Chapter 9 No.9

Lunta oli satanut ja satoi yh?. M?ntyjen oksat painuivat maahan raskaan taakkansa alla, ja maantiell? k?vi kulku vaivaloisesti.

Hiljalleen juosta h?lkytteli er?s kyytihevonen tiet? pitkin, pieni ajaja penkill??n puolittain torkkui. Kyyditt?v? herra oli hyv?n aikaa h?nen kanssaan puhetta pit?nyt, oli kysynyt is?st? ja ?idist?, koulunk?ynnist? ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti.

?Viel?k? on pitk?lt? I:n kaupunkiin??

?Viel?h?n sinne on noin tunnin matka.?

Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota h?n kes?st? saakka oli ik?v?inyt. H?n n?kisi j?lleen Aunen ja saisi silm?ill? syv?lle noihin s?teileviin silmiin, jotka t?htin? olivat h?nen tiell??n tuikkineet siit? saakka kuin h?n ne ensi kertaa oli n?hnyt.

Odotusaikaa lyhent??kseen palautteli Erkki mieleens? kaikki kauniit, sis?lt?rikkaat muistot yhdess?olosta Aunen kanssa. Jo ensi k?ynnill??n T?htiniemell? oli h?n viipynyt siell? paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli h?n pikip?in saanut tavata Aunen Helsingiss?, ja kes?ll? oli h?n taas k?ynyt T?htiniemell? viel?p? saanut nuoret sielt? houkutelluksi kiertomatkalle h?nen kotipuoleensa.

Aune ja h?n olivat h?mm?stytt?v?n pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, ett? k?sittiv?t toisiaan ja olivat vapaasti yhdess?, avomielisin? kuin yst?v?n seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. H?n oli kertonut synkk?mielisyydest??n ja taisteluistaan ja ?idist?, joka oli h?nen ainoa yst?v?ns?. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut T?htiniemell?, joiden oksille h?n pienen? oli kiivennyt saadakseen siell? rauhassa lukea. H?n oli n?ytt?nyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen p??sky, h?nen pieni holhokkinsa oli haudattu.

Kaikkia n?it? v?h?isi? lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan t?ydensiv?t sit? sopusointuista kuvaa, mink? h?n Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui h?nest? tuo kukkien keskell? leikkiv?, opinhaluinen ja l?mminsyd?minen lapsi. H?n tunsi jo h?ness? sen nuoren tyt?n, joka nyt niin kokonaan oli h?nen syd?mens? vallannut.

Hymyillen oli Erkki niinik??n kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut ?itins? kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui h?nelle vanhimpana tytt?ren?, silloin ei Erkki en?? ollut hymyillyt. H?n ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, h?n oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mielt?.

Mutta Aune oli ymm?rt?nyt ??nett?myyden ja oli jatkanut. H?n oli puhunut siit?, mit? oli oppinut ?idin kuolinvuoteen ??ress?, miten selv?ksi h?nelle silloin oli k?ynyt el?m?n lyhyys ja miten suureksi ja t?rke?ksi sen tarkoitusper?. Erkki oli ymm?rt?nyt t?st?, miten Aune jo nuorena oli oppinut el?m?n vakavuutta ymm?rt?m??n, mutta vakavuuteen kun yhtyi h?nen hilpe? iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu h?nen olennossaan, joka Erkki? jo ensi hetken? niin suuresti oli miellytt?nyt. Viel? oli Erkki tullut tiet?m??n senkin, ett? Aune pienest? pit?en oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta ett? se ?idin kuoleman kautta oli k?ynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut s??lin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa h?neen ja sanonut: ??lk?? minua s??lik?, eih?n onni ole toiveittemme toteutumisessa.? Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen k?teen ja sit? l?mpim?sti puristaa, mutta h?n ei ollut uskaltanut. H?n oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syv??n ja tutkivasti silmiin. H?n muisti t?m?n kaiken nyt aivan selv??n, muisti sen kirkkaan, s?teilev?n katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. - Pian h?n sen taas oli n?kev?.

T?htiniemell? kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. H?n oli ollut j?rjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt ty?ns? tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi h?n hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsess??n mieluinen. Sit?paitsi n?yttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. L?mpim?t, kotikutoiset matot peittiv?t lattian, omain hyppysten hyve? olivat huonekalujen yksinkertaiset p??lliset, ja p?yt?liinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimiss? tuoreet m?ntykimput, ja katajat olivat kynttil?in valossa kauniita kuin etel?maiden sypressit. - Vierashuoneessakin oli t?mm?inen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyv?ll? katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin h?nt? odottamassa.

Miten valoisaa, miten l?mmint? ja hauskaa oli kaikki. - Aune seisoi hetkisen liikahtamatta silm?illen ymp?rilleen, sitten kumartui h?n ?kki?, suuteli m?nnyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa s?ik?htyneen? pois l?pi salin omaan huoneeseensa.

Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja siev?. Rehevien kasvien varjossa seisoi h?nen kirjahyllyns?, ja nurkassa kirjoitusp?yd?n yl?puolella riippui ?idin kuva.

Tullessaan huoneeseensa pys?htyi Aune hetkeksi miettiv?isen? kuvan eteen. N?kik?h?n ?iti h?net nyt, ja mit? olisi h?n siin? tapauksessa lapselleen sanonut, mit? h?nelle toivonut? -

Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilin?, her?si Aune ajatuksistaan. Puna nousi h?nen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi h?n etehiseen, jonne tuli parhaaksi n?hd?kseen Erkin valkeana kuin lumiukko astuvan sis??n.

* * * * *

Toisena p?iv?n? senj?lkeen, kun Erkki oli T?htiniemelle saapunut, j?iv?t Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltap?iv?ksi kotiin. Aunen is?, tohtori, l?ksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset p??siv?t mukaan er??n koulutoverinsa luo.

?No sisko, miten nyt iloksi pannaan?, kys?isi Kaarlo laskien k?tens? Aunen vy?t?isille ja ketter?sti py?r?ytt?en h?nt? ymp?ri salin lattialla.

?Iloksiko? Sit? en tied?, mutta min? puolestani aion menn? is?n huoneeseen katsomaan takkavalkeata.?

?Ent? jos meit?kin kutsuisit sinne. Eik?h?n olisi siin? iloa kyllin, vai mit? arvelet, Erkki??

Erkki ei aluksi kuullut, mist? oli puhe, h?n oli syventynyt Aunen nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mik? oli kysymyksess?, oli h?n kohta valmis. Kolmisin he siirtyiv?t vanhan tohtorin huoneeseen, jossa iloinen takkavalkea uuninsa r?iskyi, ja jonka toisesta p??st? varjostimen peitt?m? lamppu loi himme?? valoansa. Aune asettui pienelle jakkaralle vastap??t? valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin l?heisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. ?Hohhoo, miten mukavaa t?m? el?m? on!?

?T?mm?ist? hupia ei Helsingiss? suoda?, huomautti Erkki.

?Ei usein ainakaan.?

?Mutta kuulkaa?, keskeytti Aune, ?minulla olisi pieni ehdotus. Pidet??np? t?ss? iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meist? ottaa osaa, eik? niin??

Kaikki olivat my?ntyv?isi?, mutta miten p??st? alkuun?

?Sin?, Kaarlo, saat kunnian alkaa!?

?Kiit?n n?yrimm?sti, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane sin?, Aune, vaan alkuun. Naiset, neh?n nyt etunen??n ty?nt?ytyv?t.?

?Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eiv?t itse viitsi vaivautua, eik? niin??

?No, ?l?h?n h?rn?ile! Jos sinussa vain on pikkusenkin ?todellista naisellista sielua?, niin et henno h?irit? t?t? rauhallista h?myhetke?. Katso sin? vaan varjoja tuolla sein?ll?, katso himme?? valaistusta ja t?t? hehkuvaa hiilosta, etk? siit? saa runollista tunnelmaa??

?Saanpa kyll?. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen??

?T?ss' istun suojassani

Ja katson hiilokseen,

Se leimuaa, se hehkuu

Ja hiipuu hiljalleen.

Noin syd?mess? mulla

My?s tunteet vaihtelee,

Ne leimuaa, ne hehkuu

Ja hiipuu hiljalleen.?

?Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen?, toisti Erkki, ?ja kuitenkin j?tt?v?t ne j?lkens? sieluun, viel?p? ainaiseksi.?

?Niin, se on totta.? Aune silm?ili vakavana eteens?. ?Se tietoisuus on sek? suloinen ett? t?ynn? edesvastuuta.?

Kaarlo ryk?isi pari kertaa - h?nt? ei haluttanut joutua syv?mietteisiin keskusteluihin, - ja Aune ymm?rsi kohta tarkoituksen. H?n jatkoi siit? syyst? iloisesti: ?Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ik?v?ll? jotain uutta. Jatkakaa siis, herra maisteri!?

Erkki oli hetkisen ??neti, sitten h?n alkoi: ?Mets?n rajassa oli talo, talon r?yst??ss? p??skyspes? ja pes?ss? ?iti kahden poikasensa kanssa. Poikaset olivat jo lent?miseen tottumaisillaan. ?iti jakeli heille viel? viime neuvojaan, ennen pes?st? l?ht??. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin oli aivan erilainen. Kun ?iti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha ja petollinen el?in, sanoa siritti toinen: ?kiitos neuvostasi?, ja samassa nosti se siipens? lentoon onnellisena kuin oman ?idin rinnalla. Mutta toinen ajatteli: ?eip? tied? miss? vaara v?ijyy, petollista on kaikki maailmassa?, ja h?n painoi p??ns? siiven alle ja k?tkeytyi suruisena pes??ns?. Kun ?iti taas toisena p?iv?n? varoitti karttamaan kuloa l?himets?ss?, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa mets?nrinteelle, saadakseen sielt? edes katsella maailman kummia tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonr?yst??lt? pes??ns? pelj?ten, ett? jos viel? aurinkokin h?nelt? siivet polttaa, l?mmin ja hehkuva kun on. Mutta silloin k?vi ?idin mieli murheiseksi. ?Sinun t?ytyy l?hte? lentoon?, sanoi h?n pojallensa. Ja pois t?ytyi poikasen pes?st?. - H?n lensi mets??n, lensi lepikosta niityn poikki, lev?hti hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon keskelle. Siell? p?iv?ns?teet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia kasvoivat m?tt??t kirjavina, ja pienet perhoset lenteliv?t kukasta toiseen. T??ll? n?ytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, ett? pieni p??sky parkakin v?hitellen rauhoittui. H?n asettui aidanseip??lle ja katseli siit? ymp?rilleen. Aivan h?nen jalkainsa juuressa, suuren koivun suojassa n?ki h?n pienen, valkean mets?t?hden. Se oli niin pieni, niin puhdas ja suloinen, ett? p??skyn teki mieli sit? puhutella. ?Miten olet sin? niin kaunis ja niin valkea?, kysyi h?n viserrellen. ?Kai taivaan kaste sen on tehnyt ja valo ja l?mp?.? ?Eik? se polta sinua?? ?Ei polta.? ?Ent? kun on pilvist?, kuoletko silloin?? ?En, en kuole.? ?Etk? sin? pelk?? ollenkaan?? ?Mit? min? pelk?isin? Mets? on kukkasia t?ynn?, ja te linnut meille laulelette. Etk? n?e, miten kaunista kaikki on?? Silloin k?vi p??skynpoika miettiv?ksi. H?n nosti ?kki? siipens? ja l?ksi lentoon. Entist? kevyemp?? oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entist? tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma n?ytti toisenmoiselta. Nyt vasta n?ki h?n taivaan siint?vyyden ja tunsi valon ja l?mm?n vaikutuksen. H?n lensi kotir?yst??lle, ja sielt?kin oli n?k?ala nyt entist? avarampi ja ihanampi. Tosin kissa viel? hiipi pihan poikki, ja mets?st? nousi savu kulopaikalta, mutta h?n katseli sit?, mik? oli kaunista ja hyv??, ja siit? syntyi rintaan ??ret?n, hillitsem?t?n riemu. - Uudelleen kohotti h?n siipens? ja lensi nyt suoraap??t? takaisin koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan mets?t?hden yl?puolelle. Siin? alkoi h?n viserrell? syd?mens? pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sill? h?n visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku mets?t?hdelle.?

Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut h?nt? suoraan silmiin, mutta v?hitellen painui h?nen katseensa. H?n istui hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silm?illen riittyv??n hiilokseen. H?nen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: ?Se oli kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.?

Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ??ni, ja

Aune kiiruhti ulos is??ns? vastaanottamaan.