Chapter 2 No.2

Syksyll? p??si Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.

Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mit? Elsalle nyt toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mit??n t?iksi asti eik? mit??n oppiakseen sellaista, mill? vastaisuudessa voi toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken pahuuden siemenen hy?tyis? pelto. Vaan nyt kun Elsa ty?paikan sai, olisi h?n melkein mieluummin suonut, ett? sit? ei olisi ilmestynyt. H?n itki Elsan menty? ensi p?iv?n?.

Pelko, mik? mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa h?n oli h??t?nyt turvaumalla Jumalan is?lliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihke?mp??n kuin koskaan ennen.

Elsa on nuori ja herkk? vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on h?n joutunut? Synti oli ajatella kenest?k??n pahaa, vaan sellaisessa joukossa on molempaa, hyv?? jos huonoakin. Siell? voi Elsan syd?meen tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyytt?, mik? nuoreen lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mik? nuoria tytt?j? lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.

Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. H?n turvausi Jumalaan ja koetti kiskoutua niist? irti. Illalla saikin h?n aina haudatuksi pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli ty?st? kotiutunut lapsellisena, avomielisen?, ?iti??n hyv?ilev?n? ja entisest??n mitenk??n muuttumattomana. Ummistipa usein silm?ns? levollisella tunteella, ettei mit??n vaaraa olekaan. Mutta aamulla her?tess??n oli pelko leimuamassa aivan kuin olisi se syttynyt jo h?nen nukkuessaan. Tuskallista ja rauhatonta oli sitten yksin?isyytens? p?iv?ll?. Sit? enemm?n kiihtyi levoton mielens?, kun kuului puheita er??st? tyt?st?, joka oli samassa ty?paikassa ja muuten kelpo tytt?n? pidetty. Ja silloin tuli mieleen Nikkil?n puhe selv?n?, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu.

Niin arka ja j?nnityksiss??n h?n oli, ett? kun Elsa er??n? iltana viipyi tavallista pitemp??n, sai se jo h?net ep?toivoon ja melkein uskomaan, ett? siin? se nyt oli, mit? h?n oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan viipyminen ja jos mit? tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut muuta olla, kuin ett? Elsa oli jossakin kevytmielisyyden j?lill?, joko kaduilla k?velem?ss? tahi huvipaikkain ??rill? kurppailemassa. Ja siit?h?n se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti h?n pit?? odottaessaan kiihtyv?ll? tuskalla. H?n rukoili, itki, oli ankara, uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, ett? jos joku onnettomuus on kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas synkistyi, ja se lopuksi voitti.

Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Er?s ty?toveri oli h?net sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siell? olostaan ja niin ihastunut iltaansa, ett? pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.

Kuin kivitaakan alta keveni ?idin mieli. H?n h?pesi pahoja luulojaan samalla, kun h?nen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, ett? h?nell? oli t?ysi ty? pid?tt?ess??n itkua.

Aivan p?invastoin oli tapahtunut kuin h?n oli t?n? iltana ja pitkin aikoja ajatellut. Ja jos mit? onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan t?llaista. Aivan toisille teille oli h?n luullut Elsaa h?nen toveriensa viev?n, sill? jos luuli hyvi?kin olevan heiss?, niin ei tullut ajatelleeksi heid?n mit??n sellaista vaikuttavan.

Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa k?vij?, niin ett? h?n ei mill??n syyll? j??nyt kertaakaan pois. Ja sit? mukaa muuttui h?n huomattavasti. Rukouksissaan h?n ei k?ytt?nyt en?? entisi? kirjoistaan oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. H?n huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sek? ik?istens? ett? aikaisten, joita ?iti ei ollut koskaan miksik??n ajatellut. K?yt?ksens? ?iti??n kohtaan oli my?skin muuttunut. Siin? ei ollut entist? herttaista hellyytt?, ja avonaiset syd?melliset hyv?ilyns? olivat j??neet kerrassaan. ?idist? se tuntui vieraalle, vaan syyksi h?n ajatteli sen, ett? Elsa t?ss?kin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin ett? h?n ei nauranut juuri eik? koskaan lapsellisesti riemastunut. H?n oli kuin aikaihminen, vakava ja arvokas.

Aina oli h?n ollut ik?isilleen esimerkkin?. Niin hyv?ll? sanalla ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitelless??n lastensa mieli? puhelivat vanhemmat h?nest?, neuvoen heit? olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli kuuliainen ?idilleen, n?yr? kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mit??n, mist? olisi voinut nuhdella eip? edes v?hint?k??n moitesanaa lausua. Nyt asetettiin h?net malliksi ik?isemmilleenkin, rippikoulun k?yneille. Kaikki puhuivat h?nest? suurella ihastuksella ja pitiv?t h?nt? ihmelapsena.

?Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen

Jumalan armon osoitus?, vakuutettiin Viion leskelle.

Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syv?ss? n?yryydess? tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyv?ll? katseli h?n aina tyt?rt??n, kun t?m? toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyv?isyys kasvoilla ja koko olossaan el?m?n keveys.

?Min? olen niin iloinen, niin onnellinen...?

N?in oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran kotia seuroista.

?iti vastasi siihen vain hymyll?. H?nt? halutti sulkea Elsa syliins?, niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei n?ytt?nyt sit? huomaavan, ei katsonutkaan h?neen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti ?iti? omituinen ujous. H?n kuitenkin j?i odottamaan, ett? Elsa tulisi h?nt? hyv?ilem??n niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. Mutta Elsa n?ytti hillitsev?n siit? itsens? ja ?idinkin tunteen ponnistus v?heni hiljalleen.

Seuroissa oli lukenut ja selitt?nyt er?s herra, joka oli muualta kotoisin ja k?ym?selt??n vain t??ll?. H?n oli vanha, tukka valkoinen, joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinik??n valkoinen, tuuhea ja pitk?. H?n oli kaunis, ja kauniisti kertonut siit?, kun lapsia tuotiin Jeesuksen tyk?, ett? h?n siunaisi heit?.

?Etk? haluaisi lukea minulle siit??? kysyi ?iti pyydellen.

?Ettek? ole koskaan siit? lukenut, ?iti??

Viion leski aivan kuin itse??n puolustellen selitti:

?Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin useammin ja mielell?ni raamattua, mutta kun minulla on heikot silm?t, etten laseitta n?e.?

Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsitty??n luki:

?Ja he toivat h?nen tyk?ns? lapsia, ett? h?n heihin rupeisi: niin opetuslapset nuhtelivat heit?, jotka niit? toivat.

Mutta koska Jeesus sen n?ki, n?rk?styi h?n ja sanoi heille: sallikaat lasten tulla minun tyk?ni ja ?lk??t kielt?k? heit?, sill? senkaltaisten on Jumalan valtakunta.

Totisesti sanon min? teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei h?n suinkaan siihen tule sis?lle.

Ja h?n otti heit? syliins? ja pani k?tens? heid?n p??llens? ja siunasi heit?.?

T?ss? ei ollut mit??n, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymm?rt??. Helppo h?nen oli my?s k?sitt?? miten kaunista, ylent?v?? ja riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja t?m? synnytti h?ness? omituisen kaipauksen tunteen. H?n n?ki muitten ilon ja riemun, heid?n onnelliset tunteensa ymm?rsi. Mutta se teki h?net surulliseksi, pani h?net masennuksiin. H?n tunsi itsens? osattomaksi kaikesta ja aivan syrj?iseksi. Elsan t?hden voi h?n tuntea iloa ja onnea ja pyrki sit? tekem??n omakseen ja el?hytt?m??n sill? innostusta, riemua ik?v?iv?? syd?nt??n. Mutta t?m? h?nen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ik??nkuin omalle varalleen s?ilytt?en kaiken onnensa. ?iti rupesi tuntemaan itsens? yh? enemm?n syrj?iseksi ja osattomaksi, yh? kiihke?mp?? kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi h?n katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mit?tt?myytt? Jumalan armon osallisuuteen ja is?lliseen rakkauteen.

Elsa p??tti, ett? ?iti ei ymm?rt?nyt sit? luettua, kun h?n ei ollut iloinen niinkuin olivat kaikki siell? seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen n?ytti ?iti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitemp??n h?n ei kuitenkaan sit? ajatellut. H?nen mielens? oli kuohuksissa riemusta.

Ja h?n antautui itsekseen palauttamaan mieleens? muistoja seuroista. H?n kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemm?n muutamiin yksityiskohtiin.

Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin paljon v?ke? ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. Rouvat, jotka aina olivat yst?v?llisi? kesken??n, taputtelivat nyt toisiaan ja syleiliv?tkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyv?iliv?t aina, vaan nyt t?n? iltana vasta...

Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyv?illeet h?nt?, eik? h?n kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mik??n kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyv?ily. Se oli kaikista ylint?, se tuntui ??rett?m?n onnelliselle.

Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mit? h?n pyh?st? ja autuaasta k?sitti, sen sovitti h?n Montinin rouvaan. H?n oli jo tyytyv?inen, kun sai n?hd? h?net. Ja se sai h?nen j?senens? v?r?j?m??n ja siin? oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva taputteli h?nt? poskelle. Sill? Elsa voi riemuita jo monta p?iv??, jos sai seuroissa terveht?? Montinin rouvaa, niin ett? rouva hymyillen katsahti h?neen ja yst?v?llisell? ??nell? lausui: ?Hyv?? iltaa, hyv?, kaunis lapseni!?

Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin Hulda, joka silloin t?ll?in k?vi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki hyv?, mit? siell? oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen muita. Muita tytt?j? seuroissa piti Elsa hyvin?, herrasv?ke? kun olivat, eik? ollut heid?nk??n suosiostaan v?linpit?m?t?n. Mutta Huldan yst?v?llinen katse, h?nen hymyilyns? oli Elsalle enemm?n kuin noitten toisten koko suosion tulva yhteens?.

Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan armauteen. Ja nuo muistot saivat h?nen riemunsa viel?kin partaitten tasalle.

H?n ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleill? itse??n, tunsi hyv?lle lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, n?ki h?nen py?re?n, yst?v?llisesti hymyilev?n muotonsa. Ja kun h?n siit? syleilyst? irtausi, joutui h?n Huldan viereen, joka kietoi k?sivartensa h?nen vy?t?isiins?. Se oli Elsaa ujostuttanut ja viel?kin veri sy?ksi kasvoihin. Huldan toimittamisella h?n oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi h?nt? silmiin.

Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja h?nen poskensa kun oli pehmoinen, kun h?n sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eik? osannut oikein hengitt??, nytkin viel? pid?tti h?n henke?, niin ett? tuli viimein syv? huokaus. Montinin rouva syleili heit? molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, poskitusten.

Miten sanomattoman onnellista oli! Mit??n ei ollut en??, jota h?n olisi odottanut tahi halunnut. Taivaallisen el?m?n onnella oli suurempi vieh?tys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun h?n sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he siell?kin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liiteliv?t halki valkopilvien, l?pi avarien sinisalien, jossa kohtasivat yst?v?llisi?, herttaisia ihmisi?, jotka heit? ihailivat ja seurasivat heit?, ja niin he edell? riensiv?t taas uusien pilvien sis?ti ja siniaukkojen l?pi s?teilev??n kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ymp?r?iv?t Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heid?t, Huldan ja h?net, Jeesus syliins? sulki ja kaikki iloitsivat...

Mutta kun Elsa katsahti ?itiin, niin tuli h?n ?kki? surulliseksi.

?iti istui siin? ty?ss??n vakavan n?k?isen?. Elsasta n?ytti kuin olisi h?n itkusilmiss?. Paikkainen r?ijy oli h?nell?, toinen hiha rikki, niin ett? kyyn?rp?? n?kyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu monenv?risell? langalla ja kantap?ist? rikki. Kyyryselk?inen ja laiha, k?det suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.

Elsalta tahtoi itku v?kistenkin ty?nt?yty?. ?iti ei sopinut tuollaisena h?nen mielikuviinsa, h?n oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka k?viv?t siell? seuroissa. Tuntui kun ?iti olisi iankaiken tuollaisena pysyv?, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pit?? ikuisesti kuuta tervata. Elsaa oikein kauhistutti.

Jos ?itikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin v?l?hdys, sill? se ei sopeutunut h?nen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle h?n ei voinut ?iti? asettaa ja muut eiv?t olleet niin arvokkaita, niin l?hell? Elsan ihailua kuin ?idin olisi pit?nyt olla, ja tyhj?? paikkaa h?n ei huomannut.

Mutta lapsi olisi ?iti voinut olla, pieni tytt?, Huldaa ja h?nt? pienempi, josta he kaikki pit?isiv?t niin ??rett?m?sti...

?Voi jos tekin, ?iti, olisitte niinkuin lapsi!? sanoi Elsa yht'?kki?.

?Niin, jospa min? olisin, jospa aina voisin olla?, vastasi ?iti heti aivan kuin sit? olisi miettinytkin.

Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herk?n omantunnon kuuluva ??ni, jolle h?n vavahti. H?nen silm?ns? vettyiv?t eik? h?n kyennyt, jos olisi tahtonutkin, hillitsem??n en?? itse??n. H?n syleili Elsaa ja itki.

Elsa itki my?skin ja kiihke?sti. S??lin tunne purkausi itkuun, mit? ei saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyss? kyynelten mukana nousivat kaikki hell?t tunteensa ?iti? kohtaan k?tk?ist??n.

Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mit?tt?m?ksi tunsi h?n nyt sen ilon ja riemun, jonka osallisuudessa h?n itse oli, jollei ?iti olisi mukana. Sill? ei ollut muuten mit??n vieh?tyst?, niin ett? h?n olisi siit? voinut luopua tykk?n??n. Ja siit? h?n jonkun aikaa ik??nkuin kiisteli mieless??n, ett? joko ?itikin tahi ei h?nk??n...

?idille uudet vaatteet ja sitten he yhdess? k?yv?t seuroissa. Varma oli, ett? Montinin rouva rupeaa pit?m??n ?idist? enemm?nkin kuin niist? rouvista siell?. Tunsihan Montinin rouva ?idin...

Ja Ojanniemen Marin p??tti h?n my?skin ottaa. Mari raukka, joka oli sairastanut ja puhunut h?nest? houreissaan ja oli kaivannut h?nt?.

H?n oli varma, ett? kaikki mieltyv?t Mariin. Heit? olisi kolme, joista kaikki pit?v?t, Hulda, h?n ja Mari.

Mutta muitakin alkoi tunkeutua siit? aukosta, joka oli n?in revennyt siihen maailmaan, miss? Elsan ajatukset, hell?t tunteet ja kauniit kuvailut olivat ennen liikkuneet ja mink? h?n oli unehuttanut jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta t?ynn?, tulvillaan vieh?tyst?, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset syd?men l?heiset tulivat pyytelem??n p??st?kseen tuon onnen osallisuuteen.

Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka olihan Liisa aina niin hyv? h?nelle, sanoi aina ettei h?n kenest?k??n niin paljon pid? kuin Elsasta. Mutta kuitenkin h?vetti jo ajatellessakin h?nt?, kun h?n on semmoinen h?k?le ja kaikki h?nelle nauravat! Ja muutenkin semmoinen pahanilkinen: ?itins? tiet?m?tt? kulkee kerjuulla. Elsa h?pesi itse??nkin, kun h?n oli viime kev?nn? ollut Liisan mukana siell? porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran kerj??m?ss?kin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, ett? ei saa sanoa kenellek??n, ei Vimparillekaan, ett? h?n on ollut mukana. Liisa pani h?net yksin viem??n Vimparille, mit? olivat saaneet. Vimpari oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.

?Kun Aappo p??see papiksi, niin min? toimitan, ett? h?n naipi sinut, jotta p??set papin rouvaksi?, oli Vimpari sanonut.

Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei h?n ollut v?litt?nyt h?nest? ollenkaan, eik? ollut v?litt?nyt kaukaan aikaan. Ensi kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli h?nell? hauska Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun h?nt? ei en?? n?kynyt siell?. Vaan sitten kun h?n mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.

Aapon rouvaksi h?n ei tahdo! Ei, ei, ei! H?n ei tahdo papin rouvaksi, h?n haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka viel?kin kerj?? Vimparille, vaikka kev??ll? k?y jo rippikoulun.

Elsaa ei haluttanut en?? k?yd?k??n Vimparilla. Siell? oli niin likaista ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset vaatteet ja l?tistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...

Ik?v?lle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. H?n oli kuin pahalla tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eik? h?n saanut mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, h?n k??ntelihe levottomana pitk?n aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja ummisti silm?ns?.

Aappo, h?n ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja Vimpari nauraa hohotti, johon h?n her?si. Se tuntui ilke?lle. H?n koetti olla mit??n ajattelematta ja pit?? silmi??n auki odotellen ?iti?. Mutta aina vaipui h?n unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyv?ilem??n h?nt?. Vasta p??si rauhalliseen uneen, kun kuuli ?idin lukevan Is?meid?n ja Herransiunauksen.

T?ytt? rauhaa, suloista levollisuutta ja ehytt? luottamusta t?ynn? painoi ?iti silm?ns? umpeen tuntien, ett? h?n samalla mielell? voisi sulkea silm?ns? kuolemaankin.