Chapter 5 No.5

Ruustinna Bj?rk viihtyi kuin kala vedess? p??sty??n vilkasliikkeiseen pappilaan l?nsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton j?lkeen oli h?n menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita j?rjest??, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli teht?v? tavalla, joka pit?j?l?isi? h?mm?stytt?isi ja heille osottaisi uuden ruustinnan tavatonta ty?kyky? ja kelpoisuutta.

Kun koti-askareista v?h?n selvittiin, alkoivat kyl?ilyt, ja niit? seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kes?n?, sill? kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.

N?yr?n? ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa m??r?yksi? miettien mieless??n mit? miettik??n n?ist? muuttuneista olosuhteista. Mutta Eevi ei is?ns? tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. H?n ik?v?i Soinamoa y?t p?iv?t ja t?lle ik?v?lleen antautui h?n hillitsem?tt?m?sti. Kotit?in??n ei h?nest? ollut apua mink??nmoista ja vieraistakaan h?n ei v?litt?nyt, sill? h?n ei seurapiirist? l?yt?nyt semmoisia, jotka olisivat h?nt? huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli, nuhteli ja suri, eik? tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.

?Anna h?nen olla?, pyyteli rovasti, ?h?n on lapsi viel?. Kyll? ymm?rryst? karttuu, kun karttuu vuosia.?

?Taitaa j??d? tulematta, kun ei sit? jo ole kuulunut. Mist? lie saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen min? olin.?

Rovasti huokasi eik? virkkanut mit??n, mutta kyynel kieri h?nelle silm??n. H?n muisti virran v?lkett? ja kosken lumivalkeita vaahtoja tuolla entisess? kauniissa kodissa Karjalassa, h?n kuuli lintujen aamulaulua ja n?ki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina kimaltelivat nousevan auringon valossa. -

H?n ymm?rsi tyt?rt??n niin hyvin.

Mutta sill?v?lin istui Eevi yksin puutarhassa. H?n oli tapansa mukaan paennut t?nne saadakseen t??ll? rauhassa ik?v??ns? itke?. Sit? olikin h?n tehnyt koko syd?mest?ns?, kunnes viimein ?kki? keskeytti itkunsa ja j?i kuuntelemaan. ??ni? kuului aivan l?heisyydest?.

?Katso, tuossa istuu se meid?n rovastin tyt?r! Ainoa kuuluu olevan.?

?Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sill? on silm?tkin!?

Vaimot, jotka olivat pys?htyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta her?nnyt. ?Kaunis kuin herranenkeli - - ja semmoiset silm?tkin!?

Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinh?n ihmiset ennenkin olivat sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.

Eevi pyyhki silmi??n. Noin! Ehken ne nyt olivat v?h?n paremman n?k?iset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?

Tyhm?? oikeastaan oli itke? ne n?in punaisiksi ja rumiksi. Mit?h?n, jos h?n sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mik? l?mmin syd?n h?nen povessaan sykki, miten t?ynn? tunteita ja toiveita h?nen mielens? oli? Silloin voisi h?n my?skin saavuttaa yst?vyytt? ja rakkautta ja sit? juuri h?n kaipasi.

Mutta mit? siit? kaikesta sittek??n, nyt kun h?n oli kaukana Soinamosta, kaukana yst?vist?, tovereista, ja - ja - Erkist?.

Taas tuli itku. - - Kyll?h?n t??ll?kin p?in saattoi l?yty? sellaisia, jotka h?nt? k?sitt?isiv?t, mutta uudet yst?v?t eiv?t olleet vanhojen veroisia, eik? Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka -

Kun silmi? taas rupesi kirvelem??n, t?ytyi Eevin vihdoinkin lakata itkem?st?. Silloin johtui uudelleen mieleen ett? sittenkin oli hauskaa kun nuo silm?t olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi kuitenkin v?h?n miellytt??.

Jo samana iltana laski Eevi v?h?n leikki? is?ns? kanssa ja kun kuuli, ett? is?n huoneessa oli vieraita, meni h?n sis?lle teet? tarjoamaan, uusi, siev? esiliina edess??n.

Huomisp?iv?n? tosin ik?v? ja itkut uudistuivat, mutta nuo h?nen itserakkauttaan hivelev?t sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin palauttaneet h?net nykyisyyteen ja sen oloihin.

Loppukes?ll? saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan her?tt?en suurta uteliaisuutta sek? pappilassa ett? pit?j?ll?. H?n oli todella omituinen mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan h?n her?tti hyvin v?h?n huomiota, tavallaan paljonkin. H?n oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja v?h?n kumaraselk?inen. H?nen kasvonsa olivat kapeat ja ter?v?piirteiset, silm?t suuret, surumieliset, ja suun ymp?rill? oli k?rsiv? ilme. Kun h?n istui ajatuksiinsa vaipuneena, n?ytti h?n surumieliselt? ja sairaloiselta, ja jos h?n ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, v?istyi h?n arkana syrj??n aivan kuin olisi h?n tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenk??n tielle. Jos joku vieras h?nt? puhutteli, vastasi h?n hiljaa, melkein ujostellen, mutta jos seurustelu k?vi tuttavallisemmaksi, saattoi h?n pian leikiksi pist??. Silloin veitikkamaisuus v?l?hti h?nen surumielisiss? silmiss??n, ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.

Ruustinna oli h?nest? antanut arvostelunsa ?v?h?p?t?inen?, ja Eevi oli huulet nyrp?ll??n selitt?nyt is?lleen, ett? uusi apulainen ei ollutkaan ensink??n ?intressantti?.

?Mist?p? h?neen hienous olisi tullutkaan?, arveli ruustinna, ?syd?nmaalta on h?n kotoisin ja kirjainsa ??ress? kasvanut.?

?Mutta hyv? ja palvelevainen h?n on?, huomautti rovasti. ?Ja sen min? sanon teille, ett? on h?ness? muutakin kuin arkuutta ja my?ntyv?isyytt?. Salon lapsessa on tarmoa, siit? olen jo oireita n?hnyt.?

Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli silloin h?nest? kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. H?nen puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin t?hd?tty ase kuulijain syd?miin ja k?vi ter?v?n? miekkana l?pi luiden ja ytimien.

Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. H?n oli heille kuin huutavan ??ni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti kaikille, niin ylh?isille kuin alhaisille.

?Enk? ollut oikeassa?, sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna my?nsi, mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemm?lle. T?m?n p?iv?n saarna oli ollut niin ?ottavaa?, Ei tehnyt ensink??n mieli keskustella.

Eevi puolestaan tuskin kuulikaan is?ns? huomautusta. H?n oli kokonaan unohtanut kaiken h?nt? ymp?r?iv?n. H?n muisti vain rippikoulu-aikaansa, Hanna-t?din neuvoja ja monta entist?, nyt jo unohtunutta ajatusta.

Taas, oli edess? tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja kielt?ymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia el?m?st?. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen v?ltt?m?tt?myys. ?Ei kenk??n voi palvella kahta Herraa.? Jyrkk?n? ja peruuttamattomana esiintyi siin? totuus.

Eevi oli kyll? t?t? ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut valitsemista v?ltt??, mutta mik? oli siit? seurauksena ollut? Oliko h?n ollut tyydytetty ja onnellinen?

H?n vavahti.

Ent? jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla ohdakepolulla, jota h?n oli pel?nnyt? -

Polttavina kipin?in? olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen syd?meen. Ne olivat her?tt?neet huomiota ja levottomuutta, joka yh? suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa per??n uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla her?tt?nyt, mutta itse ei h?n sit? huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi h?n ty?t??n. Milloin h?nell? vapaahetki? oli, k?ytti h?n ne tutustuakseen seurakuntalaisiinsa. H?n tahtoi tuntea niit?, joiden hyv?ksi teki ty?t?, kansaa etenkin. Siksi k?vi h?n kaikki talot ja torpat ja oli niiss? kuin kotonansa. Mutta jos h?nen joskus oli rovastin perheen kanssa l?hdett?v? pit?j?n s??tyl?isten luo, oli h?n ujo ja hiljainen. Arkana kuin mets?n lintu liikkui h?n korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin h?n siell? lapsellista leikki??n laski, ja voima, mik? h?ness? saarnastuolissa ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa h?n seurassa miss? tahansa, jos tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi h?nest? kaikki arkuus, omituinen valo v?l?hti katseesta, ja suoraan, haikailematta, jopa jyrk?sti lausui h?n ajatuksensa, pontevasti painaen luiset k?tens? polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.

Kotona rovastilassa oli h?n tavallisesti harvapuheinen ja ujo. H?n tunsi vaistomaisesti, ettei h?n ymp?rist??ns? sopinut. Rovastille ja ruustinnalle h?n osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eevi? h?n karttoi. Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle pappismiehelle. Parasta oli pysy? loitolla.

Mutta er??n? p?iv?n? yhtyi h?n tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut k?velem?ss? ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksess? tapasi pastorin.

?Meill? taitaa olla sama matka??

?Niinp? taitaa olla, pappilaan min?kin menen. K?vin postissa.?

Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli l?mminnyt heid?n rakkaudestaan. Eevi alkoi kysell? heist? ja pastori kertoi:

?Te tied?tte, neiti Bj?rk, ett? olen kansanlapsi. K?yh?n matalassa majassa olen kasvanut. Eiv?t vanhempani ole hienoa v?ke?, mutta rakkautta on heid?n rinnassaan yht? paljon kuin ylh?istenkin vanhempien povessa.? -

Eevin l?mmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin kertoi h?n vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja luonnonomaisesti, kertoi, miten h?n pienen? is?n kanssa oli peltoja raivannut - is? v??nsi kantoja, h?n poimi pois kivi? - miten h?n Mielikki? ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten h?n ylioppilaaksi tultuaan oli l?hikaupungista k?vellyt kotiin. H?n olisi p??ssyt sis??n asti kenenk??n huomaamatta, ellei portti olisi narahtanut ja ?iti samassa vastaan rient?nyt.

?Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!? Eevi loi suuret sinisilm?ns? pastoriin, ja heid?n katseensa kohtasivat toisensa ensi kertaa osottaen sis?ist? ymm?rt?mist?.

?Min? k?sit?n heit??, jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, ?ja k?sit?n teit?kin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja unohtumaton. Min? tied?n, ettei loistavinkaan komeus ved? vertoja lapsuuden kodille.?

Eevi oli liikutettu, ja h?nen ??nens? v?r?hteli. Pastori ja h?n olivat nyt jo etehisess? ja siit? he erosivat kumpikin tahollensa, mutta molempien mieliin j?tti t?m? tapaus pysyv?n j?ljen.

?H?nell? n?kyy olevan hyv? syd?n?, ajatteli Heikki, ?kenties vain kasvatus on tehnyt h?net turhamaiseksi. Eih?n ihminen tied?, mit? toisen mieless? liikkuu.?

?H?n on hell?tunteinen ja runollinen sielu?, ajatteli Eevi. ?Nyt n?in sen. Sain luoda ensi silm?yksen siihen kauniiseen, salaper?iseen maailmaan, joka h?nen povessaan piilee.? Eevin mielest? katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva. H?n n?ki vain nuorukaisen, joka loistavin, katsein kertoi k?yhist? vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.

Jo ennen t?t? tapausta oli Eevin alkuper?inen ajatus pastorista v?hitellen muuttunut. T?ytyih?n pastoria suuresti kunnioittaa, se oli my?nnett?v?. H?n oli kelpo mies eik? suinkaan aivan jokap?iv?inen. Voimakkaasti h?n saarnasi, ja voimaa ilmeni koko h?nen hennossa olennossaan. Kaikkialla pit?j?ll? h?nest? hyv?? puhuttiin, h?nt? melkein ihailtiin. Mutta kotona oli h?n aina j?ykk? ja kylm?. Ei ollut helppo l?helle p??st?.

Sit? enemm?n mahtoi h?ness? olla, jota h?n itseens? sulki, ajatteli Eevi, ja t?m? h?nt? kannusti voittamaan pastorin yst?vyytt?. Heid?n ensimm?isen yhteisen k?velyns? j?lkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sill? pastori ei sen j?lkeen en?? Eevin seuraa karttanut. H?n n?kyi p?invastoin mielell??nkin keskustelevan h?nen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsim?tt? tarjoutui.

?Saanko kysy?, mit? te luette?, sanoi h?n er??n? p?iv?n? tavatessaan

Eevin kirja k?dess? puutarhassa.

?Luen ?sken ilmestynytt? runokokoelmaa?, vastasi Eevi laskien kirjan penkille. ?Rakastatteko te runoutta??

?En, sill? min? en sit? tunne.?

?Ettek? ensink??n?? Eevi n?ytti surkean pettyneelt?.

?Tuskin ensink??n.?

?Ent? muuta kaunokirjallisuutta? - Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja - ?tunnetteko sit???

?En sit?k??n. N?ette, ett? olen auttamattoman tiet?m?t?n n?iss? asioissa.?

?Ettek? kenties hyv?ksy kaunokirjallisuutta??

?En min? sit? moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta n?ytt?? kuin olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset v?hint?in sanoen turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta hy?ty? ole kuin ett? ne ottavat s?ilytt??kseen kaiken p?lyn.?

?No, mutta pastori!? Eevi oli ihan kauhuissaan. ?Kuinka te voitte puhua noin? Teh?n tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.?

?En?, sanoi h?n, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, ?etsik??n kukin sit? itse el?m?st?. - Jos nyt teille sanon suoraan mit? ajattelen?, jatkoi h?n sitten, ?katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan tunne-el?m?n tuotteena ja kehitt?j?n?. Sent?hden kai naiset sit? yleens? suosivat. Min? puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytyst? tahi tahdolleni lujittamista. Sit? en ole luullut l?yt?v?ni kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen perehty?kseni. Minulla on mielest?ni aina ollut t?rke?mp?? teht?v??. Lienenk? siin? erehtynyt??

Eevi oli h?mill??n. H?n ei tiennyt miten puolustautua, eik? h?nest? kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. H?n huomasi olevansa pulassa, ja h?nen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai veitikkamaisuuden v?l?ht?m??n pastorin silmiss?.

??lk?? olko niin onneton puolestani?, jatkoi h?n iloisesti. ?Olen min?kin jotain lukenut ja viel?p? siit? pit?nytkin. Min? en nyt puhu suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa tutustua jo koulupenkill?, min? tarkoitan sit?, mit? miehen? olen lukenut, ja se supistuu v?h??n. Mutta kerran sain k?teeni runoteoksen, ruotsalaisen miehen tekem? taisi olla - nime? en muista - Kun avasin kirjan, sattui silm?ni sanoihin. ?Du m?ste vara ett och detta ena helt. Sj?lf j?ttekraft blott dv?rgagerning gett, se'n den blef delt.? Se oli minun mieleeni se! Sin? oli ajatusta ja el?m?nviisautta.?

Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta aivan h?nen tapaistaan se oli.

?Te ihmettelette kenties mieltymyst?ni?, jatkoi pastori tutkivasti katsoen Eevi? silmiin.

?Ei, en suinkaan, ajattelin p?invastoin, ett? tuo pikku p?tk? oli teille hyvin kuvaavaa.?

?Mutta naiset kaiketi eiv?t erityisesti suosi semmoista runoutta. He tahtovat sit?, mit? syd?mell? tai paremmin sanoen tunteellansa voivat k?sitt??.?

Eevist? tuntui sin? hetken? pahalta puhe tunteista. Se oli h?nest? kuin syyt?s koko h?nen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt k?sitt?m??n muuta kuin tunne-el?m?? ja korkeintaan sen v?lityksell? v?h?n muuta. T?m? syyt?s tuntui h?nest? sit? kiusallisemmalta, kun h?nen omasta kohdastansa t?ytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi h?n tahtonut puolustautua.

Samassa muisti h?n Elsan. ?Minulla on hyv? yst?v??, jatkoi h?n, ?jolle ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. H?n on niit? naisia, joissa eiv?t tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto ovat h?nen p??ominaisuuksiansa.?

?Ja te olette hyv?t yst?v?t?, kysyi Heikki omituinen ilon-ilme kasvoillaan.

?Niin?, my?nsi Eevi, ?oikein hyv?t yst?v?t. Useinhan me toisissamme rakastamme juuri sit?, mit? itsess?mme enin kaipaamme.?

?Niin, sanotaanhan, ett? vastakohdat t?ydent?v?t toisiaan. Mutta suuri erilaisuus voi my?skin her?tt?? ristiriitaa.?

Heikki oli k?ynyt miettiv?n n?k?iseksi. Eevi taas oli viime sanojaan melkein s?ps?ht?nyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan, alkoi h?nest? tuntua pahalta. Mieluista oli siit? syyst?, kun vieraitten tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.

Pitk?t talvipime?t olivat p??ttyneet, kev?t koitti, ja ihmiset alkoivat etsi? virkistyst? ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkis?ll? tuulella. Mutta Eevi? eiv?t vieraat huvittaneet. H?n eli omaa, ymp?rist?st? eroitettua el?m??ns?, ja ainoastaan se, mik? tavalla tai toisella oli yhteydess? h?nen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella h?nen mielt??n kiinnitt??. -

Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja n?m? olivat ainoat, joista Eevi v?litti. H?n olikin heid?n kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut niin herttaisesti heid?n kanssaan leikki? kuin Eevi-t?ti, ei kukaan niin hell?sti hyv?ill? ja lohduttaa, jos suruja sattui.

Er??n? p?iv?n?, kun rovasti herroille n?ytteli viljelysmaitaan, ja ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten kanssa. H?nell? oli p??ll??n uusi, vaalea kes?-puku. P?iv? paistoi, ja linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyiv?t pehme?t k?t?set Eevin kaulaan. Valoa, l?mp?? ja kev?tt? oli kaikkialla, kev?tt? Eevinkin syd?mess?.

Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hyp?ttiin j?n?npoikasta. Lasten riemu oli ylimmill??n, ja kun kesken ilon pieni j?n? kupsahti kumoon nokkosten keskelle, oli Eevi kohta l?hell? lohduttelemassa.

?Siiri, syd?nk?pyni, iloni, ?l? itke, ?l?! Katso nokkoset, neh?n sinua vain suutelivat. Ja t?ti suutelee kanss'. Noin, - noin. - Nyt ei en?? kirvele! Ja nyt t?ti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.? H?n nosti tytt?sen syliins?, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren kiikun luokse.

T?m? kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki koko ajan seurannut leikki? puutarhassa. H?n ei voinut irroittaa katsettaan Eevist? ja h?nen herttaisesta leikist?ns?. Eik? Eevi ainoastaan leikkiess??n ollut herttainen, sen oli Heikki n?in? p?ivin? n?hnyt. H?n oli n?hnyt h?nen uupumattoman k?rsiv?llisesti pienoisia hoitavan ja auttavan, oli n?hnyt h?nen niin ?idillisen hell?n?, vaikka itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, - nyt n?ki h?n lis?ksi t?m?n herttaisen lapsekkaan leikin.

Taisiko h?n uskoa muuta kuin hyv?? siit?, joka noin lapsia ymm?rsi? Voisiko semmoinen henkil? olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi ymp?rist?llens??

Heikki ajatteli omaa itse?ns?. Toista olisi kokea tuollaista hell?? osanottoa, kuin yksin kest?? kaikki taistelut, toista tuntea pehme?n, rakastavan k?den suorivan ryppyj? pois otsalta, kun el?m?n huolet ja ristiriidat niit? sinne toivat.

Heikin p?? painui k?den varaan, ja h?n vaipui ajatuksiinsa. Silloin kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri olallaan, muut lapset per?ss?. Heikki seurasi heit? silmin, kunnes he olivat n?kyvist? kadonneet. Silloin j?i h?n liikahtamatta ikkunan ??reen seisomaan. H?n seisoi siin? kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin kohoili. -

Vihdoin pyyhk?isi h?n k?dell? otsaansa. H?n oli nyt selvill? tunteistansa.