Chapter 3 No.3

Seuraavana aamuna min? l?yd?n itseni asfalttiselta katuk?yt?v?lt?, Kappelin takaa, kulkemassa yl?s Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta, milloin laiva l?htee, ja h?n on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin jotain muuta miehilleen: ?Noin kello yhdeks?n?.

Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, k??nnyn Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tiet?, jota olin tullut eilen illalla. ?Hufvudstadsbladetin? kirjapainossa k?y kone ja paperilaukareita lentelee. Jono koulutytt?j? kulkee editseni Suomalaisen Tytt?koulun kulmassa.

Kysyn itselt?ni, mit? ihmett? min? nyt t??ll? teen. Ja minun t?ytyy

tunnustaa, ett? tahdon viel? kerran kulkea h?nen ikkunansa alitse.

Sanon itselleni, ett? min? olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ??ni:

?Ole vaiti ... mit? sitten, jos oletkin hullu!?

Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edell?ni. Joka kerta kun isot, raskaat rattaat py?r?ht?v?t mukulakivelt? toiselle, koskee koko hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat tulevat viist?en j?less?ni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti kasvojani, jotka tunnen v?syneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.

Teen k??nn?ksen Fredrikinkadun kulmassa ja siell? on h?nen ikkunansa v?h?n matkan p??ss?. Valkea uudin on viel? alhaalla, ja sit? vasten n?kyy kukkasia. H?n nukkuu viel?, ne eiv?t siis tule rantaan. Olisivat kai sit? paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt selvi?? minulle yht'?kki?, miksi mieliala eilen oli heill? niin raskas. ?iti oli j?ykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei tietysti ole malttanut olla sanomatta, ett? h?nt? on kosittu.

Juuri kun olen heid?n ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa balkongin ovi. Min? s?ps?hd?n ja pel?styn, niinkuin olisi minut tavattu jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenp?in katsomatta kupeelleni. Sen vain sain n?hd?, ett? joku nainen tuli sielt? ulos. Vasta toisen kadun kulmassa saan rohkeutta k??nt?? p??t?ni. N?en, ett? piika puistaa siell? mattoja.

Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Min? olen auttamattomasti koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja min? sanon itselleni ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen k?dell?ni: ?Ei, t?m? on liian hassua, t?m? on liian hassua!?

Ja poikki Kasarmintorin, jossa pit?? harjoituksiaan komppania kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielest?ni ?tyhm? narri?, kiiruhdan min? suorinta tiet? laivaan.

Katsellessani laivan kannelta l?ht?valmistuksia, satamaa ja liikett? siell?, tuntuu minusta yht'?kki? silt?, kuin olisin parantunut ja p??ssyt kaikesta t?st?. Voin ihmeekseni katsella ymp?rilleni rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen j?lkeen puhdistunut, ja min? itse ik??nkuin sis?isesti kirkastunut.

Laiva on jo levoton l?ht?ns? takia. Se nielee parhaillaan viimeisi? paloja lastistaan. Rantaj?tk?t hinaavat koneellisesti huutaen my?h?styneit? tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone upottaa ne alas pime??n ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta piipusta paksuna pilven?, joka sattuen silloin t?ll?in auringon eteen maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siell? h??riviin ihmisiin.

Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen l?pi n?kyy rannaton meren pinta kimmellytt?v?n pieni? laineita p?iv?n alla. Joskus satunnainen tuulen leyh?ys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on l?mmin. P?iv?npaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmi? h?ik?isev?t ymp?rystalojen palttinan vaaleat kivisein?t ja korkealle kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin rakennuksiin.

Torilla h??rii ostajia ja myyji?. Heid?n takanaan, p?itten yli n?kyen, jyryytt?? punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan. Perimm?isill? perill? on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea Gr?nqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki kulkee sointua h?iriten rivi uusia valkeita pylv?it?, joiden p??llitse juoksee paksu s?hk?lanka Seurahuoneelta rantahalliin.

Min? tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta t?m?n valoisan kuvan. Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat ulkopiirteet. En tahdo muistaa mit??n muuta kuin t?m?n. Kaikki muu kadotkoon sen taakse, peittyk??n n?iden voimakkaiden v?rien alle.

Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas runko kokkaansa k?ysien ja purjeitten avulla merelle p?in. J??vien ja l?htevien katseet koskettavat viel? toisiaan, hakevat ja l?yt?v?t, eksyv?t ja taas yhtyv?t. Sitten n?ytt?v?t niiden k?rjet joutuvan haihduksiin, kuta enemm?n laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse toisistaan eiv?tk? en?? l?yd? yhtym?pistett?. Liinat alkavat liehua, syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyv?stiksi.

Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht'?kki? edess?ni. Minun tekee mieleni etsi? niit? tuolta saattajajoukosta, vaikka tied?nkin, etteiv?t ne siell? ole. Mutta min? ved?n maiseman eteen, enk? tahdo n?hd? muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.

Ne n?en ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirt?v?n kaaria veden pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet h?yryveneet satamassa pyyhk?isten laivamme keulan editse, niinkuin k?rp?set kankealiikkeisen h?r?n turvan ymp?rill?.

H?rk? tuhkaisee sieraimiinsa, lis?? vauhtia ja asettaa kulkunsa Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja sulavat kolmeksi p??llekk?in olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa kuulumasta, ja koneen syv?mielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu ensi kerran korvaani. T?ytt? vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumarei?t.

Ollaan aavalla ulapalla. K?velen kannella edestakaisin lempe?ss? tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja viel? sinisempi meri. Siell? t??ll? paistaa Ahdin peltojen perilt? hele?n valkoinen saaristolaisen purje, ja min? jo tulen panneeksi huomiolle ja sit? kauan aikaa ajattelen, ett? se pyrkii Helsinkiin p?in. Kokan edess? on p?iv?n kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leve? tie h?ik?isev?? hohdetta.

Etsin aina uutta huomattavaa ymp?rist?st?. Pid?n kiinni tielleni sattuvista kuvista ja ved?n ne kuin verhona kaiken entisen eteen. Jokainen uusi n?k?ala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat ensimm?isen p?iv?n kuluessa mennyt el?m? ja sen muistot kuin kaukaisia, muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin n?kyen usman ja autereen takaa. En tunne niit? oikein omiksenikaan, ne ik??nkuin eiv?t ole minun. Mit? lienev?t vanhoja, kuluneita kummituksia.

Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin n?kisin unta ja itse siit? kuitenkin tiet?isin, enk? tahtoisi her?t?. Meri painaa minuun raukean, suloisen rauhan ja vaivuttaa v?linpit?m?tt?myyteen. Ei synny ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa her?tess??n. Min? en kaipaa mit??n, en toivo mit??n.

Tapaan itseni milloin mist?kin. Loikomasta kannella, mukavassa kenotuolissa, polttaen unettavaa, mielt? verhoavaa sikaria. Silm? ottaa t?ytens? aavaa ulappaa, pilvet?nt? taivasta ja tuossa l?hemp?n? laivaa pieni? lipattelevia laineita, joista jotkut p?rsk?ht?v?t vaahtoon, tiet?m?tt??n, vahingossa, ik??nkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole voimaa kohottaa pitk??, raskasta runkoa. Laivoja on useampia n?k?piirin sis?ll?. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen paistavat purjeet t?ydess? valaistuksessa, n?kyy niiden pullistus ja raakapuutkin. Sielt? siirtyy huomio omaan laivaan, kiipe?? nuoraportaita my?ten yl?s mastoihin, tarkastaa v?kipy?ri?, nuoria ja purjeita. J?tt?? ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka mustana h?nt?n? j?? j?lelle ja laskeutuu lepereen? pitkin meren pintaa.

Tapaan itseni k?velem?ss? kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen, joka on aina sama, samat kuplat, sama sihin? ja sama laivan laineen s??nn?llinen taittuminen.

Joskus alkaa kuumottaa maata merest?. Se nousee nousemistaan, ja pian on kohdalla korkea manner, mik? lieneek??n. Sielt? n?kyy kirkkoja, kyli? ja kukkuloita, ja niiden rinteill? vihre?t? mets??. Siell?kin on ihmisi?, he el?v?t ja harrastavat, mit?h?n harrastanevatkin. Millaisiahan lienev?t olot siell??-Kalastaja laskee purjepurtensa laivan sivuun. Jos olisi hyp?t? alas h?nen veneeseens?, soutaa maihin ja j??d? heid?n luokseen, keskelle merta, er?maan kosteikkoon, j?tt?m?tt? j?lke?k??n itsest??n. Ja luoda itselleen uusi ymp?rist? loppui?kseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, ett? pit?isi voida. Ja voinhan sit? koettaa siell?, minne olen menossa. Kuta kauempana, sit? parempi.

Mutta maa j?? taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva taas ja purjeet horisontissa, n?ytt?en aina samoilta.

Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan. Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vy?t?isi??n my?ten ja sitten yht'?kki? sukeltaa umpip??h?n ja n?kym?tt?miin.

Tulee h?m?r?, n?k?piiri pimenee ja vet?ytyy likemm?ksi. Taivaan ja meren sini juoksee harmaaksi, ja siell? t??ll? syntyy usmaa. Mutta l?pi h?m?ryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyv?t ja sammuvat s??nn?llisten v?liaikain kuluttua. Ja niiden v?li? taivaltaa laiva, ohjaten suuntansa merilyhdylt? toiselle. Kone jyskytt?? ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymm?rt?isi asemansa ja merkityksens?. Kun kaikki ovat menneet levolle ja min? viel? valvon kannella, niin alkaa minusta koko laiva el?? ja kuuluu silt? kuin veden kohina kokan edess? olisi sen omaa, salaper?ist? haastelua, jonka vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymm?rt??, mutta min? en muuta kuin ep?m??r?isesti aavistan.

Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ymp?rist??ni, meren vaikutus kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden tukkeutuneet v?yl?t aukeilevat uudelleen.

Kolmannen matkap?iv?n aamuna, kun nousen kannelle, silm?t paljosta valosta huienneina, min? n?en kapteenin tarkastavan er?st? h?yrylaivaa, joka savuaa oikealla puolen meit?, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan kaukoputken per?miehelle h?n sanoo: se on ?Capella?.

Se on ?Capella?, joka j?i meist? satamaan ja jonka oli l?hteminen muutamia tunteja meid?n j?lkeemme. Sen luullaan ehtiv?n Travemyndeen v?h?n ennen meit?.

Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmill?ni kaunista laivaa tuolla loitommalla, yhyt?n min? itseni harhailemasta seuraavassa unelmassa:

H?n on matkalla, h?n, Anna, tuolla ?Capellassa?. H?n on l?htenyt illalla, kun min? aamulla. H?n rakastaakin minua, niinkuin min? h?nt?. Kun h?n n?ki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin h?n valvoi koko y?n eik? saanut minua mielest??n. H?n muisti kes?iset retkemme, h?nen tuli s??li ja h?n huomasi minua rakastavansa. Aamulla h?n riensi rantaan, mutta laiva oli jo j?tt?nyt. H?n ei saanut rauhaa, ennenkuin oli ?Capellan? kannella, matkalla ulkomaille h?nkin. J?tti ?itins? ja veljens? ja seurasi minua. Nyt h?n purjehtii tuolla, v?h?n matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimm?inen, jonka Lyypekin laivasillalla tapaan, on h?n. Me jatkamme matkaamme yhdess?, ja h?n on minun vaimoni emmek? me eroa milloinkaan. T?m? muu on ollut vain pahaa unta.

Ja kun kerran olen alkuun p??ssyt, ei kuvittelujani mik??n hillitse. Min? tuon h?net t?nne, t?h?n samaan laivaan, samalle kannelle, vierelleni! P?iv?ll? n?in istuskelemme me per?kannella purjeen suojassa. N?en h?net niin peloittavan el?v?sti edess?ni-pienimm?tkin piirteet, hienoimmatkin v?r?hdykset h?nen kasvoissaan, eri vivahdukset silmiss?-ett? tulee hetkellinen kammo itse?ni ja t?ytyy ajamalla ajaa kuva hetkeksi luotani, k??nty? muuanne, pudistaa h?net ehdottomalla liikkeell? itsest?ni. Mutta h?n tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun majakat loistavat ja pime?ss? vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat punaisina ja viheri?isin? t?htin?, vet?ydymme me johonkin laivan monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen ??rimm?iseen k?rkeen, me juttelemme hiljaa, k??riytynein? samaan l?mp?iseen vaippaan, h?nen k?tens? kainalossani, jota h?n joskus heikosti puristaa ja min? samalla lailla vastaan.

El?ydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, ett? t?hden tuike tekee minut surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta, hyr?ill? alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:

En voi sua unhottaa poies vaikken ik?n?n' sua saa j.n.e.

Ymm?rr?n kyll? t?m?n mielett?m?ksi ja hassuksi, mutta en henno kuitenkaan pakottaa itse?ni p??sem??n t?st? mielentilastani. Minulla ik??nkuin ei ole syd?nt? nauraa itselleni. Sanon s??lien, etteih?n minulla ole muutakaan j?lell?. Olen melkein samassa tilassa kuin surusta juova, joka juo, mutta aina ryyp?tess??n tuntee, ett? h?n ottaa siksi, ettei tahdo her?t? todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedess? muistaa aina, joskin h?m?r?sti, mink? t?hden juo. Aamulla, kun on selvinnyt, innoittaa sek? eilinen juominen ett? sen syyt. Sill? suru ei ole haihtunut, se on p?invastoin yh? raskaampi ja toivottomampi.

Her??nkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.

Matkan viimeisen? y?n?, l?hetess?mme Lyypekki?, n?en min? unta h?nest?, jatkoksi p?iv?llisille mielikuvituksilleni. Saan el?? uudelleen suloisimmat hetkeni siell? maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme. Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee v?h?n v?li?, mutta min? tungen p??ni tyynyyn ja saan taas s?ikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, ett? h?yrylaivan varoituspillin ulvonta seh?n se ei anna minun nukkua, ja sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt tuosta ihan p??ni p??lt?.

N?en, ett? seisomme ankkuroituina paksun usman sis??n. Kuulen oltavan kapeassa virrassa, mutta rantoja ei n?y. Muutamia syli? meist? h??m?tt?? h?m?r?n verhon sis?st? toinen laiva, kuin suuri j?ttil?ish?m?h?kki. Sen laidasta luen nimen ?Capella?, mutta nyt se ei en?? tee sit? vaikutusta, mink? eilen. V?risen sis?ist? ja ulkonaista kylmyytt?. Aivot ovat tyhj?t, eilisist? kuvitteluista ja y?llisist? unelmista ei ole j?lell? muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut. H?yrytorvi puhaltaa yh? vain voivottavasti, ja et??mp?? usman sis?st? vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut, jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niit? jossain vaanii. Se lis?? ep?toivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.

Tied?n, ett? tuolla usmaharson takana, muutamien sylien p??ss?, alkaa ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun t?ytyy aloittaa uusi el?m?, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka juuret viel? ovat vanhassa mullassa. Soisin, ett? laiva maalle laskematta k??ntyisi takaisin kotimaahan.

T?m? heikkouteni minua tuskastuttaa, min? tahtoisin sen voittaa. Mutta rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee siell?kin. Olen kuin rikka tuulen viet?v?n?. Kauhean pieni ja mit?tt?m?n v?h?p?t?inen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. T??ll? tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.

Kunnes v?hitellen tylsistyn ja vaivun t?ydelliseen v?linpit?m?tt?myyteen, antaen ruumiin nytky? junan sys?hdysten mukaan. Maisemat, kyl?t ja kaupungit saavat kiit?? ohitseni. Ne eiv?t her?t? minussa mit??n uteliaisuutta. Ne eiv?t ole minua varten. En ajattele menneisyytt? enk? tulevaisuutta. Annan vied? itse?ni kuin tutkintavankia k?r?j?paikasta toiseen. Enk? her?? t?st? muihin mielialoihin kuin pari kertaa matkani kest?ess?. Ensi kerran K?lniss?, kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-el?m?n r?min?st?, veturin pillin korvia s?rkev?st? kirunnasta, vaunun p?lyst? ja auringon v?syneit? silmi?ni kirvelev?st? kirkkaudesta joudun min? yht'?kki? h?m?r?n kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himme?, jossa ihmiset hiipiv?t hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tied? mist?, katostako vai seinist?, hymisee hiljainen, syv?mielinen, rauhallinen soitto. Pilarien v?litse h?m?rt?? pitk?t n?k?piirit ja niiden perill? n?ytt?? olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttil?it?, joiden tuli on vain lempe?t? loistetta. Er??n sivukappelin sis?ss? on polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen, joka nyyhkytt??. K?yn varpaillani h?nen ohitsensa ja sek? min? ett? nuo muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan t??ll? jotain hienoa ja pyh??. Min?, joka olen aina selitt?nyt uskonnolliset tunteet heikkojen luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heitt?yty? rukoilemaan minunkin ja min? toivon, ett? voisin uskoa ja siihen antautua. Antaa junan j?tt??, antaa maailman menn? ja pauhata! Min? j??n t?nne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin min? k?sit?n nyt nuo erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina el?m??n ja toiveittensa pett?min? sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan er?maan yksin?isyydess?! Kuinka se olisi toista kuin etsi? unhotusta ty?st? ja upottaa itsens? maailman pauhinaan.

Mutta ihmisi? tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sis??n ulkomaailman melu, k?rryjen kolina ja veturien hirnunta l?heiselt? asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman junan matkustajaksi, ja min? kiiruhdan h?nen mukanaan ulos, levotonna my?h?stymisest?.

Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ry?st?ytynyt vihuripeto l?htee juna karkaamaan K?lnist?. Illan pimetess? aletaan l?het? Pariisia, ja tulo sinne her?tt?? minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin alkanut tottua.

Juna on my?h?stynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiit?? niin kamalata vauhtia, ett? vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni, mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla tuntuu rep?isev?n minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menem?isill?ni muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain ruumiillista v?symyst?, unen ja levon puutetta? Koetan selitt?? sen siksi ja voittaa itseni. Miks'en min? voi olla niinkuin nuo muut, jotka rauhallisesti kokoavat kapineitaan eiv?tk? n?yt? tuntevan mit??n erikoista? Olenko min? l?yhemp?? ainetta, heikompaa tekoa? Mit? min? h?t?ilen, mist? joutavasta min? olen levoton?-Mutta minun on turha vaiva kokea viihdytt?? mielt?ni. Jos olisi minulla joku toveri, joku yst?v?! Niin, siin?h?n se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo ??ret?n, syd?nt? hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nen?ss? kipua her?tt?v? kaipaus hellyytt?. Sit? ei ole, ei ole tietoakaan tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sent?hdenk? nyt lienee kuin kiit?isin perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymist??n, virstoittain kuuluu veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi. Tunnelista sis??n ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku asemia, joista ei v?litet?. N?ytt?? kuin ei saataisi en?? seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edess?, imem?ss? itseens? rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta per?sint?. Kuta likemm? sit? tullaan, sit? ahnaammin s?rp?? se rintaansa vasten. Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseens?, kaikki naulat ponnahtavat irti, runko repe?? liitoksistaan ja laiva s?rkyy s?p?leiksi mustan hirvi?n kiviseen kylkeen. Mutta yht'?kki? ollaankin lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhten? nivelen? siin? ihmisjonossa, jonka toinen p?? on asemasillalla ja jonka toista p??t? jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska nielee pitk?? puomia.