Chapter 3 No.3

Eevi oli heitt?nyt viime hyv?stit Helsingille ja toveripiirilleen siell?. H?n oli palannut Soinamoon ja k?vi nyt rippikoulua. Is? itse h?nt? opetti. H?nen mielens? oli omituisen levoton ja kaipaava. H?n tiesi nyt olevansa t?ysi-ik?inen. Lapsuudenaika oli ohi, ja el?m? oli edess?. H?n olisi tahtonut iloita el?m?st? ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi h?n olevansa k?yh?, joskin joskus unelmoi olevansa rikas.

Miksi ei h?n iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja h?nen oma syd?mens? niin kaihoa t?ynn?? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot. Ja kaihon kyynel p?ilyi kukkienkin kuvussa.

Mit? kaikki kaipaili, mit? h?nen oma syd?mens??

Is? puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. H?n loi ihanteellisen kuvan el?m?st?, kuvan, jossa kaikki oli hyv??, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kes?perhoset auringon l?mpim?ss? valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyv?? ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu. -

T?m? k?vi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta h?nen mieleens? joskus hiipi kuitenkin ep?ilys siit?, oliko t?m? ihanteellinen kuva tosi, ja oliko el?m? todella pelkk?? sopusointua ja onnen-unelmaa.

Aihetta n?ihin ajatuksiin antoivat h?nelle etenkin ne vaikutukset, joita h?n oli saanut Helsingiss?. H?n oli kouluaikoinaan asunut yst?v?llisen, vanhan t?din luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin. H?n otti osaa heid?n rientoihinsa, heid?n huveihinsa ja t?ihins?, mutta samalla h?n aina sek? sanoin ett? t?in todisti siit? vakaumuksesta, joka kokonaan oli l?pitunkenut h?net: ett? el?m?nyhteys Jumalan kanssa oli ainoa todellinen onni. -

Eeville oli t?m? aluksi kovin outoa. H?n oli tosin kodissaan tottunut siihen, ett? puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan el?m?n juhlallisina hetkin?. Niit?, jotka sit? muulloinkin tekiv?t, oli h?n oppinut pit?m??n joko ulkokullattuina tai niin j?ykkin? ja synkkin?, ett? h?nt? aivan peloitti. Mutta Hanna-t?ti oli toisenlainen. H?n oli iloinen, yst?v?llinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat h?nen yst?v?ns?kin, sek? vanhemmat ett? nuoremmat, jotka silloin t?ll?in k?viv?t h?nt? tervehtim?ss?. He tuntuivat Eevist? sek? ihailtavilta ett? kadehdittavilta. Ei tarvinnut heid?n pel?t? kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sill? kauhea oli tuo ajatus, ett? kuolema milloin tahansa aivan yht'?kki? ja odottamatta saattoi kohdata.

Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella n?it? asioita. H?n tuumaili ja mietti ja tuli siihen p??t?kseen, ett? h?nkin tahtoisi olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa el?m? tai kuolema. Mutta tie tuohon onnelaan oli itsens?kielt?ymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian kolkolta tuntui k??nty? sille nyt, juuri kun el?m? vast'ik??n oli eteen auennut, kun paras nuoruuden aika oli k?siss?.

Mit? Eevi n?in itsekseen ajatteli, sit? ei h?n uskonut kenellek??n muulle, kirjoitti vain pitki? kirjeit? Hanna-t?dille ja sai pitki?, syd?mellisi? vastauksia. T?ti kehoitti h?nt? puhumaan suoraan vanhemmille ja odottamaan, ellei h?n viel? tahtoisi tehd? rippikoululupaustansa.

Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eevilt? puuttui siihen rohkeutta, osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, her?tt?? is?n h?mm?styst? ja ?idin mielipahaa? Ei, ei, sit? h?n ei voinut. Mit? vanhemmat sanoisivat siit? ja mit? muut ihmiset? Ent? tuo viimeinen ratkaiseva askel pois lapsuudesta t?ysi-ik?isten joukkoon, sekin j?isi siten ottamatta.

Ei, h?n ei voinut sit? tehd?. Olot h?nt? suorastaan pakoittivat. Kyll?h?n rakkaudesta rikas Jumala antaisi h?nelle anteeksi, mit? h?n rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei h?n viel? voinut heitt?? kaikkia kauniita unelmiansa eik? kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan per?yty?k??n.

Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Is? oli h?net vannottanut kotona omassa huoneessansa. Rakkaus tytt?reen oli voimaa ja syd?mellisyytt? sanoille antanut. Rovasti oli puhunut l?mpim?sti el?m?n kev?tajasta, sen iloista ja toiveista, h?n oli puhunut keskikes?n ty?p?iv?st? ja syksyst?, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi h?n Jumalan rakkautta, sit? rakkautta, joka kautta el?m?n on valkeutena kaikilla meid?n teill?mme.

Kev?isen? sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. H?n itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki el?m?n vakavuutta ja sen ihmeellist? suloa.

N?in h?n kirkossakin itki seuraavana p?iv?n?, kun h?n vanhempiensa rinnalla astui ehtoollisp?yt??n. Urut kaikuivat silloin niin kumman valtavasti, ja seurakunta veisasi: ?Oi Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit.?

Eevi oli ??neti koko ajan kotimatkalla. Tyytyv?isen?, mutta melkein arastellen katseli h?n kotona saamiansa kauniita lahjoja. ?idin antama sormus kimalteli kauniina h?nen sormessaan, mutta kauan ei h?n sit?k??n uskaltanut katsoa, alkaisi viel? itse??n ihailla ja sit? h?n ei tahtonut. H?n tahtoi olla harras ainakin nyt t?n? suurena juhlap?iv?n?ns?.

P?yd?ll? Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli ?Ljungblommor?. Sen h?n avasi ja luki runon ?Nattvardsbarnen.? Sitten heitt?ytyi h?n nyyhkien sohvalle, k?tki kasvot k?siins? ja toisti hiljaa:

?O Herre vi ?ro de svigtande r?n,

Dem villorna jaga och b?ja,

Vi ?ro de gungande v?gor i sj?n,

Dem vindarna s?nka och h?ja,

De fladdrande fl?ktar af tro och af b?n,

L?tt r?rde, men tr?ge att dr?ja.?

Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. H?nell? oli niin paljon ajateltavaa.

Nyt ei kukaan h?nt? en?? lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensim?iseksi mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.

?Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi?, oli Hanna-t?ti kirjoittanut. Mutta taisiko h?n toivoa Jumalan ohjausta el?m?ss?, kun h?n heikosti kuroitti toista k?tt?ns? Jumalalle, toista kiihke?sti ojensi maallista onnea tavoitellen. ?Joka minun per?ss?ni tahtoo tulla, h?n ottakoon ristins?, kielt?k??n itsens? ja seuratkoon minua.? - Sanat juolahtivat Eevin mieleen ja saivat h?nen kyyneleens? uudelleen vuotamaan.

H?n itki hetken hillitsem?tt?m?sti. Mutta kun silmi? alkoi kirvelt??, muisti h?n miten paljon h?n t?n? p?iv?n? oli itkenyt. H?nen silm?luomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niist? taas johtui mieleen ajatus, ett? milt?h?n h?n oli n?ytt?nyt t?n??n kirkossa? Erkki vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat olleet siell?. Varmaan olivat he h?nt? tarkastaneet. - Uusi, musta puku oli siev?, mutta ent? h?nen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silm?t?

Kesken n?it? ajatuksiansa Eevi s?ps?hti. Kuinka taisi h?n semmoista ajatella, kuinka olla niin turhamainen t?n? t?rke?n? p?iv?n??

Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa h?n nukkui.

* * * * *

Jonkun aikaa n?itten tapausten j?lkeen oli Eevin mieli viel? levoton ja kaipaava. H?n kirjoitti ahkeraan Hanna-t?dille ja luki usein Raamattuansa. Mutta v?hitellen alkoivat n?m? ajatukset haihtua h?nen mielest?ns?. Soinamossa k?vi kes?naikana paljon vieraita, Eevi talon tytt?ren? piti heille tavallisesti seuraa. H?n teki teht?v?ns? ilolla ja oli huvitettu kaikista niist? ?hienoista? ja ?hauskoista? vieraista, jotka k?viv?t pappilaa ihailemassa. Mutta n?iden ulkonaisten vaikutusten moninaisuus teki sen, ettei mik??n p??ssyt h?neen syventym??n. H?nen sielunel?m?ns? oli j??nyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.

Yksin ollessaan oli h?nen paras huvinsa harhailla kotimets?t ristiin rastiin. Unohtaen ajan j?i h?n silloin usein kotikosken rannoille unelmoimaan. H?n katseli virran v?lkkyv?? vett? ja sen kauniita kalliorantoja. Tuuli huminoi h?nelle, ja koski kuohui. Luonto s?esti sulavin s?velin h?nen haaveilujansa.

T?m?n rakkaan kodin helmassa, t?ss? kosken partaalla koivun alla h?n istui, ja tuossa, tuota kapeaa mets?polkua tulisi h?n, tuo valkolakkinen, kookas nuorukainen. H?n l?henisi, ottaisi Eevi? k?dest? ja sitten, sitten - - - T??ll? kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ??ri? vailla - -

Kun talvi tuli, loppuivat Eevin k?velyt koskenrannalle, ja h?n sai tottua maalaisel?m?n hiljaisuuteen. Vieraita k?vi nyt harvoin, eik? Eevill? ollut mit??n erityist? ty?t?k??n. Pitk?t illat istui h?n koruompeluksineen ?itins? seurassa, tahi jonkun romaanin ??ress? omassa huoneessaan. Is?? h?n hyv?ili ja laski leikki? h?nen kanssaan. ?idin kanssa puheli h?n jos jostakin, - omasta itsest??n kuitenkaan ei mit??n. Eih?n ?iti, tuo j?rkev?, kylm? ?iti, voinut h?nt? k?sitt??. H?n vain huolestui tytt?rens? tunteellisuudesta eik? tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yh? enemm?n vieraantui ?idist?ns?.

Vuoden umpeen vieritty? oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Bj?rk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisest? kodistansa. Itse muutti h?n sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli m??r? tulla j?less? vasta kes?kuun keskipaikkeilla.

Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. H?n oli Soinamossa viime aikoina ik?v?st? aivan sairas.

Kuinka voisikaan h?n erota t?st? rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas t??ll? oli h?nen yst?v?ns?. Soinamon joka sopukkaan liittyiv?t h?nelle pyh?t lapsuudenmuistot, viel?p? nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mik??n muu paikka maan p??ll? tuntua. Luopua Soinamosta oli yht? kuin riist?? syd?n omasta rinnastansa. Siit? h?n oli varma.

Haihduttaakseen Eevin kiihke?t? surua kutsuivat vanhemmat Elsan h?nelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdess?olon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heitt?yty? yst?v?ns? kaulaan, eik? h?nt? mik??n silloin tyynnytt?nyt. Selityksi? ei h?n tahtonut kuunnellakaan. ?Tottua?, ?unohtaa?, mit? se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eiv?t ymm?rt?neet, mit? h?n tunsi.

?Kuss' aallot Laatokan vuoriin ly?, Kuss' Imatran innot raukes? - saneli Elsa Eeville heid?n istuessaan yhdess? kosken partaalla. ?Kuss' uurtaa vaaroja -.?

?Elsa, sin? et saa, min? en jaksa en??!? Eevi k?tki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti.

??l? nyt, Eevi rakas, tyynny v?h?n - -.?

?Tyynny, tyynny!? ?Min? en jaksa tuota kuulla! Min? en voi!? Eevi polkaisi kiihke?sti jalallaan.

?Mutta Eevi, jos oikein lujasti tahtoo, luulen kyll?, ett? voi opp -?

Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, - oppia tyyneksi! Semmoisesta ei ollut h?nelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, h?nell? kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mielt? viihdytt?m?ss?. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta ?idin tiell? taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksi? tai miksi lukuja jatkaa, kun ei h?nell? niihin ollut taipumusta eik? haluakaan. Ty?t?n ja yksin h?n oli ollut jo t??ll? Soinamossakin, mutta t??ll? oli koko ymp?r?iv? luonto h?nen yst?v?ns?. H?n ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa olot millaiset tahansa. - Mutta mit? tekisi h?n, ja miten k?visi h?nen tuolla vieraalla seudulla? H?n suruunsa aivan n??ntyisi, seh?n oli selv?.

Ero Soinamosta oli sit?paitsi ero Erkinkin l?heisyydest?.

?Mutta luuletko?, kysyi Elsa, ?ett? todella h?nt? rakastat? H?n on kaunis ja hyv? lapsuudenyst?v?, lieneek?h?n h?n sinulle muuta??

?Ainakin h?nen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen tulevaisuusunelmiini?, vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. ?H?n ja Soinamo ovat minulle rakkainta maan p??ll?, ja molemmista t?ytyy minun nyt erota.?

??l? itke, Eevi rakas!? Elsa siveli hiljaa yst?v?ns? p??t?, ?luulen varmaan, ett? viel? saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sin? kerran opit oikein todella rakastamaan, silloin et en?? vain haaveile, vaan k?yt ty?h?n ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.?

Mutta Eevi ei h?nt? kuunnellut. H?n yh? vain itki, itki kauan ja katkerasti.