Chapter 7 No.7

Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana p?iv?n?. Ellen istui p?yd?n ??ress? kartanon laskukirjat edess?ns?; h?n luki numerosarjat yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla k?dell?.

- Niin, varmaankin se oli paha y?, lapseni! Me l??k?rit n?emme ja kuulemme niin paljon ihmisten k?rsimyksist? ja kuitenkin l?ytyy asioita, joita emme mielell??n n?'e, kovasyd?miset vaikka olemmekin, varsinkin kun t?ytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi v?h??k??n auttaa. N?in oli laita Andreas raukankin suhteen.

- Olisiko h?nt? voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta yl?s ty?st?ns?.

- Sill? kannalla kuin tiede nyt on t?m?n kauhean taudin suhteen t?ytyy sanoa: Ei! Mahdollisesti jos h?n olisi tullut luokseni kohta ja min? olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan ep?tietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meid?n taidostamme. Oi, l?ytyy niin monenkaltaisia myrkkyj?, jotka surmanty?t? tekev?t kurjassa ihmissuvussa, vaan t?m?n vaikutus n?ytt?? olevan pahin. Kumma ett? meid?n silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli t?mm?inen esimerkki! Min? en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos maalle olin skeptillinen koko asian suhteen...!

- "Skeptillinen" mit? se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.

- Min? olen ep?illyt ett? se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja v?en kertomuksista sek? niist? merkist? p??tt?en, joita huomasin tutkiessani ruumista... Vaan asiasta toiseen! Min? olen todellakin ylpe? sinusta kummi-tytt?rest?ni, sinun k?yt?ksest?si. - Tiina kertoi kuinka sin? k?ytit itse?si t?n? y?n?. Semmoinen mielen-maltti ja vakavuus sinun ij?ll?si... Mit? aion sanoakaan - sinulla on varmaankin lasillinen viini? tuossa kaapissasi? Min? olen ollut tuon risti?is-vaimon luona koko y?n. Se oli paha sairauden kohtaus, johon tuo vesi-kauhu oli syyp??. Nyt h?n, kiitos Jumalalle, ei ole en?? hengenvaarassa, ja min? toivon ett? voin h?nen parantaa ja ett? h?n pian voi imett?? pienokaisia. Kyll? viel? on ydint? ihmisrodussa t??ll? maalla!

Ellen toi viini? kaapista ja arveli itsekseen ett? hyv? tohtori huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.

Tohtori joi viini? ja maiskutti huuliansa:

- T?m? on varmaan maannut siin? is?si ensimm?isist? ajoista asti, vai kuinka? H?n, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viini?. H?n oli liian verev? siksi. Vaan sin? kyll? tarvitsisit lasillisen kaiken s?ik?hdyksen per?st?. Arvattavasti et ole saanut unta, n?yt?t kalpealle ja v?syneelle... Sin? et tahdo?... No, sitten min? juon viel? t?m?nkin lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko h?n t??ll? eilen illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?

Ellen pudotti kirjan ja k?ytti ahkerasti imupaperia.

- Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, h?n, paha kyll?, ei ollut t??ll?. Mutta t?n? iltana min? odotan h?nt?. Ehk?p? tuleekin varhemmin t?n?p?iv?n?!

- Niin t?mm?isest? tapauksesta levi?? huhu pian. Nyt t??ll? tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon haltijana sin? tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse n?hd?. Se ei ole sinua varten. Kumma ett? sin? juuri satuit lainaamaan h?nelle tuon aseen. Sin? oletkin tavaton tytt?lapsi, joka aina kannat aseita! Vaan se on sinun kaltaistasi. Ja l??k?rin? sek? t??ll? kahden kesken en voi muuta sanoa kuin ett? h?n k?ytti pistolia sangen viisaasti. Poika parka, h?n vaan lyhensi k?rsimyksens? silla, ja kukatiesi min? olisin tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eik? omaisia. Vaan ts! semmoista ei uskalla sanoa kun muut sit? kuulevat!

H?nen menty?ns? Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.

Aamiaista sy?ty?ns? ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa, meni h?n ulos, k?velem??n niittyjen ja peltojen kautta. Menness?ns? paalu-sillan yli ja edemm?ksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli h?nest? melkein mahdotointa ett? kaikki t?m? oli eilisest? tapahtunut. Olihan se mahdotointa. T??ll? oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen, t??ll? oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota my?ten Andreas oli astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset, vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen, jota h?n eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lis??n tullut. H?n vaipui v?hitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa vallitsi, ja tosi-tapaukset h?visiv?t sinert?v??n et?isyyteen, jotta Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen pussi heikoilla hartioillaan.

Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi t?ytt? laukkaa. H?nen tuli tervehti? neiti? ja pyyt?? h?nt? tulemaan sis??n; siell? oli tohtori ja maaherran asia-mies, sek? muita miehi? kaupungista ja pit?j?st?.

Ellen taittoi oksan ja k?ytti sit? auringon-varjona palatessaan kartanoon.

Asia oli pian j?rjestetty. Tohtori puhui ja s?esti puhettaan selitt?vill? liikunnoilla; h?n puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka t?m?, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mik? toinen nainen hyv?ns?" olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan ett? Ellen oli antanut, sairaan selv??n lausutun toiveen mukaan, kantaa h?net erill?ns? olevaan kamariinsa. Viel? puhui h?n siit? kummallisesta sattumuksesta ett? Ellen, "juuri t?ss? paikassa, miss? nyt seisomme, hyv?t herrat", oli pist?nyt aseen h?nen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten "karanneitten vankien" suhteen! Tyhm? juttu noista karkureista; vaan ihmiset maalla ovat niin herkk?-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori ihmisraukka oli k?ytt?nyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi pit?nyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut sairaudessa ja h?n, tohtori, aikoi todistaa ett? itsemurha oli tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin p??sisi siunattuun maahan.

Ellen nyyk?hytti p??t??n; arvellen ett? tuo oli paikallaan, ja my?nsi kun h?nen todistuksensa vaadittiin. Herrat meniv?t sitten miesten asuinriviin. Ellen aikoi seurata heit?, mutta tohtori kutsui h?net takaisin ja selitti ett'ei se h?nelle sopinut.

H?n k?veli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti l?nsi puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon v?ki seisoi ymp?rill? pieniss? hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla ??nell? toinen toisilleen. Ellen piti viel? suurta oksaa k?dess??n, jota silloin t?ll?in k?ytti p?iv?-varjoksi.

Herrat palasivat. Muutamat heist? n?yttiv?t liikutetuilta, toiset taas olivat s?ilytt?neet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja n?ht?v?sti kotoisin p??kaupungista sek? vaatetettu uusimman mallin mukaan, puhui eritt?in kovalla ??nell? tohtorin kanssa ja n?ytti esiintuovan neroansa, l??k?rin katsannosta p??tt?en. H?n pyysi ett? l??k?ri juhlallisesti esittelisi h?nt? kartanon "nuorelle kauniille haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti sill? toivomuksella ett? saisi tavata Elleni? iltahuveissa kaupungissa talvella. Sitten kumarsi h?n, sanoi hyv?sti, k??ntyi viel? pari kertaa ja katseli Elleni? puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen se 'ruumiin-tutkiminen,' p??ttyi.

N?m? ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat n?hneet Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. H?n pudisti sen p??lt?ns? voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden sikseen. Loppupuoli p?iv?st? p??ttyi siten ett? h?n taas pani v?kens? j?rjestettyyn ty?h?n. Se olikin tarpeellista. Heid?n oli taas tunteminen ett? oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, ett? yhdell? ainakin oli mielen malttia t?ss? levottomuudessa.

Kun ilta l?hestyi, ei h?n voinut kielt?? ett? hartaasti odotti Henrikin tuloa. H?n meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. P?iv?n kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se n?ytti tulevan noista suurista pilvist?, jotka olivat auringonlaskun synnytt?m?t ja viimein levisiv?t yli puolen taivaan. Ehk?p? ukkonen, joka eilen ei ruvennut k?ym??n, t?n? iltana tunkisi esille! Silt? melkein n?ytti.

H?n odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni pimenemist??n ja jyrin? kuului et??lt?. Henrik ei tullut.

Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sis??n j?lleen. Se kelpasi kyll? esteeksi Henrikille l?htem?st? matkalle, vaan pit?isih?n h?nen tulla huolimatta ilmasta!

Ellen k?veli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yh? vaan kiihtyi.

Rohkeinkin ihminen tuntee itse?ns? v?h?n masennetuksi ankarassa ukkosen-ilmassa, siin? on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa aivoja.

Ellen k?veli ihan yksin?ns? tuossa suuressa huoneessa. Y?n tapaukset astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. H?n rupesi tuntemaan ett?, jos h?n nyt v?h?nkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehk? kuvailisi h?nelle kauheuksia ja ry?st?isi h?nelt? tuon t?ydellisesti selv?n k?sityksen, joka h?nell? oli siit? ett? oli tehnyt oikein ja hyv?? kanssaihmiselleen. Leimaukset lensiv?t ulkopuolella ristin rastin ja kaikki esineet ilmestyiv?t niiden sinisess?, kalman kalpeassa valossa. Kerran oli h?n n?kevin?ns? Andreaksen v??nnetyt kasvot ja suuren veripilkun h?nen otsassansa. Ei, ei, huusi h?n ja juoksi ikkunalle, jossa pakoitti itse?ns? katselemaan leimauksia. Te ette minua voita! Ja sin? Herra Jumala taivaassa, sin? et sano ett? olen v??rin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei h?n olisi el?nyt, ja omatuntoni sanoo minulle ett? min? annoin h?nelle ainoan avun, mik? oli minun vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut h?nt? paremmin?

H?n seisoi siin? k?det kohoitettuina. H?nest? nuo vihelt?v?t leimaukset ja jyrin? olivat h?nen syytt?j?ns?. Vaan urhoollinen neito oli vakava ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja - itse?ns? vastaan.

Ovi avattiin. Tiina oli siin?. N?ytti todellakin silt? kuin eilisp?iv?n kohtaukset uudistettaisiin.

- Oi eik? neiti tahtoisi tulla v?entupaan. Kaikki, sek? miehet ett? naiset seisovat siin? yhdess? joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja Pikku-S?ren sanoo...!

Ellen oli taas heti entisell??n ja meni Tiinan edell? v?en joukkoon.

- Sytytt?k?? kynttil?t! sanoi h?n.

Vapisevat k?det haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin kynttil?t, kun pari kertaa oli turhaan sit? koetettu. Ellen n?ki v?kens? pieniss? joukoissa penkill? ja laattialla. Muutamat pii'oista olivat laskeneet p??ns? miesten polville. Ei miehet eik? naiset puhuneet. P?yd?ll? istui Pikku-S?ren.

- Mit? pelk??tte? kysyi Ellen. Ettek? koskaan ennen ole n?hneet ukkosen ilmaa? Sanokaa!

Toiset olivat ??neti. Pikku-S?ren katseli Elleni? kiihtyneen?:

- Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget vallitsevat talossa, neiti! T??ll? on vietetty syntist? el?m?? sy?misell? ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella pahuudella...!

Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden l?sn? ollessa, rupesi naureskelemaan er??ss? nurkassa. Saarnaaja katseli h?nt? tulta iskevill? silmill?:

- Niin, sill? lailla h?n nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko h?n my?skin naurava kun h?nen aikansa on k?siss?? Sill? on kirjoitettu: se aika on tuleva, jolloin hedelm? on kypsynyt, ja silloin ?itien pit?? valittaman lapsistansa. Vaan t?m? huone on lankeeva, sill? sen herra oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppeliss? n?hty, eik? h?nen palvelijansa rauhassa l?htenyt maailmasta, vaan paholainen koiran muodossa vei h?net pois. Ja te, neiti...!

Tiina pani k?tens? h?nen suulleen. Muutamat miehist? nousivat.

- Anna h?nen olla, k?ski Ellen tyynesti. T?n? iltana panee h?n kapineensa kokoon ja huomenna saa h?n palkkansa, jotta voi menn? saarnaamaan minne tahtoo, vaan minun kartanossani se ei ole en?? tapahtuva. Ja te toiset! Teid?n pit?isi h?vet?. Onko koskaan ennen kuultu ett? ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko ett? is?ni osti tuon uuden ruiskun sit? vasten, ett? se palaisi tuolla riihess?? Ainoa mit? saa pel?t? ukkosen ilmassa, on ett? salama iskee alas ja sytytt??. Emme voi sit? est?? tapahtumasta. Vaan sammuttaa te voitte ja se pit?? teid?n tehd?, taikka min? otan palvelukseeni uutta v?ke? muuttop?iv?n?!

Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja meniv?t ulos. Tiina rupesi rukoilemaan Pikku-S?ren'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt t?ll? kertaa.

- Ei, ei mit??n joutavaa hyvyytt?. H?n turmelee muita saarnoillansa. Kuukauden palkka pit?? h?nen saada edelt?k?sin, sent?hden ett? h?n eroitetaan keskell? vuotta. Mutta pois h?nen pit?? menn?!

Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti viel? hetken aikaa, vaan h?n tuskin sit? huomasi en??. H?n oli kovasti suuttunut Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja h?nen t?ytyi sanoa itselleen ett? kaikki odottaminen oli turha, meni h?n makuuhuoneesen, rep?isi vaatteet p??lt?ns? ja hypp?si vuoteelle. Ei h?n tuntenut pelkoa eik? omantunnon vaivoja, vaan h?nt? suututti rakastajansa miehuuden puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku viimeisest? jyrin?st? h?visi kolkossa synke?ss? y?ss?.

Aamu, joka seurasi t?t? y?t?, oli synkk? ja sumuinen. P?iv? ei ollut paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati syliss? ja noukki siihen palkoja.

Henrik seisoi h?nen edess?ns?.

Ellen ei ollut h?nt? huomaavinansa, vaan jatkoi ty?t?ns?. Viimein sanoi h?n katsomatta yl?s:

- Vai olet sin? siin?? Pelk?sit varmaan tulevasi m?r?ksi eilen.

Henrik ei vastannut.

Ellen katseli h?nt?. H?n seisoi siin? p?? kallella, tavallista kalpeampi ja oli v?syneen, hajamielisen n?k?inen.

- Henrik! sanoi Ellen.

H?n s?ps?hti:

- Mit? sin? tahdot, kysyi h?n matalalla ??nell?.

T?m? oli Ellenist? liikaa.

- Mit? min? sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut eilen? Vastaa toki!

Henrik pudisti p??t?ns? ja liikkui niinkuin unessa k?vij?.

Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin k?sivarteen:

- Kuuletko Henrik!

- Min? matkustan pois! kuiskasi t?m?.

- Sin? matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksep?in ja silmill??n mitaten Henriki? kiireest? kantap??h?n.

- Niin min? l?hden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisell? tavalla, n?ht?v?sti huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun t?ytyy l?hte? pois t??lt?. T?m? viimeinen y? oli minulle liiaksi!

Ellen istui taas ja rupesi uudestaan ty?h?n.

Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. H?n hymyili:

- Sin? olet minua v?kev?mpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.

Min? l?hden Skotlantiin.

- Onnea matkalle!

- Onko se kaikki, mit? sinulla on minulle sanottavaa?

- On. Vai tahdotko ett? viel? sinua kiit?nkin? No, kiitokset voin sulle my?skin antaa, ja herneit? my?skin. - Kas t?ss?, ole niin hyv?, ole niin hyv?!

Ellen sys?si vatia niin ett? se kaatui ja laski k?det syliins? katsomatta Henrikiin.

- Hyv?sti sitten!

- Hyv?sti!

Henrik seisoi viel? ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yh? oli liikkumatta, k??ntyi h?n pois, meni hitaasti k?yt?v?? my?ten ja astui aidan yli.

Ellen nousi h?nen menty?ns?. H?nen silm?ns? s?ken?iv?t. T?m? y? oli ollut h?nelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mit? Henrikill? oli h?nelle sanomista. Ja h?n oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut t?m?n y?n l?pi. Ja nyt Henrik aikoi l?hte? noin ilman muuta. Sep? vasta kaunista! Ja h?nen rakkautensa? Ei, h?n oli kurjamainen pelkuri, eik? ansainnut h?nen rakkauttansa!

Ellen astui vatiin ja musersi sek? sen ett? herneet. Sitten meni h?n yl?s kummulle. Niin, t??ll? olivat he usein istuneet, ja Henrik oli puhunut niin koreasti h?nelle, oli aina kiitt?nyt h?nen vakavuuttansa ja iloinnut siit?, ett? se tulevaisuudessa olisi h?nen apunansa. Ja nyt? T?m? ainoa tapaus, t?m? laukaus, t?m? apu h?d?ss?: ja h?n, h?n astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka h?n k?veli! Oliko tuo miehen ryhti?, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei, ei. Sin? et ole minua saava!

H?nen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin, josta h?n muutoin oli niin ylpe?, iletti h?nt? nyt. Aalto oli noussut niin ett? sen t?ytyi sy?ksy? takaisin.

Ellen n?ki h?nen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun Henrik oli kaukana, ei h?n ottanut lukuun tuota kallistunutta p??t?, vaan arveli ett? h?n kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko h?n oli. Niin kyll?. Vaan eih?n kaikki ihmiset voineet olla yht? voimakkaita. Jos h?n nyt olisi niinkuin ... niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta silloin h?n ei olisikaan Henrik. H?n n?ytti niin sanomattoman toivottomalle.

Se raukka!

T?m?n viimeisen sanan lausuttuansa oli ik??nkuin olisi koskettu koko joukkoon hell?sti helisevi? kieli? Ellenin syd?mess?. H?nen luontonsa sisimm?st? syvyydest? kasvoi ja puhkesi kukkanen h?nen etehens?. Eih?n Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa, joka sai kehit? voimiensa mukaan. H?nen lapsuutensa, h?nen nuoruutensa, ja h?nen... Ei. Ellen oli heist? onnellisempi, rikkaampi, se, jonka velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli v?ltt?m?t?int?, ett? h?n l?htisi pois p??st?ksens? taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua h?nelle j??hyv?iset!

Ja tuulen nopeudella riensi h?n ohrapellon l?pi, ja vaatteet suhisivat h?nen ymp?rill?ns?. H?n pudotti huivinsa, h?n kaatui pari kertaa, kun jalka takeltui olkiin, k?det tulivat verisiksi ep?tasaisesta maasta, mutta h?n p??si kuitenkin heng?styneen? yl?s l?himm?lle aidalle ja sielt? huusi h?n niin paljon kuin suinkin jaksoi:

- Henrik, Henrik, kuule minua!

Henrik seisahtui. Ellen aukasi h?nelle sylins?; h?n palasi takaisin;

Ellen meni h?nt? vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.

- T?ytyyk? sinun l?hte? pois? kysyi Ellen, k?det Henrikin kaulassa.

- T?ytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli k?dell??n Ellenin otsaa.

- No l?hde siis! sanoi Ellen ja suuteli h?nen poskiansa, huuliansa, kaulaansa ja k?si?ns?. Min? odotan sinua!