Chapter 5 No.5

Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri h?yrylaiva ulapalle. Sen koneiston jyske, keulassa ja per?ss? kuohuvan veden sohina kantautui matala??nisen? pauhuna kaupunkiin asti ja her?tti rantaj?tk?t, joita puolikymment? nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettynein? silm?siv?t he menev?? laivaa ja loivat utelevan katseen edemm?ksi ulapalle. Vaan siell? ei n?kynyt muuta kuin kangastelevat karit kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. Etenev?n laivan ??ni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa v?ikkyv?ksi haamuksi.

Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vet?ytyiv?t varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.

Torkkuen kytr?ttiv?t kyyhkysetkin l?heisten rakennusten katoilla ja ikkunalaudoilla, miss? odottelivat liikett? alkavaksi torilla. Kuultuaan astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan n?hty??n jonkun yksityisen kulkijan vetiv?t taas p??n hartioitten sis??n ja silm?t rupesivat luppoa ly?m??n.

Oli niin hiljaista, ett? kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ??ni vastasi torin ymp?rill? olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja palasi niist? raikahtelevana kaikuna.

H?n kulki h?yryvenerantaan, johon pys?htyi seisomaan muuatta paalua vasten nojaten.

Se oli Tuira.

T?ss? samoilla paikoin seisoi h?n, kun ensi kerran merille l?hti. H?n muisti sen p?iv?n kuin eilisen ja muisti n?m? seudut kuin olisi h?n ne n?hnyt joka p?iv?.

Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, edess? pieni, saarinen sel?nne ja sen takana satama, josta laivain mastot ylim?isine raakoineen n?kyiv?t matalamets?isen pitk?n saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine saarineen. H?n seisoi kuin vanhain yst?v?in parissa, jotka h?n tunsi kaikki ja joitten seurasta iloitsi.

H?n ne tunsi, vaan ne eiv?t h?nt?, ne olivat kuin unohtaneet, hyl?nneet ja vieraantuneet h?nest?.

Silloin kun h?n ensi kerran merille l?hti, loiski rantasillan ja alusten kupeissa valkop?? aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten rynn?ten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vy?ryi aivan kuin olisi siell? vuoria vieritetty. Syv?-??ninen jymy kantausi ulapalta ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja h?n maltittomana odotti p??st?kseen laivaan, joka oli pullistunein purjein laskeva ulapalle, h?ipyv? pieneksi valkopilkuksi ja katoava vy?ryv?n meren taakse. H?n iloitsi p??stess??n keinumaan laineille, kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas h?n halusi, miss? ei kukaan ollut viel? k?ynyt. Ja sielt? oli h?n palaava uljaana merimiehen?, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja n?m? seudut hymyiliv?t jo h?nelle, riemuitsivat h?nen uljuuttaan.

Nyt n?yttiv?t kaikki olevan helliss? suhteissa toisiinsa ja siit? iloitsevan t?ss? kirkkaassa, tyyness?, mieluisessa rauhassa, suloisessa hiljaisuudessa, t?ss? hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, miss? ne sulivat toistensa syleilyyn. H?n vain oli kuin yksin j?tetty...

T?m? paalu, jota vasten h?n seisoi t?ss? rannalla, kiven murut, pienet hiekkajyv?setkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin h?n. Ne j?iv?t t?nne, mihin j?i kaikki ilo, koko onnellisuus, josta h?n l?hti osattomampana kuin tuo h?yrylaiva ulapan ??rell?...

Sel?nnett? lent?? leyhytteli loue, l?hestyi rantaa, k??ntyi takaisin jokisuulle tapaillen v?h?v?li? veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset siivet v?lkkyen auringon s?teiss?. Venevalkamasta l?hti soutelemaan kalastelija, viskasi uistimen j?lkeens?, pani vett? vingahtelevaan hankaseen ja souteli sievosesti pient? venett??n, kadoten v?h?n ajan per?st? muutaman saaren taa, josta viel? kuului hiljainen airon kalke. Varpuset py?r?hteliv?t pesist??n rakennusten katoille ja alkoivat ??nekk??n siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, miss? k?vell? kekkasivat sinne t?nne etsiess??n eineens? aluksi jotakin. Tuulenhenki leyh?hteli ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien h?nt?? ja ulapalla rikkoi siell? t??ll? tyynen merenpinnan kareella, joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhk?isten ja ulappa paistoi sinert?v?n?. T??ll? l?hemp?n? ja suojarannoilla oli viel? kirkkaita tyynen kielekkeit?, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella aallot omituisella vieh?tt?v?ll? ??nell?, joka oli kuin puheen sorinaa.

Tornin kello l?i ja sen kumakkaa ??nt? hyv?ili palovartijan rautakolmion hilpe? helin?. Satamasta p?in tuli muuan pieni h?yryvene, jonka tohiseva puksutus kuului kova??nisen? alle tuulen. ??nest? jo tunsi, ett? se on se vanha ?Kaima?, hinaaja, joka raskaassa ty?ss??n puhkuilee: ?koko kes?n, koko kes?n, koko kes?n?.

Kaupungiltakin alkoi kuulua k?rryjen kolinaa ja h?yryvenerantaan py?r?hti pienet k?sik?rryt toiset toisensa per?st? ja ajaa jyryytti joku hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. K?sik?rryj? ty?nsiv?t naiset, miehet tulivat v?h?n my?hemmin, kun olivat k?yneet matkansa muassa viel? j??hyv?isill?.

Iloista ja ??nek?st? puhetta pit?en, sukkeluuksia laskien ja nauraen toimitettiin tavarat laivapaattiin, mik? kookkaana kojotti venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mielt? yll?pidettiin koko aika l?ht?? odottaessa. Naisten muodoilla pyrki vakavuus pilveilem??n ja silmiss? asumaan kosteus ja nauraessakin norahti silloin t?ll?in kyynel. Eiv?t tahtoneet saada pysym??n itsest??n ulompana ajatusta, ett? edess? oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi tavataankokaan en?? kuuna kulloinkana.

El?k??n! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen miehineen l?ksi puksuttavan h?yryveneen per?ss? kiihtyv?? vauhtia ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja j?iv?t sitten ??nett?min? katselemaan j?lelleen, miss? rakennukset, rannat ja rannalla olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...

Vastatuuleen kuului sielt? viel? jonkun kerran huudon huminaa ja muutamat paatissa olijat virittiv?t hiljaisen kaihomielisen merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ??neti.

H?yryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiit?v?t reimarit kumartelivat aalloissa, jotka j?iv?t paatin j?less? sivuille vierim??n ja loiskimaan rannoilla.

Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki j??nytt?. Edess?p?in mik? oli, se oli tyhj??, v?rit?nt?, kuollutta. Kaikki mik? ohitse meni, sai el?m?n ja hengen, j?i kuin onnen helmoihin.

H?n olisi tahtonut pys?hdytt?? kaikki, siirt?? aikaakin taaksep?in sinne saakka, mist? se oli alkanutkin: kun h?n ensi kerran n?ki h?net. Tuon suloisen ajan olisi h?n tahtonut el?? uudelleen.

H?n tarttui katseineen ajatuksineen kiinni j?lkeen j??v??n maailmaan, josta v?kivaltainen voima kiskoi h?nt? erilleen.

Jos olisi saanut j??nytt? aikaa viel? yhden silm?nr?p?yksen ajan! Olisi saanut puristaa h?nen k?tt??n, katsoa h?nt? silmiin, sanoa h?nelle:

?Elsa...?

?Koko kes?n, koko kes?n, koko kes?n?, puksutti ?Kaima? yh? suuri??nisemm?sti k??ntyess??n kapeaan salmeen, jossa sen hy?kylaineet j?iv?t loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan aluksien kylki? ja keikuttelemaan siltoihin kytketyit? veneit?. Kaukana j?less? rupesivat uudella kiireell? ajautumaan kokoon saaret ja mantereet, rannat, mets?t, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat toisiinsa ja l?htiv?t kuin kilpaa rient?m??n nyt toisaalle kadoten l?heisen saaren taakse, niin ettei j??nyt kuin kirkontornin huippu tuipottamaan mets?n takaa, miss? se kiiti kiirett? menoaan.

Mieleen ty?nn?hti kaipauksen tunne, ahdistava ik?v? kadonneita seutuja, kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat vieh?tt?vin?, onnellisina, rakkaina. Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilev? onni olisi j??nyt avosylin sinne. Ja nyt se tuntui viel? kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo siirtyneeksi kauas, mist? se ajatuksiin vain siinti.

Se oli kuin l?hemp?n? taas, kun ulapalle laivaan n?kyi kaupunki seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhm?ksi, josta ei erottanut toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi sielt? ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. Se oli rauhan ja onnellisuuden pyh? maja tuon juhlallisen kirkon juurella. Ja h?n n?ki sen majan kauniin vieh?tt?v?n suojatin, jonka h?n olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyyt?miseen h?nelt? oli rohkeus puuttunut.

Rohkeutensa oli pett?nyt h?net joka p?iv?, viimeisen?kin hetken?, johon h?n eniten luotti. H?n oli p??tt?nyt lausua syd?mens? tunteet, sulkea syliins? tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pys?htyneet, sanat kadonneet, k?det voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan h?nt? silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silm?t n?yttiv?t niin lempeilt?, niin avomielisilt?, toivoa her?tt?vilt? ja rohkaisevilta...

Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet n?kyvist?. Mutta laskevan auringon ruskotuksessa n?ki h?n onnellisuuden heijastuksen kotoisilta mailta, jotka eiv?t en?? tuntuneet edemm?ksi eroavan, vaan pysyiv?t l?hell?, niin ett? ajatuksella ei ollut kuin lenn?ht?? sinne ja voi siell? asuskella. Ja kun y?n h?m?rtyess? vilkahteli majakan tuli et??ll? j?less?, oli se kuin yst?v?llinen tervehdys tuolta pienest?, pyh?st? majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien v?ike.

Onnen autuus, kun h?n taas ne n?hd? saa!...

Viri?v? tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, ilahdutti omituisesti h?nen mielt??n, kun h?n seisoi vuorollaan laivan per?simess? y?n pimetess?. Se kiskasi h?nen mielikuvituksensakin lentoon, kiid?tti sen yli merien ja aikain.

H?n oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiess??n kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edess?p?in... Kes?inen aamu ruskotti... Tyynt? sel?nnett? pienten saarien lomitse soutivat he kaupunkiin. H?n astui pieneen majaan. Nuo kauniit silm?t katsoivat h?neen lempe?sti ja h?n sulki syliins? hennon, puhtaan, ihanan olennon... H?n kohotti h?net k?sill??n ilmaan riemuissaan.

?Viel?k? 'Usko' n?kyy?? kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan viel? olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

?Ei n?y en??.?

?N?kyy viel?! Viel? min? n?en?, kehui joku poika, joka oli kiivennyt piipun nokkaan seisomaan. ?Min? n?en aivan selv??n!?

H?nen silmiins? vahdittiin, aivan kuin niist? n?hd?kseen, ja uteliaina kuunneltiin h?nen selityksi??n.

?Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on kuin reki, siin? juuri keulan alla. Se on et??ll?, hirve?n kaukana. Pikkuisen pilkoittaa en??.?

Mutta se n?kyi viel? ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus l?ysi sen helposti ja varmasti.

?Nyt ei n?y en??!?

Ja silloin se oli mennytt?. Sinne sen nyt j?tti; pyyhk?si silmist? vier?ht?m??n yritt?v?n kyyneleen, l?hetti huokauksen mukana viel? hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden h?m?r?st? mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan kehittelem??n.

Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menev?? laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirve?n kauas, josta se pilkoitti piipun nen?ss? seisovan pojan silm??n. Vaan h?nelt? ei vier?ht?nyt kyynelt?, niinkuin ennen. Omituinen tunne, leyhke? kuin kes?isen y?n tuulahdus, raikas kuin kev?inen p?iv?, v?reili mieless?. El?m? tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

Vanhat muistot olivat saaneet uutta virityst?. Kirkkaammasti ruskotti kulunut kultainen onnen aika, jonka yksin?isyys, huolet, alakuloisuus olivat vuosien vieriess? varjostaneet, sys?nneet kauas n?k?piirin ??rimm?isille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkin? p??siv?t kangastelemalla n?kyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka h?ness? olivat tummentumattomina s?ilyneet, selvent?nyt Viion leskenkin n?k?piirin, viritt?nyt h?nen muistonsa.

Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, sill?kin oli kirkkaampi muoto kuin koskaan t?h?n asti h?nen toivoa hapuellessaan sinne t?nne. H?n ei ollut uskaltanut sit? selv?sti ajatella, vaan oli piiloittanut sen, mik? mieleen pyrki. Tuntematta sit? ei voinut kuitenkaan olla. Useasti oli syd?mens? sit? tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli mieleen sy?ks?ht?nyt halu sulkea molemmat syliins? lapsinaan ja lausua heille: olkaa onnelliset!

Kun h?n nyt istui ja katseli ruskottavia pilvi?, ei h?n mit??n selv??n ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sielt?p?in ollut jotakin iloista, syd?nt? riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.

H?n odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen h?nen kanssaan. Vaan onnellinen mielialansa h?mmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle h?nen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eik? Tuiran poissaolo n?ytt?nyt tehneen h?neen mink??nlaista vaikutusta. Olipa Elsa iloisempikin kuin tavallisesti!

Tuira ei ole ehk? h?nt? miellytt?nyt, tahi h?nen tunteensa eiv?t ole viel? her?nneet. Vai olisiko h?n mielistynyt johonkin toiseen?

Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. H?n tunsi jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, h?peili haaveilujaan, jotka nyt tuntuivat h?nest? lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta ei olisi tahtonut niist? luopua.

Elsa j?rjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja n?ytti niin iloiselta kuin olisi h?nelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti tulossa. Utelemalla ?iti uteli, oliko heill? joitakin aikeita, kun Elsa sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla h?nt? hakemaan v?h?n k?velylle.

?Marilla on vain v?h?n asiaa?, selitti Elsa.

He k?veliv?t maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menev?lle mets?tielle, jossa saivat rauhassa puhella.

Mari kertoi taas uudelleen, mit? oli kuullut sanottavan: ett? Tuira oli mielistynyt Elsaan, ja mit? oli sanottu Tuirasta ja mit? Elsasta erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan h?iss? sanoneet, ett? Elsasta ja Tuirasta tulee kaunis pari.

?Uskotko sin?, ett? Tuira pit?? minusta??

Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan vuoksi.

Entist? iloisempana tuli Elsa kotia. H?n valvoi my?h?iseen lukien jotakin romaania, josta h?n ei kuitenkaan ymm?rt?nyt sanaakaan. Ja maata pantuaan uinaili h?n kauan mieluisissa mietteiss? muistellen Tuiraa, millainen h?n oli siell? h?iss? ja t??ll? heill? k?ydess?.

Pit??k?h?n Tuira h?nest?, tutkisteli h?n ja mietti mitenk?h?n h?n pit??. H?nest? tuntui niin kummalliselle sit? ajatella. Hauskalle tuntui ajatella, kun Tuira taas tulee.

Kun tulisi pian!