Chapter 6 No.6

Erkki asteli levottomana ja otsa rypyss? edestakaisin kotinsa puutarhassa. H?n oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakeh? oli sis??n painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan ainakin.

?Mit? poikani miettii?, kuului samassa tohtorinnan iloinen ??ni.

?Parhaaseen aikaan tulitkin, ?iti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!? H?n tarttui ?idin k?teen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien pihlajien juurelle.

?Kes?matkasiko taas on mieless?si??

Erkki nyyk?ytti p??t??n.

?Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan yksinkertainen.?

?Eip? niink??n! Ei haluta l?hte? maata kiert?m??n ja laiskanp?ivi? pit?m??n tiet?m?tt? ensink??n mihin pyrkii, vaikka jo on t?m?n ik?inen.?

?No, mutta Erkki, ?l? nyt ole lapsellinen.? Tohtorinna hymyili. ?Olet valmiiksi vihitty maisteri, ja siin? on ensi askel. T?h?n asti olet pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistyst?. L?hde Suomea kiert?m??n. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja ihmisel?m??. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin p??tt?? mille alalle antautuisit.?

Erkki oli hetkisen ??neti. Alakuloisuus, melkeinp? raskasmielisyys kuvastui h?nen kauniilla kasvoillansa, kun h?n vihdoin jatkoi: ??iti, sin? tunnet minut ja tied?t kaikki, sin? tied?t, ett? min? oikeastaan pelk??n l?hte? ulos el?m??n.?

Tohtorinna katsoi kysyv?sti poikaansa.

?Niin, min? pelk??n?, jatkoi Erkki, ?sill? el?m?nihanne on edess?ni suurena ja pyh?n?, mutta todellisuus on sen kanssa mit? kauheimmassa ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen v?lill?, ei kerrassaan miss??n. R?ikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt parempaa niiden joukosta, jotka mennytt? aikaa ylist?v?t - samoin nykyaikaa ihailevien joukosta, yht? turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siin? katsota, poljetaanko l?himm?isen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja t?m? ihmiskunta, sek? on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekk?isyytens? orja se on, ei muuta.? H?nen ??nens? v?r?hteli katkerana.

?Mutta, Erkki, sin? et aina ole ajatellut n?in. Muistatko miten el?m?nhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erill?si heist?, mutta sitte aloit ymm?rt?? heit?. Nuoruuden ilo oli elpy? rinnassasi ja -?

?Niin, ?iti, se oli elpy?, mutta sit? katkerampaa oli pettymys. Toverini ja min?, meid?n piti l?hte? ulos el?m??n Suomen ja suurten aatteiden palvelukseen. Meid?n piti yhten? miehen?, k?sik?dess? astua totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten k?vi? Me astuimme eri teit? kukin oman onnensa hyv?ksi pyrkim??n ja ponnistelemaan. Mik? suurta, mik? totta ja jaloa, sit? piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen hyv?ksi jotain tehd?kin - l?hinn? omaa etua - Ja ent? se el?m?nihanne, miten k?vi sen? Se oli n?ht?v?sti liian korkealle asetettu. Se oli saatava l?hemm?, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa tapauksessa oli se - unohdettava. Semmoista on el?m?, ?iti.?

H?n vaikeni. ??iti?, lis?si h?n sitten vitkalleen, ?min? pelk??n l?hte? uusia kokemuksia ja uusia pettymyksi? kohden.?

Tohtorinna oli hetken ??neti, kuin miettien mit? vastaisi. Sitten sanoi h?n hiljaa ja lempe?sti: ?En luule ett? sin? tahdot olla ihanteillesi uskoton, olivatpa toiset mit? tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin uskollisuuteen. Eik? niin? Mutta luuletko sill? parantavasi el?m??, ett? ristiss?k?sin j??t suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua luostarikammioihin, vai mit???

Erkki pudisti p??t??n, ja tohtorinna jatkoi: ?Jos todella tahdot l?himm?ist?si auttaa, t?ytyy sinun tuntea ja ymm?rt?? heit?. Siis reippautta, Erkki! Reppu selk??n, ja l?hde kiireesti matkalle!?

?Oh, sinua ?iti, millainen olet!?

?Niin, niin! Mutta?, jatkoi tohtorinna vakavammin, ?kaksi neuvoa annan sinulle ev?iksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko ihminen itsess??n. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja s??lit. Mutta muista my?skin, ett? Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden valtoja voimallisemmat. Ne est?v?t meit? ep?toivoon joutumasta.?

Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt k?tens? Erkin olalle. ?Lopuksi?, lis?si h?n leikillisesti, ?toivon sinulle parempaa seuraa kuin vanha ?itisi. Toivon, ett? n?kisit nuorten reippain ja puhtain mielin k?yv?n el?m?? kohden. Nyt matkalle, mars!?

?T?ytynee sinua totella viel? n?in vanhoilla p?ivill??nkin?, sanoi Erkki hymyillen ja k??ntyi ?itins? rinnalla astumaan kartanolle p?in.

Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle l?htenyt. Milloin oli h?n kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneiss?, milloin astellut yksin tuntemattomia teit? tahi p??ssyt rattaille jonkun yst?v?llisen ukon rinnalle. H?n oli p?ivettynyt ja reipastunut. H?nen synkk?mieliset ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. H?n oli p??tt?nyt unohtaa kaikki el?m?n ongelmat ja vain olla ja elell?.

Kun h?nell? ei ollut mit??n erityist? p??m??r??, j?rjesti h?n matkansa miten kulloinkin halutti. Miss? mieli teki viipy?, siell? h?n viipyi. Y?ns? vietti h?n usein jossakin hein?ladossa tai aitan parvekkeella, jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittiv?t mets?n tuoksua, ja jonka suurista sein?nraoista p?iv?n ensi s?teet p??siv?t h?nt? her?tt?m??n. Taloissa, joissa h?n mieltyi olemaan, pyrki h?n talonv?en mukana pelloille ja niityille, siell? ottaen osaa heid?n ty?h?ns? ja tutustuen heid?n tapoihinsa. T?ten kulki h?n paikasta toiseen. H?n oppi tuntemaan hitaat, hyv?syd?miset h?m?l?iset, sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perill?, tuon suoraluontoisen, luotettavan ja j?yk?n. H?n n?ki eri vivahduksia heid?n luonteistansa, mutta kaikkialla saman peruss?veleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa, joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi h?n kerta toisensa j?lkeen itselleen, ett? jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksess?, - ei ainoastaan ulkonaisessa, - vaan syd?men sis?isess? sivistyksess?, jos se uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan is?in perint?n?, muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja h?nen el?m?ns? ojennusnuoraksi, ei voisi mik??n t?t? kansaa kukistaa. Se olisi voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarij?rven salomailla.

Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, l?helle I:n kaupunkia. H?nell? oli t??ll? kandidaattitoveri, joka usein oli h?nt? luokseen pyyt?nyt, ja h?n alkoi mietti?, menn?k? ehken tervehtim??n.

H?nt? ei kuitenkaan haluttanut l?hte? juuri nyt, kun oli ilta, viel?p? eritt?in kaunis kes?inen ilta.

H?n heitt?ytyi pitk?kseen p?iv?npaisteiselle m?enrinteelle, tuoksuvan kanervikon keskelle ja valitsi vihert?v?n m?tt??n itselleen p??naluseksi.

Elokuun ilta oli mit? ihanin. Sinert?v?n? kaartui taivaankansi. M?ntymets? tuoksui ja tarinoi. Et?isyydest? kuului lehm?nkellojen kalke, johon sekottui paimentytt?jen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa kotiin.

Kes?-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. H?n unohti kaiken muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, s?velrikasta laulua.

H?n oli maannut t?ss? jo kauan, kun ?kki? s?ps?hti kuullessaan l?heisyydest? iloisia ihmis??ni?, jotka kuin v?kipakolla palauttivat h?net todellisuuteen.

Erkki? harmitti. H?n ei huolinut nousta, ajatteli vain, ett? ehk'eiv?t tulijat h?nt? huomaa. Menk??t ohi. Ja he meniv?tkin, mutta hyvin hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja menness??n, ajatteli Erkki, mutta ei uskaltanut p??t??n nostaa katsoakseen.

H?n luuli heid?n jo edemm?ksikin ehtineen, kun ?kki? kirkas, soinnukas s?vel kajahti ilmoille: ?Ken s?vel kiit?v?, kirkas sa, Mi t?yt?t lehdot ja rannat?? Kahteen kertaan toisti laulaja:

?K?y, syd?n k?rsiv?, sovinnon

Ja soinnun kev?t t??ll' antaa!

Oi, Luojan laupeus on loputon

Ja rakkaus vailla on rantaa!

Kuin taivas sees, meret siniset!

Kuin meid?t, kalpeat kukkaset,

Maa kaunis, vehre? kantaa!

Maa laaja vehryt ja vapaa on,

Vaikk' kyll? pakkoa kohtaa,

Ja k?yh? Suomemme, kullaton,

Se suurna, sulona hohtaa;

T??ll' laulu ilosta s?ihkyy niin,

Vaan haikeutt' utuista unelmiin

My?s kev??n kerkeys johtaa.?

Sanat tulla v?r?htiv?t syd?men syvimm?st?.

Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota h?n juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto, semmoista ilo t??ll? el?m?n kev?tp?ivin?kin. Surunsekaisuutta oli siin? paljon, tuota ?haikeutta utuista?, jota unelmiin aina ?kev??n kerkeys johtaa.? -

Ent? tuo soinnukas, vieh?tt?v? ??ni, miten erinomaisesti ja syd?meen k?yv?sti se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sit? mielest??n haihduttaa. -

Alkoi v?hitellen h?m?rt??, ja Erkin t?ytyi vihdoin etsi? itselleen y?sijaa l?himm?st? talosta, mutta koko illan, viel?p? unessakin kaikui h?nen korvissaan: ?K?y, syd?n k?rsiv?, sovinnon ja soinnun kev?t t??ll' antaa!?

Seuraavana aamuna hyviss? ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia kohden. H?ness? oli yht'?kki? her?nnyt halu p??st? tutustumaan tuohon pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli h?n I:n katuja etsien toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin, vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.

H?n astui pihaan. Talo n?ytti tyhj?lt?, ja h?n aikoi jo pettyneen? k??nty? pois, kun porttik?yt?v?ss? huomasi tulijoita.

?Erkki! Mutta sep? jotain!? ??ni oli maisteri Saarion.

?Kas vaan, no p?iv??, Kaarlo!?

?P?iv??, p?iv?? ja tervetuloa! Saanko esitt??: sisareni, maisteri Selmer. - Sin? tulet tietysti kanssamme T?htiniemelle. Me asumme maalla, vaikka t?m? on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.?

Erkki v?h?n esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sit? kuullakseenkaan, joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin, ja niin sit? l?hdettiin.

Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta s?ps?ht?nyt. ??ni tuntui omituisen tutulta. Eiv?t he kuitenkaan koskaan ennen olleet tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut -?

?Kas tuolla n?kyy jo T?htiniemi.? Kaarlo osotti piiskan varrella mets?st? pilkist?v?? talon nurkkaa.

?Honkain keskell? m?kkini seisoo, saatatte sanoa?, huomautti Erkki

Auneen k??ntyen.

?Niin?, vastasi h?n ?ja lis??n viel?: 'omanpa henkeni kielt? ne puhuu, honkien humina ja luonto muu.' Luonto t??ll? on todella miltei l?heisin yst?v?ni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun l?hes kaksikymment? vuotta on asunut samassa paikassa, kes?t, talvet, vuodet umpeen, seuraten luonnon kehityst?.?

?Oletteko haaveilija??

Aune hel?ytti iloisen naurun. ?Onko luonnonihailija aina haaveilija??

?Eik? se ainakin ole hyvin tavallista.?

?Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne vaativat ty?h?n ja toimintaan. Ja ent? syksymme sitten, miten ovatkaan t?ynn? syv?llist? tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn aihetta.

?Mutta kev??mme ja valoisat kes?-y?mme, ne ainakin ovat omiansa kehitt?m??n haaveilijoita. Eik? totta??

?No, olkoon menneeksi, sen voin my?nt??.? Aune nauroi iloisesti.

Samassa pys?htyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. ?T?ss? alkaa T?htiniemen tie. T?m? kannas on ainoa, joka nient?mme yhdist?? mannermaahan. Eik? se ole kaunis, t?m? siimek?s koivukujamme??

?Hyvin kaunis?, my?nsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen tavattoman kauniita muotoja.

?Koivumme ovat saaneet kehitty? vapaudessaan ja avaralla alalla?, huomautti Kaarlo.

?N?ette siis niiss? tuloksen hyv?n hoidon ja vapaan kehityksen yhteisvaikutuksesta?, lis?si Aune.

?Kaunis tulos todella. Onko teill? t??ll? enemm?nkin saman vaikutuksen tuloksia??

?P??tt?k?? itse. Nyt olemme perill?.? Ja samassa hypp?si Aune ketter?sti rattailta maahan.

T?htiniemi olisi v?h?ll? ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta lukuunottamatta ymp?r?i vesi sit? joka taholta. Asuinrakennuksesta vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen, oikealla oli hauska, pieni koivikkomets?. N?iden molempien v?lill?, vastap??t? pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli kasvitarha. Ylt'ymp?ri, minnep?in k??ntyikin, kuului laineiden loiske, kun ne milloin hyrsky?vin? lakkap?in?, milloin hiljaisina ja leikkis?sti rantakivi? huuhtelivat.

Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat korkeat ja valoisat. Henkevyytt? ja kodikkuutta oli T?htiniemell? joka sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi hetken?. H?n ei pyrkinyt t?t? tunnetta itselleen selvitt?m??n. H?n vain nautti t?ysin m??rin.

Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon viel? nukkuessa, l?hti Erkki ulos puutarhaan k?velem??n. Silloin kuuli h?n sis?lt? laulua. H?n l?heni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ??ress?.

?Jatkakaa, neiti Saario?, pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi:

?K?y, syd?n k?rsiv?, sovinnon

Ja soinnun kev?t t??ll' antaa!?

Tuossa se siis oli tuo tuttu ??ni!

Erkki oli jo kysy?, miss? Aune edellisen? iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi h?n mielens?. Mit? h?n sill? tiedolla teki, ja miksi ilmaista, ett? laulu h?neen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen? Seh?n oli h?nen yksityinen asiansa, jota h?n ei tahtonut toisille uskoa.

Ihmeellist? muuten miten syd?meenk?yv? tuo laulu oli. Taaskin valtasi se Erkin kokonaan. Siin? oli iloista luottamusta, mutta samalla surumielisyytt? ??rett?m?n paljon.

Ne synk?t ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut, valtasivat h?net ?kki? v?kirynn?k?ll?. H?n ei voinut niit? vastustaa. ?Neiti Saario?, sanoi h?n hiljaa, kun Aune oli lopettanut, ?se oli kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.?

?Niin, eik? ole? Siin? on iloa ja surua niinkuin el?m?ss?kin, on sopusointua ennen kaikkea.?

?Vai on el?m? teist? sopusointuista?? Erkki hym?hti katkerasti.

?Ei viel?, mutta sopusointu on sen p??m??r?n?. Se on kaunis kangastava tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lievent?? el?m?n ep?soinnut.?

?Ja siin? toivossa te voitte leikki? laskea ja hymyill? koko ik?nne, niink???

?Ei aivan niink??n. Voin min? joskus olla vakavakin.? H?n hymyili taaskin.

?Silt?p? n?ytt??!?

?Maisteri Selmer?, Aune katsoi h?nt? vakavana silmiin, ?te olette ivallinen, mutta t?ll? kertaa syytt?. Luulen ymm?rt?v?ni jotain el?m?n vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo niin suuriarvoiset. El?m?ss? on paljo suruja, on suuria ja syd?nt?s?rkevi?, siksi t?ytyy meid?n olla iloiset.?

?Se on logiikkaa se! Syd?mett?myytt? on se ennemmin.?

?Ei?, sanoi Aune vakavasti, ?se riippuu siit? millaista ilomme on. L?ytyy tosin itsek?st?, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta l?ytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tytt?, joka tahtoi ker?t? p?iv?ns?teit? pussiin l?hett??kseen niille, jotka eiv?t saaneet n?hd? aurinkoa koko talvena. Ei h?n tainnut niit? paljoakaan s?kkiins? saada, mutta hy?dyt?nt? ei h?nen ty?ns? silti ollut, sill? h?n muuttui itse p?iv?ns?teeksi koko ymp?rist?llens?. Niin mekin voimme muuttua, jos oikealla tavalla otamme iloista vaaria.? Aunen silm?t s?teiliv?t, kun h?n loi ne Erkkiin. ?Ettek? luule, ett? voimme, jos meill? vaan on uskoa ja luottamusta Jumalaan??

?Siin?p? se tuli. Min? arvasin, ett? teill? oli tuo perustus.?

?Eik? teill? sitten ole?, aikoi Aune kysy?, mutta ujous esti h?nt?.

Hetkisen kuluttua rohkaisi h?n kuitenkin mielt??n ja kysyi luottavasti:

?Ajatteletteko te sitten toisin??

?Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, ett? olen s?ilytt?nyt lapsuuteni uskon, sit? lie harva tehnyt. Olen min?kin ep?illyt ja taistellut, mutta olen kodissani n?hnyt siksi paljon todellista kristillisyytt?, etteiv?t ep?ilykset ole minussa pysyv?? sijaa saaneet.?

?Oi, silloin te kyll? tulette onnelliseksi!? Se totinen ilme, joka hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silm?t saivat taas s?teilem??n.

L?heisest? huoneesta kuului askelia, eik? Erkki tahtonut puhelua jatkaa. Katsoen Aunea silmiin syv?lle kuin sielun pohjaan, lis?si h?n vain hiljaa: ?Neiti Saario, te muistutatte ?iti?ni, ja se on korkein kiitos, jonka voin antaa.?