muukalaisnaisen n?k?inen, mustatukkainen ja mustasilm?inen. N?in monta sellaista Amerikassa. H?n oli l?mminverinen, kuin h?nen ?itins?, reipas ja kaunis. Noh, min?kin olin siihen aikaan nuori. Kes?isin h?n minua vaivasi r??kitt?m?ll? englantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten katteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiili?, valkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin h?nell? ei ollut ket??n muuta, kuin min?, jonka kanssa h?n saisi puhella. Se oli minun kes?ni se, silloin paistoi minun p?iv?ni, silloin elvyin min? eloon. H?n opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, v?h?n ruotsia puhumaan, mit? vain h?n tahtoi. H?nen kietoessaan py?re?n k?sivartensa niskani ymp?ri, en voinut kielt?? h?nelt? mit??n. Olisin vaikka sytytt?nyt tuleen kaikki Blumen lankkul?j?t, jos h?n olisi sit? pyyt?nyt.

- Tahdoin rehellisesti naida h?net, mutta ?iti vastasi pyynt??ni ly?nneill? ja iskuilla: - h?n oli rajulla tuulellaan. H?n uneksi tytt?relleen rikkaita katteineja, kauniita per?miehi?.

- Mutta sitten k?vi siksi, ett? t?ytyi tulla h??t. En el?ess?ni unhota sit? suoritusp?iv??. Ei edes Luukkosen eukko, "rouva", joksi h?n vaati itse??n kutsuttavan, kest?nyt sit?, vaikka h?n olikin yhteen ja toiseen tottunut. H?n kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja kiihtymyksest?. Ja sitte tulivat h??t ja ristij?iset, ja poika ristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan j?lkeen.

- Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimm?lt? sisukseltaan hyv? ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata k?sitt?? ett? semmoinen p??sky oli kasvanut p?ll?npes?ss?.

- Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei en?? ollut pitkin? talvina ket??n appivaaria katsomassa, niin alkoi h?nen k?yd? alasp?in. Ja niin tapahtui er??n? p?iv?n?, ett? t?ydellinen loppu tuli; h?n meni j?ihin Uuraan ja Ravansaaren v?lill?. Jok'ainoan ?yrin oli h?n tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan siell?. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasv?eksi, ja kotona kun olivat ansiol?hteet kuivillaan, niin p??timme, ett? menisin sinne, tuohon uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun h?nelle ja pojalle, piti heid?n tulla per?st?.

- Olihan tuo hyv?stij?tt? surullinen, ja surullinen oli matkakin. Olin tuskin p??ssyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siit?, kuin l?ksin kotoa. Omaisista en ollut kuullut mit??n. Viel? heikkona ja kurjana sain paikan ja ensim?isen dollarin kappaleen l?hetin kotiin. Kuukauden per?st? saatoin jo l?hett?? kymmenen, sitte kaksikymment? ja viel?kin kolmekymment? dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin kirjett?, kuinka ik?v?itsin ja k?rsin tuolla kaukana uudisasukkaitten m?kiss? ??rett?miss? metsiss? maatessani tulen r?tin?? savipermannolla ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sit? en voi kertoa. Luulinpa k?yv?ni mielipuoleksi.

- Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini, joka palasi takaisin, taaskin kirje - ja taaskin, niiss? oli kaksikymment?-, kolmekymment?-, ja satadollarini, jotka palasivat Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun kadottaneen kaikki. Nyt en en?? kest?nyt, tunsin ett? kotimaa kyll? voi olla ilman meit?, mutta ei kenk??n meist? voi olla ilman kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eip? tuota ollut ihan v?h?n, ja l?ksin kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siit?, kun l?ksin Suomesta, mutta ei ole vaimoani eik? lastani kuulunut. Alussa luulin h?nen muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tiet??, ett? h?n oli muuttanut tuonne yl?maahan Kiiskil??n, synnyinkotiini. K?vin siell? pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa l?pikotaisin. Turhaa! Ei h?n niiss? ollutkaan. Kirkkoherra sanoi apumiehens?, er??n Hultila nimisen herran, juopotelleen ja hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista. Varmaa vain on, ett? ne poissa ovat.

Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, ett? kuultiin lainetten loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti luopumatta alas veteen; n?ytti silt?, kuin olisi koko h?nen huomionsa k??ntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin kone?ljyleveihin, jotka py?riv?t ja hyppeliv?t virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet ja virta niit? kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten leve?t? leukaansa takkuiseen isoon k?teens?; h?n oli kokonaan unhottanut piippunys?ns?. H?nen p??t?ns? painoi pohjalasti, joka ei ollut tavallista - ajatuksia.

- Ota vastaan - kuka perkele on aluksessa p??llikk?n?, ota vastaan, saakelin myyr?t, makaatko, huusi samassa k?he? vihastunut ??ni. Er?s kanavah?yry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sit? alasp?in, Vellamon per?keulaa kohti, vaikka kone pani takaperin t?ytt? v?ke?ns?. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla k?mmenill??n ja karhunvoimillaan vastaan h?yrylaivan keulaa, niin ett? h?nen j?ntev?t pohkeensa vapisivat ja leve? selk?ns? narskui, mutta h?yry seisahtui kuni k?skyst? ja Vellamo j?i vahingoittumatta.

- Olipa tuo v?kev? veikele, huusi katteinin k?he? ??ni komennussillalta. Sep? miehen kouraus, semmoista voimann?ytett? ei usein n?hd?.

Veikkoliini istui ??neti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntens? kyyhkyseen, iski suru h?nen syd?mmeens? joka kerta, kun h?n tuli puhuneeksi menneest? el?m?st??n. H?n oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, h?n oli kovettunut el?m?n koulussa, h?n oli tullut synkk?mieliseksi, tunteettomaksi, itsekk??ksi, mutta nyt h?n taas monen vuoden per?st? koki tuota tunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta. Mit? apua siit?, ett? h?n pyrkii eteenp?in, yl?sp?in. H?nen el?m?ns? suuri tarkoitusper?, nousta herrass??tyyn, oli saavuttamatta. Ja joskin h?nen onnistui p??st? tuohon huimaavaan korkeuteen, johon h?n lapsuudesta asti oli pyrkinyt, mit? se h?nt? nyt en??n hy?dytt?isi. J?isi h?n sittekin yksin?iseksi. Ei kenk??n perisi h?nen vaivansa palkkaa; perheet?nn?, yst?v?t?nn? vaeltaisi h?n maailman l?pi. Mutta ei, vaikka veikatenkin! ja h?n puri yhteen laihat poskipielens?.

- Kas niin, menk??mme, Matti, sanoi h?n ja nousi varovaisesti mutta p??tt?v?isesti seisaalle.

Molemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa yl?sp?in, kojujen ohi, joissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, k??ntyiv?t sitte yl?s tuota ahdasta ja pime?t? Mustaveljesmunkkien katua my?ten ja seisoivat ennen pitk?? tuon jyke?n ja korean tammioven edess?. Suureen messinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty: Heinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.

Ovi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vet?ytyiv?t syrj??n ja istuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan aidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimm?t oksansa aidakkeen yli, levitt?en kukkaisloistoaan kadun yleis?lle, kujan likaisille, iso??nisille lapsille. Toinen nelj?nnestunti toisensa per?st? kului. Veikkoliini tuijotti ??net?nn? eteens?, kuten aamun yll?tt?m? huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen v?sytt??, h?n haukotteli v?h?n v?li? ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat vet?? unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.

Viimein her?tti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli pieni risti-h?m?h?kki kutonut verkkonsa. Nyt se keskell? verkkoa, pieneksi palleroksi kipertyneen?, istui odottamassa, eik? tuo pitk?koipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan lehtien ja hedelm?umppujen v?lill?, tarttuisi viritettyihin satimiin. Matti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeit?. Eip?s aikaakaan, kun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se s?tkytteli, sit? pahemmin se seikkasi pitk?t koipensa verkkoon. H?m?h?kki oli varuillaan hy?kk?si esille oikealla hetkell?, sitoi sitke?n, hienon langan siell?, silmukan t??ll?, teki solmun toisessa paikassa, veti lujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hy?kk?si ison k?mpel?n vastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein sidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.

- Kas niin, sanoi Veikkoliini, menk??mme sis??n nyt, konsuli on tullut.