Chapter 7 VAIHTELEVIA MIELIALOJA.

Olen ollut t??ll? Shpalernajan muurien sis?ll? kuukauden kuin s?kkipime??n kellariin suljettuna, t?ydellisesti eristettyn? omaisistani, yst?vist?, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan ulkomaailman tapahtumista p??se kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja hiljaisuus ymp?rill?ni on ehdoton.

Olen jo laannut odottamasta kirjeit?kin. Ehk? eiv?t tohtori K. ja vaimoni ole saaneet kirjeit?ni. Tai jos ovat saaneet, niin heid?n vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten pyyt?m?ni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.

T?m?n suuntaiset ep?ilykset kaivelevat mielt?ni, mitelless?ni aamusta iltaan koppini sementtist? permantoa, johon satojen tuntemattomain edelt?j?ini askeleet ovat kynt?neet huomattavan vaon kynnyksest? perisein??n.

Mutta silloin astuu er??n? p?iv?n? muuan vartia koppiini, k?sivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysytty??n nime?ni laskee h?n viltin vuoteeni yl?syrj?lle, levitt?? p?yd?lle paperin ja k?skee minun kuitata h?nen tuomisensa.

Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.

Kun olen j?lleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo viltin ilmestyminen ja tieto siit?, ett? yst?v?ni K. on sen t?nne minua varten j?tt?nyt, on valtavin tapaus mit? sitten Shpalernajaan tuloni olen el?nyt. Se on kuin ensim?inen auringonpilkahdus henkil?lle, joka kuukauden p?iv?t on ollut kellariin teljettyn?.

Olen p??ssyt pahimmista ep?ilyksist?ni ja tied?n, ett? kaikkea yhteytt?ni ulkomaailman kanssa ei sent??n ole katkaistu.

Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, ett? levolle laittautuessani voin kietoutua siihen kuin s?kkiin. Inhottavasta vankilan viltist? p??sty? tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan yst?v?ni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, k??riytyess?ni ensi kerran tuohon mukavaan peitteeseen.

Mutta minnek?h?n tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun h?n kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei h?n samalla olisi niit? toisiakin tavaroita l?hett?nyt? Ja tietysti h?n on l?hett?nytkin, mutta - ja taas alkaa mielt?ni kaivella ep?ilys vartiain ep?rehellisyydest?.

Jonkun p?iv?n kuluttua ojentaa vartia minulle, k?velem?st? palatessani, monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.

Kirje! Heureka!

Se on vaimoltani, jossa h?n ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sek? kertoo tavallisista kotikuulumisista.

T?m?n j?lkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja voittamattoman vaikeakulkuisesta et?isyydest? yht?kki? piirtynyt ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja yst?ville sek? saada heilt? vastauksia. Tosinhan kirjeeni l?hetyksest? vastauksen saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta - huonomminkin voisi olla. - - -

Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niist? kaksi ven?l?ist? ja yhden suomalaisen. T?ll? kertaa minulla on Maila Talvion "El?m?n leikki".

Luen siit? ulkomaanmatkakuvausta nimelt? "Maailman mahti" ja mit? suurimmassa m??rin kiinnitt?v?t huomiotani seuraavat kappaleet, joissa kuvataan matkaa Ven?j?n ja Saksan v?lisen rajan yli:

"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien v?lill?. Jos te tahdotte tiet??, mik? on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siit?, ett? Jumala yh? jatkaa luomisty?t? ihmisen kautta, niin menk?? t?lle rajalle ja katsokaa.

"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia l?pi nukkuvien syd?nmaiden. Ihmisk?si on koskenut metsiin vain h?vitt??kseen niit?. Se on niit? kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat ryt?in? h?vityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli p??stetty karja, joka t?intuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylki? kalisten kuin kahleet, eik? varmaankaan l?htisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut talven pime?ss? navetassa, liassa ja n?l?ss?. Lapset, pitk?t pajunvarvut k?siss?, olivat kaitsemassa lehmi?. Mit? surullisia lapsia! Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mit? surullisia viljamaita: tilkku siell?, toinen t??ll?, tehtyj? ilman j?rke? ja j?rjestyst?. Ihmisen k?si oli p??llimmiten raapinut maanpintaa, ojittamatta ja j?rjestelem?tt?. Vakojen ep?t?sm?llisyys jo n?ytti, ett? kynt?j? ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, ett? ty? oli ollut h?nelle pakko ja piina. Oli kiireinen kev?taika, leivo lauloi ja lehdet puhkesivat, mutta ihmist? ei n?kynyt vainioilla. Miss? h?n viipyi? Asemilla oli paljon ihmisi?. Juna seisoi huolettomana ja ihmiset t?llisteliv?t sit? yht? huolettomina. He olivat veltot, humalaiset ja tirhusilm?iset. Likaiset turkit riippuivat heid?n hartioillaan ja risaisen paidan alta n?kyi p?ivettynyt rinta. Asemahuoneiden edustalla v?rj?tti raskaiden, nelipy?r?isten vankkurien edess? kiusatuita hevosia, selk? kuopalla, kylkiluut n?kyviss?, toinen silm? usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat paremmin p??skysenpesi? kuin ihmiskoteja. Kev?t koristeli lempe?ll? k?dell? metsi? ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimp??nkin ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sill? ihminen ei ottanut sit? vastaan, ei tarttunut siihen kiinni, k?ytt??kseen sit? hyv?kseen. Maa oli laiminly?ty ja h?vitetty, karja n?lkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeist? p?iv??, t?ydess? j?rjett?myydess?.

"Tuli raja - joki, joka ei ollut sylenk??n levyinen - ja maa, karja, ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. ?lk?? sanoko minulle, ett? ehk? maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei - ihme t??ll? ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu v?hitellen, kilometrien tai penikulmien kest?ess?. Se tapahtuu silm?nr?p?yksess?. Rajan toisella puolen on er?maa, toisella loputon kasvitarha.

"Juna kiit?? viljamaiden halki. Lakeudella, jonka j?rjestyst? eiv?t keskeyt? mitk??n notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat upotetut k?tk??n maan poveen, lep??v?t kukoistavat kyl?t ja kaupungit kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja k?ytetty ihmisen hyv?ksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat syvi?, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja v?kev?n?. Itsetietoinen ihminen ohjasi el?inten askelia. Kun tuli mets??, oli sekin istutettua: puut seisoivat riviss?, joka puu tiesi miss? sen tuli seisoa, mik? sen oikeus oli ja mik? sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua kuin puistossa. Ihmisk?si oli raivannut pois joka oksan, joka kannon, ja k?ytt?nyt sen hyv?kseen. Asumusten ymp?rill? oli kukkamaita ja kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat silein? ja lujina kuin sillat l?pi viljelysten. Niill? ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivill? merkinnyt tienvarret, jotta h?n pime?ss? n?kisi kulkea. Eik? piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli istutettu hedelm?puita. Kuinka hedelm?t s?ilyv?t? kysyy suomalainen. S?ilyv?t vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata n?m? kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja t?ytyyp? my?nt??, ett? ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydest?. Viljelys t??ll? ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkas?rkk?, joka ei ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehk? vanhaa merenpohjaa ja hiekka tahtoo yh? s?ilytt?? vapautensa. Mutta ihminenp? on p??tt?nyt tehd? maan itsellens? alamaiseksi eik? sied? hedelm?tt?mi? hiekkanummia. Siin? k?yd??n sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt er??nlaisen hein?n, n.k. rantakauran, jolla h?n aikoo sitoa uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi, vuodesta vuoteen tuo se enemm?n multaa ja juuria hiekkas?rk?lle ja ihminen tiet??, ett? h?n kerran voittaa, jollei vuoden eik? kahden, niin vuosikymmenen ja vuosisadan per?st?. - Ihminen oli kuumeisessa ty?ss? loppumattomilla vainioillaan. H?nen ty?toverinsa, el?imet, vetiv?t voimakkaina ja tyynin? h?nen edess??n. H?n s?lytti niiden vedett?v?ksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat j?nnitetyin j?senin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiilt?v?t ja suuret kuin norsut. Pitkiss? riveiss? n?htiin koko perhe, is?, ?iti, lapset, vainiolla. T?rkein? ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi raatajien kasvoilta ja el?m?n onni heijastui heid?n piirteisiins?, jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."

Pitemm?lle en kaipaa t?ksi p?iv?? lukemista, ajatukseni ovat ponnahtaneet liikkeelle, min? painan kirjan kiinni ja ymp?rist?ni unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.

Totisesti, olipa siin? havainnollisesti ja el?v?sti, parin

maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla

Saksan ja Ven?j?n kansat el?v?t! Erotus jyrkk? kuin y?ll? ja p?iv?ll?.

Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina k?sitt?nyt.

Ja kuitenkin kehuu Ven?j? k?yv?ns? sotaa - sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa v?itett? sek? samalla r?yhke?mp?? tosiasiain v??ristely?! Mutta siin? ovat ymp?rysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet oikeita mestareita. Ja n?it? kerskumisia sek? tosiasiain v??ristelyj? ovat meid?nkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti sy?tt?neet lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa v?kisinkin ja usein on minunkin mieleeni hiipinyt ep?ilys, tokko Saksa sittek??n jaksaa loppuun saakka vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.

Mutta t??ll? eiv?t n?k?alojani h?iritse puolueelliset ja idioottiset sanomalehtikirjotukset. J?lleen on kaikki selv?n? edess?ni kuin kartalla: turhaan ponnistat sin?, raakalais-Ven?j?, voimiasi, turhaan ?rsyt?t liittolaisia sin? kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti, sammuttamatta j?? kostonjanosi, sin? rappeutuva, demokraattisen keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sin? luihu, valapattoinen Italia et ole l?yt?v? tyydytyst? saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa hallitsevat j?rjelliset, tarkoitusper?iset prinsiipit, niin totta on miehuutensa puolip?iv??n kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne hy?kk?ykset, joita te teette sit? vastaan miltei kaikista ihmisroduista ja v?reist? kootuin sotajoukoin, valhein, v??ristelyin ja parjauksin...

"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen min? laulun kaikuvan ja n?en hengess?ni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kyp?rit auringossa v?lkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan it??n ja l?nteen. Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko Hyperborean poikia - poikia, jotka syd?mens? ??nt? totellen ovat l?hteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana ruhjomassa niit? barbarian kahleita, jotka heid?n is?nmaataan kuristavat.

Ilo ja ylpeys t?ytt?v?t rintani.

"Eteenp?in, krenat??rit!" kuulen min? Caesarin ??nen ja olen varma, ett? liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin, luhistumaan tulevat pian n?m?kin muurit ja siit? tietoisena jaksan min? kest??, jaksan innostua ja iloita t??ll? lian, russakkain, mahorkan ja t?k?tin hajun keskell?.

El?k??t keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan min? syd?mess?ni ja n?en niin el?v?sti sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskelt? sukeutuu sorretulle is?nmaalleni ja koko maailmalle.