Chapter 6 No.6

Henrik tuli nyt melkein joka ilta. H?n eli ja hengitti n?it? k?ynti? varten, ja se seikka, ett? h?nell? oli kappaleen matka k?yt?v?n? eik? h?n saanut n?hd? Elleni? koko p?iv?n?, teki jos mahdollista n?it? iltakohtauksia viel? suloisemmiksi. H?n oli t?ydellisesti vieh?tetty siit?, jota nyt saattoi nimitt?? omakseen, oli t?ydellisesti valloitettu, oli h?nen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niin k?ytt?id?, kuin ei mit??n viel? olisi p??tetty, vaan h?n ainoastaan oli suosittu kosija.

Sill'aikaa kysyi Henrik v?h?n h?peiss?ns?, oliko miehuullista ja kristillist? varastaa tytt?? t?ll? tavalla, h?n kuvaeli itselleen sisimm?ss? syd?n-sopukassa heid?n rakkautensa erilaisuutta, ja h?nen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave ja nuhteli h?nt? siit?, ett? muka h?nen rakkautensa t?h?n ylev??n neitoon ei ollut kyll?ksi puhdas.

Ik??nkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja p??st?ksens? enemm?n samalle kannalle kuin Ellen, osti h?n er??n? p?iv?n? kaupungissa kaksi siloista kultasormusta, joihin oli piirretty heid?n nimens? ja tuon penkill? tarhassa vietetyn illan p?iv?m??r?.

Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille, vastasi t?m? hymyten:

- Mit? hy?ty? n?ist? narri-koristuksista?

Mutta kun huomasi ett? leikkipuheensa loukkasivat Henriki? ja ett? sormus oli kaunis h?nen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti ja suuteli Henriki?. Nyt t?ytyi h?nen panna se sormus, jossa h?nen oma nimens? oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensa vierekk?in ja katselivat kuin lapset noita kiilt?vi? leikkikaluja.

- Nyt min? kyll? pid?n huolta siit?, ett? nostan k?teni aurinkoa vasten k?ydess?ni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpe?sti.

- Niin nyt ihmiset saavat n?hd? ett? me todellakin olemme pariskunta, ja nyt menemme pian naimiseen, eik? totta? sanoi Henrik.

- Kun syksy on ohitse viet?mme h?it?! nauroi Ellen.

Oli varhain iltap?iv?ll?, kun Henrik t?rke?ss? asiassa oli tullut kartanoon. Andreas k?vi heid?n ohitse.

- Sinun pit?? h?iss?ni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaen ilosta.

Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syv?ll? kunnioituksella

Henriki? sek? ihaellen Elleni?.

- Niin, sin? iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamen kanssa pit?? sun tanssia! huusi Ellen.

Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanut koulun-opettajan antaa h?nelle opetusta. H?n oli tienoon tanssisoittaja t?t? nyky? ja ansaitsi sill? niin paljon rahaa, ett? taisi k?yd? yht? hyviss? vaatteissa melkein kuin "kartanonhoitaja", Henrik, ja siihen pani h?n suurta arvoa.

- Huomenna mielell?ni soittaisin Mortensenin risti?isiss?! sanoi

Andreas.

- Mit?? Onko Mortensen'issa taas risti?iset? kysyi Ellen, ja se seikka n?ytti suuresti h?nt? h?mm?stytt?v?n.

- Onpa kyll?. Ja t?ll? kertaa heill? on kaksoiset. Tulee oikein suuret risti?iset!

- Suuret risti?iset todellakin! nauroi Ellen. Mene sin? vaan. Onko viulu saanut uusia kieli??

- On, kiitos. Nyt se soi niin lystikk??sti kuin hautajaisissa!

- Mitenk??

- En tied?. Sanotaan niin. Ja sana p??si suustani.

Henrikill? oli kiireet ty?t t?h?n aikaan. H?nen piti nyt palata, ennenkuin tuli pime?. Ellen saattoi h?nt? tielle. He seisahtuivat er??n pellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellon v?lill?. He meniv?t likemm?ksi. Se oli j?nis parka, jonka takajalat olivat rikki ammutut.

- Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua j?niksi? t?h?n aikaan; kenties sill? on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkii pois.

Ellen meni sen luo. Se oli menehtym?isill??n ja oli n?ht?v?sti heitt?nyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-??ni p??si sen suusta, joka oli t?ynn? multaa ja roskaa tuosta alituisesta lankeemisesta. Se ojensi kipeit? takajalkojaan ja liikutti h?diss??n pitki? korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa j?niksen kaikella arkuudella niit? molempia, jotka seisoivat sen vieress?.

- Tule - menk??mme! sanoi Henrik.

Ellen j?i seisomaan:

- Kun minulla nyt vaan olisi revolverini t??ll?! Katso kuinka se v??ntelee itse?ns?. Luuletko ett? se k?rsii yht? paljon kuin me k?rsisimme sen asemassa?

- Varmaankin se sen tekee. Tule!

- En voi menn? sen luota pois. Meid?n t?ytyy tappaa se!

- Ei ole niin helppo tappaa j?nist?!

- Jos et sin? tahdo, niin min? sen teen!

Ellen katsoi ymp?rilleen, etsien asetta, mill? h?n voisi p??tt?? el?in rauhan k?rsimykset. Viimein huomasi h?n suuren kiven. H?n meni sit? noutamaan. H?n l?hestyi j?nist? nostetulla k?dell?.

H?n heitti, vaan ei osannut. J?nis py?r?hti ymp?ri ja vinkui surkeasti.

- En - en voi! sanoi Ellen ja puri huuleensa.

- En min? my?sk??n! huusi Henrik. Tule, tule!

Ellen k??ntyi menn?ksens?. Yht'?kki? otti h?n uudestaan kiven k?teens?, nousi varpailleen ja heitti kaikella voimallaan.

P?? oli muserrettu. Pari liikahdusta viel? ja j?nis oli kuollut.

H?n juoksi niin paljon kuin jaksoi; Henrik h?nen j?lkeens?.

- No niin! huusi Ellen seisahtuessa, nyt se on ohitse!

H?n saattoi Henriki? viel? kappaleen matkaa, eiv?tk? puhuneet mit??n; ojensi viimein h?nelle k?tens? ja l?ksi paluumatkalle.

Kulkiessansa tuon paikan ohitse seisattui h?n, ja katseli kuollutta el?int?.

H?n meni kotiin alla p?in ja ajatuksiin vaipuneena.

Seuraavana p?iv?n? seisoi Andreas kartanon pihalla ja muutamia miehi? h?nen ymp?rill?ns?, jotka puhuivat noista suurista pidoista, joita aiottiin viett?? Jens Mortensenin luona. H?n oli t?ydess? juhlapuvussa, p?? siloiseksi laitettu, suuret kultarenkaat korvissa, mustassa h?nnystakissa ja lumivalkoisella kauluksella. Kainalossa kantoi h?n viulua ketunnahkaisessa pussissa. Vasemman k?sivarren ymp?ri oli liina k??ritty.

Ellen tuli ulos:

- Joko menet Andreas! Mik? k?sivartta vaivaa?

- Ei se ole mit??n. Kev??ll? puri minua koira Ulkemose'ssa. Nyt se on v?h?n paisunut, mutta min? olen hautonut sit? viinalla ja voin kyll? pelata kuitenkin.

- Sinun pit?isi olla varovainen. Oletko n?ytt?nyt sen tohtorille?

Andreas oli v?h?n h?mill?ns?:

- Jos kerran menee tohtorin luo, niin siell? saa tutustua noiden ilke?in veisten kanssa! sanoi h?n.

- Se on mahdollista; mutta sinun pit?isi yht? kaikki n?ytt?? se h?nelle kun h?n tulee t?nne. Hauskaa iltaa!

- Kiitos! Eih?n neiti suutu jos t?m? kest?isi hieman kauan, - ehk? aamuun asti?

- En, sin? voit tulla koska tahdot. Odota v?h?n! eik? kukaan teist? ole kuullut mit??n noista vanki-karkureista?

Ellen katseli kysyv?isesti v?ke?. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinen toistansa kyynysp??h?n. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa ett? h?nen luullaksensa semmoisia "tovereita" oli n?hty edellisen? iltana hietas?rk?in l?heisyydess?. "Mutta se oli kyll? mahdollista ett? t?m? oli erehdys".

Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella, huusi, ett? oli paljo luultavampi ett? oli ollut kalastajia ja pelastajia rannikolta, jotka humalap?iss??n olivat siell? kuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heid?t selv?p?isiksi j?lleen. "Ne ihmiset ovat sit? paitsi paljoa pahemmat karkureita, varsinkin jos viinan haju jossakin pist?? heid?n nen??ns?. Sent?hden olisi parasta ett? Andreas pit?isi vaaria k?dest??n ja pist?isi sen viulunsa nahkapussiin, ett'ei siit? tuntuisi viinan hajua".

Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja ??nett?myys vallitsi kohta.

- Min? annan sulle revolverini mukaan! sanoi h?n Andreakselle. Sill? tavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus p??n yli vaikuttaa sekin!

H?n juoksi sis??n asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen,

Andreaksen h?nnystakin taskuun ja saattoi h?nt? ulos portista.

Oli tuskallisen kuuma iltap?iv?, aurinko paistoi ja taivaan rannalle nousi raskaita punertavia pilvi?. Ruohot melkein kuihtuivat auringon helteess?, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia, valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinko seisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.

Ellen saattoi Andreasta sinne, miss? kanervakangas alkoi.

- Onko oikeastaan terveellist? sinulle pelata koko y?, kysyi Ellen miettiv?isesti seisahtuen.

- Oi, se ei tee minulle mit??n, varsinkin kun minun ei tarvitse juoda lasia toisensa per?st?, kuin muiden soittoniekkain!

- Puh, on kuuma! sanoi Ellen. Paluumatka tulee sinulle helpommaksi, jos nimitt?in ei ukkonen rupee k?ym??n y?ll? tai aamulla!

- Kyll? kai sit? kest??, tai rupee ukkonen jyrisem??n viel? niinkauan kuin tanssivat. Kuule, neiti Ellen, ?l? pahastu, mutta tuo kapine tuossa taskussa on niin painava. Ja paitsi sit? luulen ett? tuskin uskaltaisin sit? k?ytt?? jos kohtaisinkin vihollisia. Enk? usko ett? kukaan tekee minulle pahaa! lis?si h?n huokauksella kohottaen heikkoja hartioitaan.

Ellen otti revolverin ja pisti sen taskuunsa.

- Tyhm? juttu. Vaan niinkuin tahdot. Min? ajattelin vaan parastasi!

- Tied?n ett? aina ajattelet parastani. Jumala siunatkoon teit?, neiti

Ellen. Hyv?sti!

Ellen katseli viel? hetken aikaa Andreaksen j?lkeen kun t?m? kulki kanervapolkua my?ten; v?hitellen h?visi h?n tuohon harmaasen vaihtelevaan valoon. Kerran seisahtui Andreas ja rupesi tarkastelemaan jotakin; lieneek? tarkastanut viulua vai k?tt?ns??

Ellenin mieleen muistui Tiinan juttu liinasta, joka haisi paloviinalle ja sen kautta muka her?tt?isi "kalastajien ja pelastajien" huomiota. Ellen ei voinut olla nauramatta. Kun taas katseli Andreaksen j?lkeen, oli t?m? h?vinnyt.

Ellen ei voinut oikein p??st? selville itsest?ns? sin? iltana; h?ness? vallitsi kummallinen levottomuus, jota h?n ei voinut poistaa. Mutta se tuli tietysti ilmasta, raskaasta ilmasta! Puh! H?n avasi ikkunan toisensa per?st? huoneissa, rupesi johonkin ty?h?n ja heitti sen j?lleen ja meni viimein h?m?r?ss? ulos tarhaan. Ei kastetta eik? vilpoisuutta t?n? iltana! Tuli vihdoinkin muutamia salaman v?l?hdyksi? et??lt?, samalla tuulikin rupesi k?ym??n ja vanhat puut humisivat. Nelj?nneksen tunnin kuluessa kuului jyrin? k?yv?n kaukana, sitten se lakkasi, ik??nkuin olisi v?synyt t?ll? kertaa ja tahtonut jatkaa vasta kun soittokunta oli lis??ntynyt. Tuuli oli my?skin tyyntynyt j?lleen, mutta ukkonen ja tuulen puuskat, vaikka v?h?p?t?iset, olivat kuitenkin kevent?neet ilmaa. Ellen hengitti taas vapaammin; taivas oli taas puhdas, valoisa tanskalainen kes?y? loisti alas tuosta mahtavasta holvesta. Hiljaisuus ja ??nett?myys vallitsi ja ainoastaan koiran haukkuminen kuului kaukaa tuon tyynen tumman lakean yli, joka nukkui rauhallisinta unta. Ellen meni huoneesen ja sytytti valkean.

T?m? huone ei ollut pihan puolella, vaan sen ikkunat olivat kanervakankaalle p?in, jonka poikki Henrikin piti tulla. Kumma ett'ei h?n viel? ollut tullut! Vaan h?nell? oli niin kiire t?h?n aikaan, oli h?n sanonut; ehk'ei h?n ehtinyt tullakaan, tai vasta my?h??n. T?ytyi malttaa mielt?ns?.

Ellen tarttui ensim?iseen kirjaan, jonka l?ysi. Aikoja oli kulunut siit? kun h?n oli lukenut jotakin kirjaa. Nyt se enemmiten ik?vystytti h?nt?. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisist?, kuinka rakastivat toisiansa ja mit? puhuivat toisilleen, mit? nuorukainen sanoi tyt?lle, mit? tytt? vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleni?. Tiesih?n h?n nyt paljo paremmin, kuin kirjan tekij? mit? sellaisessa tilaisuudessa sanotaan. Oikeastaan olivat sanat tuossa kirjassa melkein yht?l?iset kuin ne, joita Henrik oli k?ytt?nyt. Mutta se oli kuitenkin toista kun ne tulivat h?nen suustansa! Oi, jos h?n pian tulisi!

Ellen koski hiusneulalla lampunsyd?meen ja tirkisteli liekkiin. V?hitellen rupesi h?n nyyk?hytt?m??n p??t?ns? ja v?hitellen punertava lampunvalo muuttui kuutamoksi. Varjoja n?kyi tiell?. T?m? lainehti. Siin? liikkui vaunuin py?ri? ja hevosen-jalkoja. H?n istui ja torkkui vaunuissa is?ns? vieress? ja avara kangas n?kyi liikkuvan yl?salas. Is? kutsui h?nt? nimell? ja antoi h?nelle ohjakset. H?n tarttui niihin ja heilutti piiskaa. Pappi ja tohtori juoksivat pois tielt?. H?n katsoi niiden kasvoihin ja ne olikin Henrik ja Andreas. Henrik huusi: pid? vaari! vaan Andreas ei sit? kuullut, hevoset kaasivat h?net maahan. Uha! Ellen pid?tti hevoset, vaan se oli my?h?ist?. H?n ik??nkuin tunsi omissa s??riss??n milt? se tuntui, kun etu-py?r?t vy?riv?t Andreaksen ruumiin yli; sitten tuli takapy?r?t, vaunut hyp?htiv?t ilmaan...

Neiti! Neiti Ellen! Hyv? Jumala neiti!...

Ellen her?si ja hieroi silmi?ns?.

- Mik? on? Kuka kutsuu?

- Oi Jumala, neiti, t??ll? on tapahtunut hirve? onnettomuus. H?n makaa tuolla ulkona pihalla. Joutukaa, joutukaa!

Ellen pusersi huulensa yhteen ja nojasi p?yt??n. H?n heng?hteli niinkuin olisi ollut puettu ahtaimpiin rautaisiin kure-liiviin. H?n ajatteli kohta Henriki?.

Vaan samassa silm?nr?p?yksess? kun h?n oli saanut asiasta sen k?sityksen ett? h?n oli hengen vaarassa, kenties kuollut, palasi h?nen mielen-lujuutensa kahdenkertaisella voimalla.

- Tule, miss? h?n on? sanoi Ellen melkein juhlallisesti ja seurasi pauhaavaa palvelus-piikaa.

Pihalla juuri portin kohdalla oli hietakuoppa. Muurarit, jotka olivat porttia paikanneet, olivat j?tt?neet sen j?lkeens?. T?ss? hietakuopassa makasi Andreas.

Muutamia miehi?, jotka olivat kantaneet h?net sinne ja joista ainakin pari oli v?h?n humalassa, seisoi siin? vieress? talonv?en kanssa. Er?s mies piti sytytetyn rasvap?reen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.

Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun n?ki Andreaksen ja n?ki h?nen semmoisena, kuin h?n oli j?tt?nyt h?net levottomassa unessaan. Andreas v??nteli itse?ns? kuin piinattu mato, piti k?det silmiens? edess? ja ?hkyi, suu vaahtoisena.

Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui h?nen luoksensa.

- Andreas, rakas Andreas, mit? t?m? on!

Sen enemp?? h?n ei voinut, ei taitanut sanoa. H?n tarkasteli Andreaksen tahraantuneita vaatteita, p??st?ksens? selville siit?, miten h?n oli joutunut t?h?n kauheaan tilaan. Viel?kin luuli Ellen ett? oli ajettu Andreaksen yli.

Toinen k?si putosi raskaasti Andreaksen silmien edest? ja n?m? silm?t eiv?t en?? tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvin Ellen muistikaan sit? silm?yst?, vaan kammolla semmoisella, ett? Ellen vet?ytyi pois ja jok'ainoa hermo h?ness? vapisi.

- Tuokaa h?nelle vett?! huusi h?n.

Oli kuin k?rsiv?n kauheat tuskat olisivat odottaneet t?t? sanaa, kiihty?ksens? korkeimmilleen. H?n ei en?? ?hk?illyt, vaan valitteli kuin pieni lapsi ja t?m? valitus muuttui v?hitellen el?imen ulvonnaksi. H?n sy?ksi sormensa hietaan, v??nteli itse?ns?, kuin k??rme, niin ett? vaatteet meniv?t rikki ja silm?t melkein pullistuivat ulos h?nen p??st?ns?, kun h?n sit? pudisteli.

Ellen k??nsi pois kasvonsa kauhistuen.

- Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku h?nen vieress?ns?.

- Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru viek??n, t?h?n syyp??! huusi er?s p?ihtynyt mies.

- Suus kiinni! huusi toinen. T?? ei ole naaraskoiran tekoa, vaan uros-koiran!

Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itse?ns? usein eriskummallisella tavalla.

Ellen k??ntyi salaman nopeudella n?it? kahta miest? vastaan ja osoitti niille porttia nyrkill?ns?. Selv?p?isempi miehist? tahtoi vet?? toveria mukanansa; t?m? teki vastarintaa, vaan talon v?ki heitti ne pian ulos portista. Sitten saatiin tiet?? ett? molemmat olivat s??nn?llisi? miehi? ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntui Andreaksessa.

- Nostakaa h?net! sanoi Ellen ja kantakaa h?nt? niin varovaisesti, kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sin? Hans l?hdet niin nopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!

- Oi neiti! valitti er?s risti?isvieras. Tohtori ei voi tulla. H?nt? l?hetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen t?nne. Vaimonsa tuli kuolonkipe?ksi kun Andreas sairastui salissa, ja Jens Mortensen arveli ett? vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsi h?nen omaa henke?ns?, ja ett? Andreas oli poiskannettava ja j?lest?p?in autettava.

- Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. T?ss? ei mik??n tohtori auta; - sen lapsikin tiet??!

Ellen huokasi. Pari p?iv?? sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuin tuo mies nyt sanoi.

Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat viel? odottaen k?skyj?. Sairas, joka huomasi ett'ei h?nelle tuotukaan tuota kammottua juomaa, n?ytti hiukan tyyntyneen. Neiti! ?nkytti h?n heikolla ??nell?. - Neiti Ellen!

Ellen kumartui h?nen puolehensa.

- Mit? tahdot, rakas Andreas? sano mit? me voimme sinun hyv?ksesi tehd?!

- Viek?? minut kamariini, pime??n ihan yksin?ni. Ei mit??n el?v?? likelleni. Min? pelk??n itse?ni, vaan pelk??n muitten puolesta viel? enemm?n. Oi jos olisinkin kuollut, min? onnetoin, min? onnetoin!

Ellen viittasi ??net?inn?. Andreas kannettiin pihan poikki kamariinsa.

Ellen meni huoneesen, jossa lamppu paloi p?yd?ll? ja kirja makasi niinkuin h?n oli sen j?tt?nyt. H?n tuskin k?sitti ett'eiv?t olleet liikkuneet. H?n k?veli edestakaisin lattialla. Alussa h?n ei voinut ajatellakaan, oli niinkuin h?nen p??ns? olisi ollut ihan tyhj?. Vaan v?hitellen tulivat kaikki yksityis-seikat h?nen mieleens?: h?nen valitus??nens?, kuohu h?nen huulillaan, h?nen tuskastunut silm?yksens? kuullessaan k?skyn veden tuomisesta, ja viimein tuo heikko ep?toivon lause: jos olisinkin kuollut, min? onnetoin!

Ellen pani k?det silmien eteen, mutta silloin astui koko kohtaus vaan sit? selvemmin esiin, ja h?n kertoi itsekseen tohtorin sanat: toivotonta, ihan toivotonta! Ovea kolkutettiin. Se Oli Tiina:

- Oi neiti, semmoinen onnettomuus on kuitenkin kauhea! Jens ja Hans sanovat ett? h?n nyt taas on raivoissaan ja ehtimiseen huutaa: oi jos olisin kuollut! Kaikki miehet ovat laittaneet y?sijoja itselleen riihess?. Ei kukaan uskalla maata siin? talon-osassa, miss? Andreaksen huone on, ja Pikku-S?ren, joka varmaankin on "her?nnyt", sanoo ett? paholainen riivaa Andreasta ja ett? se voi saastuttaa koko kartanon, kun vaan sielu on j?tt?nyt pienen Andreaksen ruumiin!

- Hiljaa! huusi Ellen. Ei mit??n melua sinulta eik? muilta. ?lk??n kukaan uskaltako...! H?n malttoi mielt?ns? ja jatkoi tyynesti:

- Jos Pikku-S?ren pelk?? jotakin pahaa, niin h?nen omatuntonsa varmaankin on kipe? ja h?n voi kohta ottaa kapineensa ja menn?. Min? en tahdo mit??n pelkuria talossa, eik? sellaisia, jotka yllytt?v?t toisten pelkurimaisuutta. Jokainen pysyk??n tyynen? ja hiljaisna ja v?h?n p??st? on kysyminen Andreaksen oven ulkopuolella tarvitseeko h?n jotakin. Mene!

Ellen k?vi istumaan. Aina sama n?ky, sama kuva ja korvissa soi: jos olisinkin kuollut! ja: toivotonta, ihan toivotonta!

H?n meni ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos hiljaiseen, valoisaan, kauniisen y?h?n. T?m? oli melkein katkeraa ivaa. H?n kallisti p??t?ns? ja mietti. Meni piirongin luo ja etsiskeli. Revolveri oli siin?.

Samassa kuului Henrikin ??ni ikkunan ulkopuolelta.

- Min? n?in ett? t??ll? oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenko min? sis?lle luoksesi?

H?nen p??ns? n?kyi jo ikkunassa. H?nen ??nens? soi niin huolettomalle kaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.

- Jumalan t?hden, j?? sinne, miss? olet.

Ellen meni ikkunan luo, revolveri k?dess?.

- Miten on? kysyi Henrik my?skin levotoinna.

Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, h?nen ohitse, ja oli taas n?kevin?ns? Andreaksen v??ntelev?n itse?ns?.

- T??ll? on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiran purema. En voi sit? kuvailla... Mene l?nsipuolista rakennusta my?ten. Sin? tied?t miss? h?nen ikkunansa on, likell? tallia. Arvattavasti ovi ei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. H?n makaa siell?. Mene katsomaan, kuules, mutta palaa pian luokseni!

Ellen seisoi ikkunan edess? ja katseli ulos kes?-y?h?n. H?n arveli tarpeelliseksi ett? h?nen rakastajansa n?kisi ja kuulisi samaa, mit? h?n oli n?hnyt ja kuullut.

Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysell?. Siit?, mit? h?n h?m?r?ss? taisi n?hd?, n?ki h?n tarpeeksi, ja Henrikin henk?yksest? kuuli h?n tarpeeksi mink? vaikutuksen h?nen k?yntins? oli tehnyt.

- Henrik! lausui h?n ??nell?, joka oli niin luonnottoman tyyni, ett? se saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota t?m?, mene h?nen luokseen, anna se h?nelle ikkunasta sis??n ja sano ett? Ellen sen l?hetti h?nelle. Ellen, "joka ainoastaan h?nen parastansa ajattelee"; sano noilla sanoilla!

H?n antoi revolverin ulos Henrikille.

- Ellen...! kuului kolkosti sielt? alhaalta.

- Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrk?sti, mutta lis?si tyynemmin: Sin? teet sen, jos sinulla on syd?n rinnassa, ajatellessasi ihmist?, joka on enemm?n kuin onnetoin. Sin? teet sen jos sin? rakastat minua, ja - jos et sit? tee, niin min? teen sen itse!

- Ellen...! kuului taas, vaan t?ll? kertaa l?hemm?lt?. Henrik oli kiivennyt yl?s muurille ja h?nen silm?ns? katsoivat nyt suoraan Ellenin silmiin.

Ellen pani liikutettuna k?sivarret h?nen kaulaansa, painoi h?nt? rintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitk? minua todellakin?

- Lemmin! vastasi Henrik. Enemm?n kuin el?m??ni!

- Mene siis!

H?n pikemmin putosi kuin hypp?si maahan. Ruoho ja kanervat suhisivat h?nen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksin??n.

Ei suinkaan kest?nyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan n?m? minuutit olivat sata ja kaksikymment? sekuntia, ja joka sekunti oli ijankaikkisen pitk? odottavalle.

Ellen s?ps?hti; Henrik seisoi taas siell? alhaalla.

- Se on h?nell?! kuiskasi ??ni yl?s. Ellen ei kohta voinut tuntea sit?

Henrikin ??neksi.

- Oletko varma siit? ett'ei kukaan ole sinua n?hnyt?

- Olen! vastasi h?n sortuneella ??nell?.

- Tule t?nne yl?s luokseni!

Henrikin p?? n?kyi taas ikkunassa, Ellenin k?sivarret olivat taas h?nen kaulassaan ja t?ll? kertaa oli h?nen halailemisensa viel? enemm?n syd?melliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa. H?nen omat huulensa olivat j??kylm?t. Silloin kuului laukaus, vaikka ep?selv?sti, ik??nkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa huoneessa.

Molemmat s?ps?htiv?t.

Ellen kuiskasi Henrikin korvaan

- Mit? Andreas sanoi?

- "Jumala siunatkoon neiti Elleni?!"

- Juokse siis! t?n? y?n? et ole ollut t??ll?!