Chapter 8 No.8

Eevi ei mill??n muotoa tahtonut h?itten j?lkeen j??d? asumaan entiseen kotiinsa. Siit? syyst? oli Heikki pyyt?nyt apulaispaikkaa toisessa seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut m??r?yksen. Tammikuun ensi p?iv?n? tuli h?nen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin h??t joulun ja uudenvuoden v?lill?.

Kohta vieraiden hajauduttua l?ksiv?t nuoretkin.

Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mit? h?n oli kuvitellut. H?n oli usein edelt?k?sin ajatellut, miten onnellisena h?n kerran Heikin rinnalla l?htisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun l?ht? oli tullut, tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja yst?v?t, kaikki tuntuivat nyt entist? moninkerroin rakkaammilta, ja ero heist? oli raskas, hyvinkin raskas.

Turkiksiin hyvin k??rittyn? istui Eevi reess? Heikin rinnalla. Kyyneleilt??n ei h?n pitk??n aikaan saanut mit??n sanotuksi, mutta kun h?n v?hitellen alkoi tyynty?, muistuivat monet entiset ajatukset mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli h?n h??matkaansa mieless??n kuvaillut. H?n oli ajatellut valoisaa kes?y?t? tahi kuutamoista ihanaa talvi-iltaa - Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yh? viel? lunta aivan vasten silmi?.

Eevi? v?risytti. Oliko t?m? kuva el?m?st?? N?ink? k?visi onnen unelmain? Oliko t?m? matka ehken kuva todellisuudesta? L?mpim?n? sykkii nuoren syd?n, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta el?m?n todellisuus - tuntuuko se ehken kylm?lt? ja j??hdytt?v?lt? kuin pohjatuuli? - Vilusta v?r?ht?? silloin syd?n, rusopilvet h?lvenev?t ja kaikki kauniit kangastukset katoavat.

Eevi painautui l?hemm? Heikki?. ?Heikki, on niin kylm?? ja kolkkoa. Minua v?risytt??. Enk? ole paha, kun voin sit? valittaa t?ss? sinun rinnallasi??

?Et armaani, et ole paha ensink??n. Min? juuri mietin, miten paljo minun nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken j?tt?nyt minun t?hteni, ja min? olen niin k?yh? antaja.?

Eevi oli kyyneleens? kuivannut, mutta n?m? Heikin hell?t sanat saivat ne uudelleen virtaamaan.

?Katso, Eevi?, jatkoi Heikki, ?el?m? on usein sellaista kuin t?m? matkamme. Se on eteenp?in pyrkimist? tuulissa ja kylmyydess?. Siin? on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehd? varsin v?h?n toisen hyv?ksi.?

?Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Min? en uskalla kulkea yksin.?

Heikki hymyili h?nelle. ?Sinulla on niin hell? syd?n, Eevini. Tuulisp?it? ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on h?n kumppanikseen valinnut n?in ankaran miehen, joka ei voi h?nt? suojata, ainoastaan vaatia lujuutta h?nelt? itselt??n.?

Eevi painautui yh? l?hemm? Heikki?. H?nen syd?mellisesti lausutut sanansa h?nt? liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin tulevaisuus. ?Heikki olethan k?rsiv?llinen kanssani, olethan, olethan??

?Kyll?, rakkaani, ellet itse ole sit? liiaksi. Meill? on suuri p??m??r? saavutettavana, siksi t?ytyy meid?n tarmolla ponnistella. Tied?t, ett? jo pienen? opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sit? toisillekin, etenkin jos heit? rakastan. Sin? Eevi?, jatkoi h?n yh? kiihke?mmin, ?olet ensim?inen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua n?in, enk? kuitenkaan n?hnyt. Sisimp?si pysyi vieraana minulle. Mutta kun kerran sain luoda silm?yksen sinne, silloin tuli tuo tunne ?kki? ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus voitti. Nyt ymm?rr?n, ettei tunteeni itsess??n ole mit??n v??r??, ellei se tee minua heikoksi, eik? saata velvollisuuden tielt? horjumaan. Mutta autathan sin?, Eevi, minua, etk? autakin? Kasvat papin rouvana muille esikuvaksi ja minulle tueksi.? H?n etsi Eevin k?tt? ja puristi sit? l?mpim?sti. Sitten k??ntyi puhe toisaalle.

Tuuli oli asettunut, ja y?ll? kylmi. Kun p?iv?ll? aurinko pilkisti esiin, hohtivat mets?t huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin aallot aavalla merell?.

Puoli kilometri? kirkolta, l?hell? suurta pappilaa seisoi korkeitten kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat suojat, etehinen ja pieni keitti? olivat juhlakunnossa. Sohvap?yd?ll? sisimm?ss? huoneessa oli kauniisti paistunut rinkil?, jonka keskell? seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen h??r?ili kahvipuuhissa keitti?ss? tuon tuostakin vilkaisten maantielle p?in.

?Hyv?nen aika, nyt ne tulevat.? H?n hypp?si ulos.

Pastori auttoi nuoren rouvansa reest?. ?Maija, rakas vanha Maija!? Eevi kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyv?isen? hymyillen odotteli pastori vieress?. ?Heikki, rakas Heikki, sin?k?? - - Eevi loi kiitollisuutta s?teilev?n silm?yksen mieheens?.

?Maija se hyv? oli, kun tulla tahtoi?, sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa k?teen vied?kseen h?net sis??n, miss?, kuten h?n sanoi, kaikki kuiskasi ?terve tuloa? pikku em?nn?lle.

* * * * *

Herttaiset ajat ensim?isess? kodissa p??ttyiv?t kuitenkin pian, sill? jo kes?n keskipaikoilla l?hetettiin Heikki kauaksi yksin?iseen syd?nmaan seutuun pit?j?napulaiseksi. Monta kyynelt? vuodatti Eevi taas eronhetken?, moni tuskallinen tunne ahdisti h?nen mielt?ns?. He olivat olleet niin onnelliset t?ss? siev?ss? pikku kodissaan, Heikki, h?n ja vanha Maija. Miksi t?ytyi taaskin erota!

?Telle est la vie, un long adieu?,[1] kirjoitti h?n p?iv?kirjaansa, ja niiss? sanoissa v?r?hteliv?t h?nen syd?mens? sisimm?t tunteet.

[1] ?Sellainen on el?m?, pitk? hyv?stij?tt?.?

Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun h?n Heikin kera saapui uuteen kotiinsa. Pit?j?napulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli revitt?v?ksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. V?liajaksi oli apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa l?hell? kirkkoa. Mik? lie paikan valinnassa ollut m??r??v?n?, ei ainakaan luonnonkauneus. Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla k?vi maantie, toisella puolen oli takapiha, navetta ja sikol?tti.

Oli kaunis kes?inen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille. Kyytimies k??nsi hevosen maantielt? portaitten eteen, ja Eevi katseli ymp?rilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkal?j?. Toisella puolen rattaita oli likaa paksulta niinkuin ep?siistiss? karjapihassa ainakin. Suuri sika nousi rapakosta ja juosta h?lkytteli navettaan p?in. Parvi pieni? porsaita seurasi sit? vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko ravisteli rikkal?j??.

Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.

?Anna t?nne k?tesi.? Heikki oli maassa ja auttoi Eevi? rattailta. Maija tavarakuormien kanssa oli v?h?? aikaisemmin perille saapunut.

?Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet?, vaikeroi Eevi heitt?ytyen keitti?ss? olevalle penkille.

?Niin?, sanoi Maija tyynesti, ?kyll? nyt, hyv? pastorska, meid?n t?ytyy asua kanojen ja porsaiden parissa.? Mutta kun Eevi samassa purskahti itkuun, s?ik?hti Maija.

?Hyv?nen aika, rouva kulta, ei sit? niin saa itke?, pannaan vaikka peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.?

Eevi yh? vaan itki.

?Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se?, ehdotteli Maija. Mutta ei sek??n n?kynyt Eevi? ilahduttavan. H?n yh? vain nyyhkytti aivan syd?nt?s?rkev?sti.

Silloin pujahti Maija portaille, miss? pastori valvoi kuormain purkamista. ?Kuulkaa?, Maija nyk?isi nutun liepeest?, ?rouva pani niin pahakseen ne t??n talon el?v?t, ettei nyt muuta voi kuin itke?. Jos pastori toimittaisi sis??n sen h?nen pappansa antaman uuden keikkatuolin, niin siihen ehk? ik?v? asettuisi. Min? py?r?hd?n tupaan kahvipannua lainaamaan, ett? saan v?h?n vahviketta keitt??.?

Ja menossa oli jo Maija.

Ensim?ist? surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yht? surkeita. Olot eiv?t ensink??n n?ytt?neet paranevan, p?invastoin. Eeville k?vi yh? vaikeammaksi voittaa raskasmielisyytt??n. H?nen terveytens? oli heikontunut, ja olot paikkakunnalla k?viv?t h?nelle yh? enemm?n siet?m?tt?miksi.

Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettel?ist??n. Sivistyneit? oli siell? tuskin nimeksik??n, sill? ne harvat s??tyl?iset, joita siell? oli, olivat ainakin yht? sivistym?tt?mi? kuin muutkin pit?j?l?iset. Asutus oli harvaa ja k?yhyys suuri. Varakkaita - ja ahneita - talollisia oli tosin muutamia, mutta n?m? joivat kilpaa pit?j?n ?herrojen? kanssa, sill?v?lin kun muu kansa el?? raahusti k?yhyydess? ja tiet?m?tt?myydess?. Huonolla kannalla olivat kaikki pyrinn?t pit?j?ss?, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelm??.

Kun Heikki v?hitellen p??si olojen perille, ei h?n seurakuntaa s??st?nyt. Yh? ankarampana kaikui h?nen ??nens? saarnastuolista, ja yh? useampi sai papiltansa yksityisi? nuhteita. Ankaruus her?tti vastustusta ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten k?vi Heikin ja h?nen seurakuntalaistensa v?li kire?ksi.

Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai h?n vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei h?n kuitenkaan paljon siit? huolinut. Taistelu oli h?nelle el?m??, ja h?nen ilonsa oli sota pimeyden valtoja vastaan. Mutta h?n ei en?? ollut yksin el?m?ss?. Se tieto tuotti h?nelle huolta. Jok'ainoa yhteent?rm?ys h?nen ja pit?j?l?isten v?lill? tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleit?. Eevi k?rsi siit? y?t, p?iv?t, ja jota enemm?n h?n kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se h?nelle k?vi.

Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eiv?t ihmiset h?nen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja h?nen el?m?ns?. Olisihan Heikki voinut puhua vaimov?elle, joka aina mielell?ns? Jumalan sanaa kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin velvollisuus k?yd? kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pit?j?n mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelij?iksi. Mik? siit? nyt oli seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja h?n itse, h?n, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi puolisoksi. - Ei ollut t??ll? is??, ei ?iti?, ei yst?v?? ainoatakaan, ei edes kotipuolen kaunis luonto h?nt? t??ll? ymp?r?inyt. Lakeat maat ja kivikkorinteet olivat h?nen nykyiset n?k?alansa. Kyyneleet nousivat h?nelle silmiin, kun h?n niit? katseli. H?n oli kuin vieras vieraalla maalla.

Mutta er?maissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevill? yksin t??ll?kin turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siell? h?nen kuitenkin oli hyv? olla. V?h?n matkaa maantielt?, vanhan pappilan l?heisyydess? oli pieni lampi. Pitk?t pet?j?t siell? huminoivat, ja laineet loiskuivat hilpe?sti rannoille. - T??ll? oli Eevin pyh?kk?. T?nne pakeni h?n unohtaakseen navettan?k?alat ja saadakseen rauhassa ik?v??ns? itke?. T?nne oli Heikki h?nelle penkinkin asettanut, ja sit? tapausta h?n juhlahetken? muisteli.

Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin t?ytyi pysy? huoneessa. Vuoroon katsoi h?n ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sill?v?lin h?n itki. Ainoastaan Maijan yst?v?lliset ehdotukset saivat h?net joskus naurahtamaan. Maijalle olivat n?m? hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eik? h?n koskaan laiminly?nyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: ?Jo se v?h?n taas nauroi. Kyll? sen ik?v? viel? asettuu.?

Heikki huokasi. Hyv? kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. H?n itse ei en?? koskaan siin? onnistunut. H?nen ankaruutensa, seh?n olikin syyn? suruun. Sit? ei Eevi unohtanut.

Oli sateinen syksyp?iv?. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehti?, ja sade sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimets? v?r?hteli kuin viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa ompelu k?dess??n. H?n oli ?sken lopettanut kirjeen Elsalle ja ajatuksissaan h?n sit? viel?kin toisteli. H?n oli siin? purkanut kaiken mielens? katkeruuden, kaiken kaihonsa oli h?n siin? kertonut.

Olikohan h?n kenties liikoja sanonut? Sit? h?n ei olisi tahtonut. Mutta todellisuus oli h?nest? niin synk?n synkk?.

H?n otti kirjeen k?teens? ja luki: ?Oi Elsa, mit? onkaan el?m?? Yht?jaksoista kauheaa pettymyst?. Onnen muruja saamme joskus maistaa, sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tied?, olenko min? ainoa, joka t?t? tunnen. En sit? luulisi. K?rsivilt? ja pettyneilt? n?ytt?v?t minusta kaikki. V?list? kysyn itselt?ni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eiv?tk? nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eik? heill? ole oikeuttakin siihen.

Pit?neek?h?n kaikkien yht? kauheasti petty??

Oi Elsa, minussa ei en?? ole muuta kuin surumielisyytt? ja kaihoa. Ne ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkin? olen niiden orjana. Elsa, sano mit? min? teen? Minulla ei ole sinun tyyneytt?si, eik? ty?-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut surmaavat. -

Koko luomakunta s?est?? nyt suruani. Tuuli vaikeroi kes?n lyhyytt? niinkuin min? onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin min? toiveitani. Tuskanv?r?hdys k?y kautta luonnon. Samoin syd?menikin suruissaan v?r?htelee.?

Eevi laski kirjeen k?dest??n. Se oli synkk? kuvaus, mutta tosi. N?in h?n tunsi ja ajatteli. N?in oli h?n ajatellut jo monen monta kertaa ennen. Eiv?t tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.

N?ihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi viel?, kun Heikki sateesta m?rk?n? astui sis??n.

?P?iv??, Eevi!?

?P?iv??! Mist? sin? noin m?rk?n? tulet??

?Sairaan luota?, Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. ?Onpa hauskaa p??st? muijansa luokse suojaan syystuulilta.?

?Miss?p? niilt? suojassa olisi??

?Niin, miss?p?, ellei kotilieden luona!?

?T?ll? paikkakunnalla ei kodista voi puhua.?

Heikki vaikeni ja k??nsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli, sitten purskahti h?n itkuun.

?No, mutta, Eevi!? Heikki tarttui puoleksi hell?sti, puoleksi leikillisesti h?nen k?teens?. ?Mit? sin? nyt? N?eth?n, miten runsaasti me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lis??.?

?Eik? sinun ivailla.? Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui ty?h?ns?. Sitten seurasi hetken ??nett?myys. Mutta viimein ei Eevi en?? voinut hillit? itse??n. ?Pyhimpi? tunteitani n?yt sin? pilanasi pit?v?n.?

?Anna anteeksi?, Heikin ??ni oli kylm?. H?n ei en?? jaksanut tehd? sit? yst?v?llisemm?ksi. H?n oli jo niin monen monet kerrat ollut yst?v?llinen, varoittava, lohduttava tahi leikkis?. Kaikki oli turhaa. Nyt ei h?n en?? jaksanut.

?Eih?n sit? voi pyyt?? anteeksi, ett? puuttuu hienotuntoisuutta toista k?sitt?m??n.?

Heikki lensi punaiseksi. ?Ei ainakaan puutu tahtoa siihen?, sanoi h?n hetkisen kuluttua.

?Onhan se jo jaloa!? Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja heitt?ytyi vuoteelle itkem??n. Heikki istui hetkisen eteens? tuijottaen, nousi sitten, pyyhk?isi tapansa mukaan k?dell? otsaansa ja asettui ty?h?n.

Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki viel? ty?t? tehden. Hetkiseksi keskeytti h?n kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti esille kirjeen. H?n luki uudelleen sen viime sanat: ?Teit? saattaisi vaikka k?r?jiin vaatia h?vitt?m?st? kunnianloukkauksestanne, mutta olkoon nyt sill?, ett? itsellenne ja muille ilmoitan, miten h?pe?m?tt?m?n rohkea te olette.?

Heikki huokasi. T?m? oli seuraus h?nen saarnoistansa. H?n l?hensi kirjett? kynttil?n liekkiin. ?T?m? ei saa Eevin n?ht?v?ksi tulla. S??styk??n h?nelt? ainakin se suru.?

Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista. Kyn? kulki kuin itsest??n. Sana toisensa j?lkeen syntyi paperille, lause liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.

Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli h?nen ankarat nuhdesanansa, aavistanut, ett? h?nen niit? kirjoittaessaan polttava tuska oli asunut h?nen omassa povessansa, ja ett? se tuska oli saanut h?net viel? entist? ankarammin tuomitsemaan kaikkea synti? ja heikkoutta. Kuulijat n?kiv?t h?ness? ainoastaan ankaran, jyrk?n ja tunteettoman papin.