Chapter 9 No.9

Tuskin ehditty??n k?yt?v??n pys?htyi h?n ja painoi vasemman k?den syd?nt??n vastaan.

"Se on rohkea yritys, joka helposti voi k?yd? tuhoisaksi sek? minulle itselleni ett? yst?v?lleni kardinaalille", ajatteli h?n. "Kuinka minun on teht?v?? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tied?n", jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin k?yt?v??, "Joseph on uskollinen ja viekas. H?n kyll? auttaa minua".

Tultuaan linnanpihalle, miss? ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti tekiv?t tiet? t?lle kauniille tyt?lle, huomasi h?n Josephin seisovan puhelemassa er??n ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi h?nelle merkitsev?n silm?yksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului hiljainen naputus sisimm?n kamarin tapettiovella.

"Se on h?n", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.

"Puh, puh", ??nteli vanha palvelija ja pyyhki hike? otsaltaan, "min? en tahtonut mill??n tavalla p??st? tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin mokomin tahtoi v?rv?t? minut. Ja mit? h?n puhui kuninkaastaan! H?nen kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enemp?? eik? v?hemp?? kuin Jumala, vaikka h?n minun mielest?ni on aivan tavallisen ihmisen n?k?inen. Varma on, ettei h?nt? ulkon??n suhteen voi verrata Ladislas Leczinskiin".

Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen huokaus ja l?mmin ajatus lensi n?in? minuutteina h?nen luokseen, joka ehk? paraillaan taisteli is?nmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla seuduilla.

"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle, "ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneit? kuninkaaseensa. Jumala suokoon, ett? kuningas August voisi yht? paljo luottaa sotilaisiinsa, silloin ei vihollinen olisi p??ssyt niin pitk?lle kuin se jo on p??ssyt".

Ja taas kohousi tyt?n rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta nykyisyytt? kohtaan ja ep?ilyksest? siit?, mit? tulevaisuus oli mukanaan tuova.

"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityist? puhumista kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemm?n aikaa odotettuaan, ett? Eleonora jotain lausuisi.

Kysymys tempasi nuoren tyt?n ?kki? unelmistaan.

"Niin, pyh?n neitsyeen t?hden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia kiivaasti k?dest? kiinni. "Kardinaali!"

"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeiss??n, "miten h?nen laitansa on? Eih?n h?nelle vaan ole mit??n pahaa tapahtunut?"

"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "h?n voi kyll? hyvin, mutta sin? kait ymm?rr?t, ettei h?n kauemmin voi olla siell? kuin h?n on",

"Niin ... niin ... min? ... ymm?rr?n", vastasi palvelija, vaikkei h?n rahtuakaan k?sitt?nyt mist? kysymys oli. H?n kuitenkin sanoi niin, ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.

"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-?idilt? saamansa avaimen ja piti sit? Josephin silmien edess?, "t?ss? n?et tien vapauteen".

"Niin, min? n?en", vastasi palvelija yht? viisaana kuin t?h?nkin asti. Jos h?n olisi n?hnyt kuvansa toisella sein?ll? riippuvassa peiliss?, niin h?n varmaankin olisi h?vennyt tiet?m?tt?myydest??n johtuvaa tyhm?? ilmett?. Eleonorakaan ei sit? huomannut, sill? h?n oli niin innostunut asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:

"Tied?n, ett? voin luottaa sinuun?"

"Kyll?"

"Ensi y?n? aijon panna suunnitelmani t?yt?nt??n".

"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylm? hiki alkoi helmeill? h?nen otsalleen. Olisi ihmeellist?, ellei nyt tulisi tiet?m?tt?myys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut h?nen levottomuuttaan, vaan jatkoi:

"Suunnitelmani on sellainen, ett? sin? salaa piilottaudut sinisen huoneen vieress? olevaan syvennykseen ja vartioit minua silt? varalta, ett? tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhj?ksi aikeeni. Ruotsin kuninkaalla on kyll? huoneen avain, mutta onneksi oli iso-?idill? toinen, joka nyt on t?ss?. Anna minun sitte pit?? huolen lopusta. Jos kuitenkin voisit ensin j?rjest?? niin, ett? takaportin kautta johtava tie olisi vapaa, niin ... no niin, sin? kait ymm?rr?t?"

"Kyll? min? ymm?rr?n", huudahti Joseph tykk?n??n toisella ??nell? kuin t?h?n asti. Kylm? hiki vet?ytyi takaisin, tyhm? ilme katosi tyyten ja huomasi selv?sti, ett? h?n nyt k?sitti, mist? oli kysymys. "Ymm?rr?n", huudahti h?n toisen kerran, "ja lupaan, ett? pari nopeakulkuista hevosta seisoo valmiina mets?ss? l?hell? takaporttia".

"Hyv? on, Joseph. Voit olla varma siit?, ett? kardinaali kyll? sinua palkitsee".

"Minun palkkioni on siin? tiedossa, ett? olen palvellut is?nmaatani v?h?isen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan tyt?n leninki?.

"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tied?th?n, ett? vihaan kaikkea imartelua. Sit?paitsi", jatkoi h?n veitikkamaisesti hymyillen, "olet sin? liian vanha tarvitaksesi n?yrty? minun edess?ni, joka..."

Joseph keskeytti h?nen puheensa, tarttumalla kiinni h?nen k?sist??n ja huudahtamalla:

"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen henke?, antaisin ne kaikki teid?n t?htenne".

Ja ennenkun Eleonora ehti sit? est??, peitti vanha uskollinen palvelija h?nen k?tens? suuteloilla.

T?st? yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui

Eleonora:

"Meid?n t?ytyy nyt erota. Min? en voi lyk?t? tuonnemmaksi aijettani. Jo ensi y?n? sen t?ytyy tapahtua. Laita sin? my?s kaikki valmiiksi pakoa varten".

"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme luotettavinta palvelijaa niiden mukana".

Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salak?yt?v?n kautta, joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti t?ytt?m??n teht?v??ns?.

J??ty??n yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. T?ss? h?n rukoili kauan ja hartaasti, ja kun h?n siit? nousi yl?s, kuvastui h?nen kasvoillaan horjumaton p??tt?v?isyys.

"Sinua, pyh? Jumalan ?iti", sanoi h?n, kiinnitt?en katseensa kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua, pyh? Jumalan ?iti rukoilen auttamaan minua vaikeassa teht?v?ss?ni. Suuret vaarat tulevat minua v?ijym??n, mutta sinun vaikuttava esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sin? puhdas ?iti, kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi min? rakennan sinulle ihanan temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".

N?in sanoen h?n otti p?yd?lt? pienen kallisarvoisen tikarin, jota h?n tarkasti loistavin silm?yksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa n?kyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yl?puolella ruhtinaallinen kruunu. T?m?n aseen oli h?nelle antanut Ladislas Leczinski, joka oli pyyt?nyt h?nt? k?ytt?m??n sit?, jos h?nen omansa eli jonkun l?heisen sukulaisen henki olisi vaarassa.

"Sin? saat nyt tehd? minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehk? tulen tarvitsemaan sinua".

N?in sanoen h?n riensi ulos salak?yt?v?? my?ten ja seisoi pian k?yt?v?ss?, joka johti iso-?idin rukoiluhuoneeseen.

H?nen ymp?rill??n vallitsi haudan hiljaisuus, sill? nyt oli keskiy?n aika. Y? oli vuodenaikaan n?hden tavattoman pime?. Kylm? tuuli puhalteli ulkona silloin t?ll?in l?pi mets?n ja saattoi tuuliviirin natisten k??ntelem??n saranoillaan. Y? oli eritt?in sopiva Eleonoran yritykselle.

* * * * *

Kaarle XII oli pitk?n aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa h?n keskusteli p?iv?n t?rkeist? tapahtumista. Muun muassa oli leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin Kaarle kuningas oli sanonut:

"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa kunniasanaa, olisi h?n saanut huomenna, jolloin min? poistun t?st? linnasta, luvan menn? omia teit??n, mutta nyt t?ytyy h?nen seurata minua armeijan leiripaikkaan ja menett?? petoksensa rangaistukseksi vapautensa muutamaksi viikoksi".

N?it? sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja h?n polki kiivaasti jalkaansa lattiaan. H?nt? ei mik??n muu harmittanut niin paljo kuin viekkaus ja petos.

Leskiruhtinatar huokasi syv??n eik? uskaltanut kohdata kuninkaan paheksuvaa silm?yst?. Itsekseen h?n tunnusti veljen menetelleen v??rin ja kun kuningas yht'?kki? k??ntyi h?nen puoleensa kysymyksell?, mit? h?n ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:

"Teid?n majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin h?nen olisi pit?nyt, mutta min? olen vakuutettu siit?, ett? oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lievent?v?t asianhaarat, jotka ovat olleet perussyyn? h?nen menettelyyns?, eik? rankaise h?nt? niin ankarasti".

Kaarle kuningas oli v?h?ll? joutua pois suunniltaan n?iden sanojen johdosta. Ne olivat kaikesta p??tt?en sanotut tarkotuksella saada h?net h?milleen ja v?h?ll? oli ettei viekkaus onnistunut.

"Mit? h?nen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyv?, ettei h?nell? ole mit??n moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meill? monasti on syyt? muistuttaa puolalaisia vastaan".

T?ten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan viel? muutaman sanan leskiruhtinattaren perheest?, j?tti h?n linnan vakuuttaen, ett? linna j?tett?isiin samassa kunnossa kuin se oli otettukin.

Kuninkaan poistuttua risti vanhus k?det rinnalleen, istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla ??nell?:

"Min? olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe h?nen t?ykeydest??n ja ankaruudestaan on liioteltua. H?nen k?yt?ksens? ei kyll?k??n vastaa h?nen vertaistaan, mutta sen sijaan on h?nell? mit? muilta puuttuu, jaloa miesm?isyytt? ja voimaa, joka vet?? puoleensa. Ja kun h?n kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin h?n varmaankin pit?? antamansa lupauksen eik? tee veljelleni mit??n pahaa".

Rauhottuneena k?vi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua ilmasi raskas hengitys, ett? Adam Sobieskin j?lkeens? j?tt?m? puoliso nukkui yht? sike?sti kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eiv?t viel? mitk??n murheet h?nen sieluaan painaneet.

Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.

H?nen sis??nastuessaan istui h?nen pyhyytens? mukavassa asennossa kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta asiapaperia, jonka h?n oli l?yt?nyt kirjahyllylt?. Se oli osa Puolan historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan yst?v?ns?, Johan Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei h?n ensink??n huomannut oven avautumista.

"Niin", virkkoi h?n vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla suoritetun loistavan taistelun, "jos sin? olisit el?nyt, ei Puolaa nyt olisi anastettu eik?..."

Samassa h?n nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan edess??n, tarkastaen h?nt? tuikein silm?yksin.

Kardinaali Primas nousi yl?s ja hehkuva puna v?rj?si h?nen kasvojaan. H?n sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada esille ainoatakaan selv?? sanaa, niin h?mill??n h?n oli.

"Mit? te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se n?ytti olevan kovin mielt?kiinnitt?v??".

"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli v?hitellen alkoi liikkua. "Min? luin Johan Sobieskin sotaretkest? turkkilaisia vastaan ja Wienin vapauttamisesta".

"No, min? en ihmettele, ett? te ylpeilette h?nest?", jatkoi Kaarle XII jonkun verran ivallisesti. "Siit? kait johtuivat ne sanat, jotka ?sken lensiv?t huuliltanne. Teill? on jossain m??rin oikein. Johan Sobieski oli t?ydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinn?kin piti pyh?n? antamansa lupauksen".

Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti j?lleen hehkuvan punan h?nen kasvoilleen. H?n yritti puolustaa itse??n, mutta Kaarle kuningas esti h?net siit? seuraavin vakavin sanoin:

"Tied?n, mit? aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksik??n hy?dyksi. Minun silmiss?ni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri pahe".

"Teid?n majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi kardinaali vihdoin huomauttaa.

"Niin, teid?n k?sityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla, mutta eritt?inkin jesuiitoilla, n?kyy olevan hyvin avara omatunto".

T?h?n katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:

"Min? en ole jesuiitta".

Ep?ilev? hymy suupieliss? oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.

"Minulla on omat ajatukseni siit? asiasta", lausui h?n sitte. "Teid?n menettelynne kuitenkin viittaa siihen, ett? minulla on oikein. Mutta nyt ei oikeastaan olekaan puhe t?st? asiasta. Teid?n vanginvartijananne pyyd?n vain huomauttaa, ett? te huomenna j?t?tte vankilan."

Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta t?m? toivo h?ipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:

"Huomenna min? j?t?n Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana ruotsalaisten leiriin".

Kardinaali k?vi tuhkanharmaaksi.

"Se kait ei ole teid?n majesteettinne vakava aikomus", sammalsi h?n.

"T?llaisissa asioissa en min? koskaan tapaa laskea leikki?", vastasi

Kaarle kuningas.

Kardinaali Primas vaipui ?hkyen nojatuoliin ja k?tki kasvot k?siins?.

"Oi, se on kuitenkin totta, ett? min? olen h?nen vankinsa".

"Ei, se ei voi olla teid?n majesteettinne ... mutta mihin h?n joutui?"

H?n joutui raivoisan tuskan valtaan.

Kaarle XII oli poistunut yht? nopeasti kuin h?n oli tullutkin.