Chapter 7 No.7

Eevi oli kuin huumauksessa. H?n ei tiet?nyt elik? h?n todellisuudessa, vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja h?n. Ja niin ?kki? oli se k?ynyt!

H?n vajoutui yh? enemm?n sit? selvittelem??n itselleen, yh? uudelleen ja uudelleen muistellen, miten h?n oikeastaan oli onnensa saavuttanut.

H?n oli aina tuosta ensi k?velyretkest? saakka huomannut melkoisen muutoksen tunteissaan Heikki? kohtaan. Joka kerran kun h?n pit?j?ll? kuuli kiitosta h?nest?, kuuli, miten hartaasti h?nt? siell? ihailtiin, tunsi h?n tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eip? ollutkaan Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa h?nt? oli luullut. H?n oli tosin itsekielt?ymyksess? sankari ja saarnoissaan papeista parhain, mutta h?nell? oli my?skin tavallisia inhimillisi? tunteita, viel?p? tulisia ja voimakkaita. H?n oli k?yh?st? kodista, k?yhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli h?n pienest? pit?en opin tiell? eteenp?in ponnistellut. Lujasti oli h?n tehnyt ty?t?, lujana kest?nyt kiusaukset ja vastoink?ymiset. H?n oli jo nuorena karaistunut el?m?n kovassa koulussa, mutta tunteittensa l?mm?n oli h?n silt? s?ilytt?nyt. H?nen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hell?. Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielest? eik? h?n muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heit? rakastaa ja - ja - - - tytt?ren? heid?n luokseen tulla.

Oi, miten h?n heit? palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia!

Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikist? loi, ja yh? kiihke?mm?ksi k?vi h?nen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli h?nell? selv?n?, yksi ainoa tunne h?nt? hallitsi. Se oli rakkaus.

Miss? oli Heikki? Mit? h?n teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli

Eevin ainainen ajatus.

Heikkikin oli v?hitellen alkanut etsi? Eevin seuraa. Tilaisuutta yhdess?-oloon tarjoutuikin usein pitk?n, hiljaisen talven kuluessa. Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisist? asioista, tai kertoi Heikki Eeville holhokeistaan pit?j?ll?, k?yhist? ja sairaista. H?n teki n?m? kaikki heid?n yhteisiksi yst?vikseen ja h?n iloitsi n?hdess??n, miten l?mpim?sti Eevi otti osaa heid?n vaiheisiinsa.

Heist? oli puhe my?s er??n? kev?t-iltana - v?h?n sen j?lkeen kun sukulaisvieraat olivat l?hteneet pappilasta - rovastin perheineen palatessa kyl?ilylt?. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. H?n kertoi vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettyn?, ett? semmoista se on papin el?m?, k?yd? orpojen ja leskien luona, kantaa k?rsivien kuormaa. Ty?ntekoa on se surujen ja huolten helteess?, mutta virkistyspaikkana matkan varrella olisi oma koti, jossa yst?v? odottaisi. -

Eevin k?si vavahti hermostuneesti k?rrynkaiteella. H?n aavisti mit? oli tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat h?net ?kki?.

Sitten ei h?n juuri muuta muistanut, kuin ett? Heikki ja h?n nyt olivat kihloissa ja olivat onnelliset, ??rett?m?n onnelliset.

He p??ttiv?t aluksi pit?? kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelk?si, etteiv?t he h?nen onnensa suuruutta k?sitt?isi, ehk?p? eiv?t siihen suostuisikaan. Salaper?isyys itsess??nkin oli sit?paitsi vieh?tt?v?? ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde h?m?rt?viss? metsiss?. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaper?inen oli nyt Eevinkin onni.

Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin v?sy? ainaiseen levottomuuteen, jota salaper?isyys tuotti. H?n mietti, mink?laista olisi, jos Heikki puhuisi is?lle asiasta, is? sitten ?idille ja he yhdess? p??tt?isiv?t antaa suostumuksensa lapselleen.

Olisi sekin hauskaa!

Eevin syd?n ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.

H?n puhui asiasta Heikille, ja t?m? h?nt? onnellisena suuteli:

?Armaani, sit?h?n juuri olen toivonutkin.? - Ja niin h?n puhui asiasta. - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

?Ent? nyt?, sanoi rovasti vaimolleen, ?sinne meni nyt tytt? typykk?mme.?

?Minusta se on liian aikaista?, sanoi ruustinna p??tt?v?sti. ?Ja entinen juoksupoika viel?!?

?Luuletko sin? Amorin kelloa katsovan??

?Min? sanon, ett? on ymm?rt?m?t?nt? ja liian aikaista ottaa ensim?inen, joka tarjoksi tulee.?

?Niin, niin?, my?nsi rovasti pienell? potkauksella antaen uutta vauhtia keinutuolillensa, ?valikoimalla ottaa pit?? niinkuin sin? teit, muijaseni.?

?Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!?

?Puhutaan, puhutaan?, my?nsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien tuumailujen j?lkeen he vihdoin p??ttiv?t noudattaa Eevin mielt?. Ties mik? surkeus siit? muuten syntyisi. Mutta siin? suhteessa pysyi ruustinna lujana, ett? kihlaus oli pidett?v? salassa.

Siten kului pari kuukautta. Silloin k?vi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien n?hden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: ?h?n on minun, minun, minun!?

?Salakihlaukset ovat niin kovin ik?vi?, eih?n edes saa vapaasti olla yhdess??, valitteli Eevi. ?Julaistaan jo!? Ja niin kiihke? oli h?nen pyynt?ns?, ett? h?n vihdoin sai tahtonsa t?ytetyksi.

Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pit?j?ll?. Kaikkialla her?tti se h?mm?styst?, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Bj?rkiin? Miksi h?n ei valinnut pit?j?n yksinkertaisten, vaatimattomien tytt?jen keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tytt? papin rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta sellaista odottanut?

Ent? Eevi sitten! Kuinka taisi h?n puolestaan Heikki Saloon tyyty?? Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan l?hetettiin onnitteluja pappilaan.

Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. H?n kulki huoneesta toiseen, h?n suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa puutarhasta ja istui siell? yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden ihanimpia kotionnen kuvia.

N?in istui h?n my?s er??n? kauniina kes?-iltana k?sit?inens? puutarhassa. Heikki oli juuri ty?ns? p??tt?nyt ja l?heni hiekkak?yt?v?? pitkin. H?n poikkesi syrj?polulle, kiersi Eevin huomaamatta h?nen taakseen ja kumartui h?nt? suutelemaan: ?Mit? kultani miettii??

?Hui, miten minua s?ik?ytit!? Eevi punastui. ??l? nyt ole vallaton, vaan tule viereeni t?nne! Katso mit? ompelen!?

?H??hametta.?

?Oh sinua, tyhmeliini!?

?Ei niin pient? pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin min? sinut puolivillapuvussakin.?

?Vaikka ottaisitkin, en min? itse?ni antaisi. - Katso, t?m? on Maijalle. Etk? Maijaa muista, h?nt?, joka minua Soinamossa aina syliss??n kantoi ja kaikki parhaat palat s??sti syd?nk?vyllens???

?Ja nytk? Eevini ompelee l?mpim?n puvun vanhalle hoitajalleen??

?Niin teen?, ja Eevin silm?t loistivat, kun h?n iloisesti jatkoi: ?Olen juuri kotiamme ajatellut ja mink?laista on sitten, kun yst?v?ni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten ??rett?m?n hauskaa! - Katso, t?ss? on etehinen?, h?n piirusti hiekkaan, - ?ja t?st? menn??n ruokasaliin.?

?No johan nyt jotain, sin? pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina, vaikket viel? tied? mink?laiseen h?kkeliin joudumme.?

?H?kkeliin! Hui sinua!?

?Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.?

?Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi ja -?

?Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!?

?Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, l?mpim?ksi, oikein valon pes?paikaksi, eik? niin??

Heikin p?? oli k?den varaan painunut, ja ik??nkuin tiet?m?tt? mit? teki, seurasi h?n silmin Eevin piirustuksia hiekassa.

?Kunpa tulisi kotimme todella valon pes?paikaksi, majaksi monelle maailman matkalaiselle?, jatkoi h?n miettiv?sti.

He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi ?kki? k?tens?, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: ?Sin? oma rakas, rakas yst?v?ni, sinuahan min? lapsuudestani saakka tiet?m?tt?ni ik?v?in, sinun tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksess?.? H?n vaikeni. - ?Valoisaksi olet sin? tieni tehnyt ja niin vastakin teet?, jatkoi h?n hiljaa ??nen v?r?ht?ess? kuin suuresta, sis?isest? onnesta.

Silloin kohotti Heikki p??ns?. ?Valot ja varjot kai vaihtelevat meid?nkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja k?sik?dess? emme niit? pelk?? kumpikaan.?

H?n oli sulkenut Eevin k?den omaansa, ja n?in istuivat he ??neti kes?isen auringon mailleenmenness?.

T?st? l?htien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla, suuren riippakoivun juurella h?n istui k?sit?ineen odottaen Heikki?, joka ty?ns? p??tytty? suuntasi tiens? t?nne. Monta herttaista hetke? viettiv?t he t??ll? yhdess?, mutta joskus sattui erimielisyyksi?kin ja n?m? tekiv?t aina mit? tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.

Ristiriitaisuutta lis?siv?t viel? ne perin vastaiset vaikutukset, joita Eevi ?idilt??n ja Heikilt? sai. Alussa eiv?t tosin ?idin mielipiteet mit??n vaikuttaneet Eeviin, mutta sit? my?ten, kun h?n n?ki ?idiss? saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli h?n huomanneeksi, mit? oikeutettua ja hyv?? saattoi ?idinkin ajatuksissa piill?. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut - varsinkin sen julkaisua - oli k?ynyt my?ntyv?isemm?ksi n?hdess??n, miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pit?j?ll? - etenkin kaikki joilla oli t?ysi-ik?isi? tytt?ri? - melkein kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, ett? Eevi joskus turvautui ?itiins?, kun sattui erimielisyyksi? Heikin ja h?nen v?lill?ns?, ei ?idin mielest? suinkaan asiaa pahentanut, p?invastoin.

Rovasti katseli asiain menoa syrj?st? ja arveli mit? arveli, mutta antoi kaikkien olla rauhassa ja pit?? huolta omista asioistansa. Ainoastaan kerran - kohta senj?lkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt - oli h?n er??n? liikutuksen hetken? murtanut sen kuoren, johon h?n, vaimonsa monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimp?ns? sulkemaan. Yksin ollessaan lastensa kanssa oli h?n heille puhunut suoraan ja peittelem?tt?, puhunut avioel?m?st? ja niist? vaatimuksista, joita se ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi onnelle tiet? valmistaa, varsinkin siell?, miss? niin eriluonteiset ja niin eri kasvatuksen saaneet henkil?t kuin Eevi ja Heikki tahtovat toistensa tovereina kulkea l?pi el?m?n. Se sana pit?? paikkansa avio-el?m?ss?kin, ett? joka tahtoo henkens? vapahtaa, h?n hukuttaa sen, ja p?invastoin. Ainoastaan se, jolla on p??m??r?n? tehd? onnelliseksi, voi itse tulla onnelliseksi. Mutta siell?, miss? todella l?ytyy rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyv?ksi, siell? on onni my?skin taattu.

Eevi itki is?n n?it? puhuessa, ja syv?sti liikutettuna puristi Heikki tulevan appensa k?tt?. T?m? oli vakavin hetki heid?n kihlauksensa j?lkeen. Heid?n t?ytyi kysy? itselt??n, oliko heill? todella sit? rakkautta, joka on valmis kielt?m??n itsens? ja uhrautumaan toisen hyv?ksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heill? edellytykset tulla onnellisiksi?

Heikki puolestaan oli kohta selvill? siit?. Tulipa onni tai onnettomuus, h?n oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun h?n kosi. Nyt oli h?n levollinen, sill? h?nen el?m?ns? onni oli Jumalan k?dess?.

Eevi ep?r?i hetken. Mutta kun h?n nosti silm?ns? ja n?ki Heikin rakkautta s?teilev?n katseen, unohti h?n kaiken muun, kietoi k?tens? Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. H?n tunsi, miten tukeva oli se k?si, joka h?nt? kannatti, miten luotettava se syd?n, joka h?nelle sykki, ja h?n ty?nsi luotaan kaikki kysymykset ja ep?ilykset varmana siit?, ettei h?n voisi el??, ei tulla toimeen ilman Heikki? ja h?nen rakkauttaan.

Mit? Eevi t?n? hetken? tunsi, se tuli monet kerrat viel? kovan koetuksen alaiseksi. Ja jos h?n olisi ollut rehellinen itselleen, olisi h?nen t?ytynyt my?nt??, ett? h?nen rakkautensa tuskin v?ltt?v?sti kesti koetukset. Kun Heikki? pit?j?ll? kiitettiin, kun h?n saarnasi niin, ett? sanankuulijain syd?met vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat j?rkkyv?n perustuksiltaan, t?ytti autuas ilo Eevin syd?men, ja kyyneleet nousivat h?nelle silmiin, h?nen ajatellessaan ett? se oli h?nen oma Heikkins?, joka tuossa puhui, h?n, joka sulkiessaan Eevin syliins? sanoi olevansa rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. H?n, jota kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, h?n oli valinnut Eevin syd?mens? yst?v?ksi ja oli kantava h?net l?pi el?m?n voimakkailla, tukevilla k?sivarsillaan. - -

Mutta tuli toisenlaisiakin hetki?, ja ne t?yttiv?t Eevin mielen tuskallisella kauhulla. Kun Heikist? pit?j?ll? puhuttiin pahaa, jota my?skin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta sattui h?n kuulemaan v?hemm?nkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siit?, ett? Eevi, joka kyll? olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin mit?tt?m??n mieheen - pappiin talonpoikaissukua - silloin suuttui Eevi ja sanoi Heikki? tuhat kertaa paremmaksi ?idin koko aatelista sukua. Mutta j?lkens? j?tti tapaus kuitenkin.

Viel? paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, mink? Eevi Elsalta sai. Eevi ei tiennyt kerrassaan mit? tehd?, niin onneton oli h?n siit?. Sen sijaan, ett? Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi kirjeess??n hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksi? ja vastav?itteit? jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eik? se ollut erehdyst? kaikki? Pit?isik? Eevi Heikist? yht? paljon, jos kaikki h?nt? moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen itsess??n mit??n onnea ollut, ei ensink??n, vaikka moni lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein m??r? rakkautta saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen v?h?nkin tingittiin, oli se - naiselle ainakin - ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.

Eevi joutui t?st? aivan ymm?lle. Voi sit? Elsaa, mink?lainen oli! Aina j?rkev?, aina arvosteleva, valmis syit? ja perustuksia tutkimaan.

Eevin oli vaikea vapautua siit? pahantuntemuksesta, mink? Elsan kirje oli h?nelle tuottanut. H?n huomasi, ett? se vasten h?nen tahtoansa oli tehnyt syv?n vaikutuksen h?neen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan kuin sy?pyneet h?nen ajatuksiinsa.

Kaikeksi onneksi oli ilma n?ihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eevi?, sill? ymp?r?iv? luonto teki h?neen aina vaikutuksen. Unhottaakseen kaikki ep?sointuisuudet otti Eevi er??n? p?iv?n? k?sity?ns? ja l?ksi lempipaikallensa yksin?isyyteen. Siell? aikoi h?n rauhassa mietti?, miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei h?n saanut yksin istua, sill? Heikki oli h?net huomannut huoneensa ikkunasta.

?Mattiko vai Maija nyt puvun saa?, kys?si h?n asettuen kivelle istumaan

Eevin viereen.

?Koeta arvata?, Eevi piiloitteli ty?t??n.

?Mist?p? min?. N?yt? pois!?

?Katso?, Eevi levitti h?nen eteens? suuren silkkiompeluksella kirjaillun p?yt?liinan. ?T?m? on kotiamme varten.?

?Toivon, ett? lasket leikki?, Eevi. Eth?n sin? toki totta tarkoittane??

?Mitenk?s muutoin??

?Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, k?sitt?isin sinua, mutta meille - kuinka sin? voit! Tied?th?n?, lis?si h?n lempe?mmin, ?etten voi saarnata toisin ja el?? toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan itsens?kielt?mist?.?

?Mutta Heikki, eih?n se t?h?n kuulu. Eih?n t?m? pikku koristus kotiamme komeaksi tee.?

?Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyll? se pian vie koko k?den. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen. Min? en koskaan voi sit? sallia.?

?Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sin? et ensink??n n?y tunteitani k?sitt?v?n. Tied?th?n, miten syv?sti olin Soinamoon kiintynyt ja niinkuin ennen sit?, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta sin? n?yt ilolla tekev?n toiveeni tyhj?ksi.?

?Eevi, kuinka sin? voit? - h?n katkaisi puheensa - ?en ilolla koskaan, mutta velvollisuudesta.?

?Eiv?tk? siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mit??n??

?Ei silloin, kun omatuntoni toisin k?skee.?

Eevi nousi, otti ty?ns? ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki oven ja heitt?ytyi sohvalle itkem??n. T?m? oli kauheaa, kerrassaan kauheaa!

Itse asia jo Eevi? itketti, mutta viel? enemm?n se kalvava ep?ilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan t?mm?isi? kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja h?nen v?lill??n. Ja oli kuin kammottava aave niiss? aina olisi noussut h?nt? pelottamaan. Ehk? Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi h?nt? alussa uskoi? Jos heid?n rakkautensa onkin erehdyst?? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?

Semmoistahan el?m? oli yhten??n. Jos joskus toteutui jokin harras toive, aina siihen pettymyksi?kin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko t?m? kihlaus-aikakin. Se oli hetkitt?in hurmaavaa onnea, toiste taas ep?sointuista ja ristiriitaa t?ynn?.

Mit? tulisikaan Heikin ja h?nen onnestansa, jos t?mm?ist? jatkuisi?

Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin ter?ksest? tehty. Eevi? ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eik? aina sit? h?nelt? vaatia.

Eevi itki, itki niin, ett? syd?n oli haljeta.

Mutta sitte johtui mieleen ett? ent? jos syy olikin h?ness? itsess??n?

H?n vavahti. Olihan Heikki niin hyv? ja hell?, h?n oli ankara ainoastaan omantunnon sit? vaatiessa.

Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!

Mutta samassa Eevi muisti, ett? seh?n juuri olikin aluksi h?nen ihailuansa her?tt?nyt, ett? Heikki niin j?rk?ht?m?tt? omaatuntoansa totteli. Eevi oli silloin ajatellut, ett? semmoisen miehen rinnalla h?nkin viel? lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kielt?ytym??n ja el?m?n kaidalla tiell? kulkemaan.

Mutta n?ink? tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli k?yv?? Saisiko h?n silloin ensink??n onnestansa nauttia? Tai oliko h?n sen kenties jo kadottamaisillaan?

H?nt? aivan v?risytti. H?n tiesi, ett? monet olisivat Heikin rakkautta pit?neet riitt?v?n? korvauksena kaikista kielt?ymyksist?. Eik? se h?nelle sit? ollut? Oliko todella h?nen rakkautensa Heikkiin niin heikko ja arvoton, ettei se koetusta kest?nyt? Oi, ei, ei, se oli kyll? voimakas, se p??sisi v?hitellen voitolle, ja niin tulisi heist? viel? t?ysin onnelliset.

Eevi kohotti p??ns? ja kuivasi kyyneleens?. H?n oli v?hitellen tyyntynyt, vaan ei viel? tahtonut tavata ket??n, siksi hiipi h?n huomaamatta l?pi keitti?n p??st?ksens? v?h?n k?velem??n. Mutta portaissa tapasi h?n arvaamatta er??n tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja h?nen yhteisist? holhokeistaan, joka k?vi hartaasti h?nen polviaan halailemaan.

?Voi kuitenkin, kun nyt teid?t tapasin ja itse p??sin onnittelemaan!? Vanhat, kurttuiset k?det siveliv?t Eevin hameen poimuja. ?Voi hyv?nen aika! Taivaan Is? teille onnea antakoon!? Vanhus hymyili ja niiaili mink? ehti. ?Ja mik?p? muu olisikaan kuin onni edess? meid?n pastorilla, semmoisen syd?menruusun kun on saanut - ja ent? teill? sitten, hyv? neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!?

Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin levottomaksi, keskeytti h?n syleilyns? ja p??sti Eevin jatkamaan matkaansa.

?Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!? Sanat soivat yh? Eevin korvissa.

Niin, niinh?n kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyll? Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, t?ysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna n?kisi Eevi viel? kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

- - - Kun Eevi k?velylt??n palasi, kiiruhti h?n porstuan kautta Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eik? nostanut p??t??nk??n. Eevi l?heni ja laski k?tens? h?nen olallensa.

?Anna anteeksi, Heikki rakas!?

?Syd?mest?ni.? H?nen katseensa oli l?mmin ja kirkas.

?Heikki, sinun t?ytyy auttaa minua!? Eevi painoi p??ns? h?nen olallensa.

?Sit? tahdonkin, mutta Eevi, min? olen kovakourainen, min? en k?rsi tinkimist?, en arkailemista. Joka on k?tens? auraan laskenut, ei saa taakseen katsoa.?

?Mutta Heikki, min? olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista sit?. Oi miten onneton min? ?sken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan minusta huoli, kun et sin?k??n en?? jaksa rakastaa.? Eevin p?? painui alas, ja h?nen kyyneleens? rupesivat vuotamaan.

Heikki veti Eevin polvellensa. ??l? sano niin, eth?n? Jumala huolii kaikista, ja mit? minuun tulee, niin kyll? min? jaksan rakastaa, kun kerran saan sit? tehd?. - Etk? viel? minua sen paremmin tunne? Minun rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kest??, Eevi, kest??!?

H?n kietoi k?tens? lujemmin Eevin vy?t?isille ja veti h?net hell?sti puoleensa. N?in istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli viel? kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin is? lastaan, loi sitten syd?mellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.

* * * * *

Eevi? puettiin morsiameksi. H?n koetti olla tyyni, mutta h?nen liikkeens? osoittivat levottomuutta. H?n oli koko aamup?iv?n ollut yksin sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirett? oli ollut ylt'ymp?rill?, jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja rauhassa. H?n oli miettinyt menneisyytt? ja ajatellut aikaa, joka oli tulossa. Milloin oli ??ret?n ilo h?net vallannut, milloin j?yt?v?, melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet h?nt? pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele puuttuivat viel?.

Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. ?Elsa!? Eevi kavahti pystyyn ja heitt?ytyi nyyhkien yst?v?ns? kaulaan.

??l? itke?, varoitteli ?iti, ?silm?si tulevat punaisiksi.?

?Elsa, rakas Elsa!? Eevi hymyili l?pi kyynelten. ?Tule viereeni t?nne!? H?n veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he j?iv?t hetkeksi kahden k?sik?dess? istumaan kuten niin usein ennen.

?Nyt meid?n t?ytyy pukea Eevi valmiiksi?, tuli ?iti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin p??h?n kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki j?tt?en Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin kiihke?t pyynn?t olivat nimitt?in saaneet vanhemmat suostumaan t?h?n yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleist? tapaa.

Ovi avautui, ja Heikki pys?htyi kynnykselle. Siin? seisoi Eevi, h?nen rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.

?Armaimpani, suokoon Jumala, ett? voisin tehd? sinut onnelliseksi.

Tunnen suuren kykenem?tt?myyteni.?

?Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!? Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. ?Voitko sin? todella minua rakastaa??

?Olen valmis sit? Jumalan ja ihmisten edess? vannomaan.?

?Autathan minua sitten??

?Jumala meit? molempia auttakoon.? Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi h?n Eevi? kiihke?sti rintaansa vasten, sitten h?n poistui.