Chapter 2 No.2

Olin seuraavana aamuna toivioretkell? yl?s vuoristoon. Mieleni oli heti her?tess?ni siin? vireess?, ett? minun on siirrytt?v? sinne. Oli sunnuntaiaamu. Matkallani ei ollut mit??n erikoista m??r??; tunsin vain tarpeen nousta sinne, jonnekin hiukan ylemm?, jollekin toiselle tasolle. Vaikken voikaan seurata kaikkia reippaita nuoria miehi? heid?n huipuilleen enk? niit? heid?n tavallaan valloittaa, niin nousenhan, mink? min? jaksan.

Miss? ikuinen hanki loistaa kaikkein h?ik?isevimmin, miss? tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en p??se, mutta ehk? kuitenkin niin yl?s, ett? saan jonkin rinteen juurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja lev?t? y?ni jossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien p??ll?. Niiss? on aina jotakin yl?ilmojen tuoksua, jotakin viile?? pohjolaa, niinkuin merenrantahein?ss? on meren suolaa, jotakin luonnon temppelin pyh?? suitsutusta, joka tuntuu vaatteissa viel? p?ivi?, niinkuin pyh?n savun tuoksu kirkonk?vij?ille j?? muistuttamaan soitosta, laulusta, kauniista alttaritauluista ja mielen hartaudesta.

Laakso, j?rvi ja koko vuoristo oli l?htiess?ni viel? aamu-usvan peitossa. Kuului laivain vihellyksi? j?rvelt?, mutta laivoja ei n?kynyt. Laitumelle ajettavan karjan kellot kilisiv?t, ja paimenet huhusivat, mutta niit? itse??n ei n?kynyt. Maailmanliikenne tunnelien suulla, josta sen tie kulki etel?st? pohjoiseen ja p?invastoin, oli sekin k?tk?ss?. Junien kulun s??nn?llisest? kuminasta p??tt?en se kello kyll? k?vi, vaikkei n?kynytk??n sen heilurin liikett?.

Kiipesin jyrk?n rinteen, satakunnan metri? yl?sp?in j?rvilaaksosta, toisen ylemm?n laakson suuhun, joka oli kuin holviportti vuoriston linnaan ja josta sy?ksyi vuoripuro laaksoon, usvan sis??n, niinkuin manalaiseen kurimoon. Kaupungit, kyl?t, kirkot, j?rvi ja sen rannat, kaikki se maailma siell? oli j??nyt kuin pilven alle, t?m? t??ll? pilvien p??ll? oli kuin kokonaan toinen maailma, helottaen heleimm?n auringon alla, niinkuin suoranaisessa kosketuksessa yl?ilmojen ja taivaan kanssa.

Tie l?hti suloisessa, viile?ss? aamun paisteessa viem??n vuoripuron vartta, joka milloin hyrsk?hteli pikku nivoina puiden siimeksess?, milloin vilisi tyynemp?n? virtana niittyjen keskitse. Vuorien rinteet milloin puristuivat ahtaiksi rotkoholveiksi, milloin laajenivat kuin linnanpihoiksi. Ylh??lt? sulavien lumien salal?hteist? ruiskahteli suihkuja kuin joistakin katonp??llisist? s?ili?ist?, muuttuen ennen alastuloaan huuruviuhkoiksi, jotka ilmanhengen niit? heilauttaessa voivat laajeta tihusateena kostuttamaan kokonaisia niittyj?.

Laakson pohjassa loistaa kuin alttari kirkon per?ll? sininen j??tikk?, ja kuin alttaritaulu sen yl?puolella valkoiset huiput.

On yht'?kki? niin juhlallisen ep?todellista kuin arkena kirkossa. Syntyy ajatus: kuinka eiv?t urut soi? kuinka kaikki tuo ei virka mit??n? kuinka t??ll? voi olla niin ??net?nt?-t??ll?, jossa voi karjua ja pauhata ja jyrist?, niinkuin olisi maailmanloppu tulossa? jossa tuo puro, joka nyt lirisee puhtaana ja taivaansinenkirkkaana, voi ry?ps?ht?? koko laakson t?ytt?v?ksi, savenharmaaksi tulvaksi, vieden menness??n kyli? ja kirkkoja? jossa tarvitaan vain pieni horjahdus vuoren r?yst??ll? paisteessa torkkuvassa ilmapatsaassa-niin purkautuu ukkonen, jonka r?j?hdykset monistuvat rinteest? rinteeseen loppumattomana kaikuna? Kuinka kaikki nuo huiput, rinteet, mets?t, r?ykki?t voivat olla niin vaiti, ett? jos niit? ei n?kisi, ei voisi aavistaakaan niiden olemassaoloa? Vaaniiko vuoristo jotakin? Valmistaako se ehk? jotakin yll?tyst?? Purkautuuko ukkonen ennen iltaa? Katkeavatko pian jotkin herk?t kantimet? Irtautuuko kohta kokonainen lumirinne haudatakseen kaikki alleen? Onko huomenna, ehk? jo ennen iltaa, kaikki toisin?

On yh? enemm?n, niinkuin t?m? kaikki olisi vain haavetta. Todellinen maailma on siell? jossakin n?kym?tt?miss?, kuulumattomissa syvyyksiss?, suuren sumumeren pohjassa, jossa meress? t?m? vuorisaari ui niinkuin Islanti valtameress?, Atlantin ja J??meren vaiheilla. Siell? ovat kaupungit, maat, valtakunnat, koko ihmiskunta, jonka kanssa ei ole tarvis olla miss??n tekemisiss?. On niinkuin joka kerta, kun astuin purteen ja viiletin ulkoriuttojen taa, tai kun nousin suksilleni ja piha-aitojen yli hiihdin tiett?m??n korpeen ja korvesta rannattomille soille, ulkopuolelle yhteiskunnan, sen takalistoille, miss? ei ole mit??n oloja eik? suhteita eik? voi synty?k??n. T?m? t?ss? ei kaikessa j?ttil?isvoimassaan tyrkyt? mit??n eik? pakota mihink??n. Ei tarvitse olla mit??n mielipidett? mist??n, ei ratkaista mit??n, ei olla mill??n kannalla mist??n. Ajatukset tulevat ja menev?t, sattumalta, ilman mit??n aihetta ja ilman mit??n yhteytt? toistensa kanssa. Niinkuin linnut oksalle ja oksalta pois-joka kyll? liikahtaa, mutta jolle on yhdentekev??, mik? sit? liikautti, oliko se varpunen vai satakieli. En tied?, ovatko ne omiani vai muiden. Ne ovat kuin sunnuntailentelyll?, omiksi iloikseen, ja terveht?v?t vain ohimenness??n. On suloista olla niiden kanssa t?mm?isiss? rauhallisissa, miellytt?viss? suhteissa-ne kun tavallisesti kiusaavat ja painavat.

Ei kukaan kysy, mit? uskon vai enk? usko mit??n. Ei mik??n omassa itsess?ni vaadi siihen vastausta. Ja kuitenkin min? tuntisin voivani uskoa mihin hyv?ns?, katsoa jo toteutuneeksi eilisten nuorten miesten haaveetkin maailmanrauhasta, kansojen yhteenkuuluvaisuudesta, tuhatvuotisesta valtakunnasta-joihin he tuskin itsek??n uskoivat, vaikka koettivat siit? innostua.

Tuolla on Wildspitze. He ovat ehk? parhaillaan siell? valloittamallaan huipulla tai ehk? jo, k?ytt?en hyv?kseen aamukylm?n aikaa, astelevat sielt? alas hauraita hankisiltoja my?ten j??tik?iden kuolemankuilujen yli. Mit? he n?kiv?t? Peittik? usva n?k?alan? Oliko koko heid?n retkens? siis siihen n?hden turha? Mutta j?ih?n tyydytykseksi ainakin se, ett? he tiesiv?t tehneens? kaiken, mik? oli heid?n voimissaan. Olihan siin?kin. Onhan el?m?n suurin ilo enemm?n pyrkimisess? kuin saavutuksessa.

Olen k?vellyt itseni uuvuksiin, t?ytyy lev?ht??.

En p??se koskaan semmoisiin korkeuksiin min?, en l?himaillekaan; kun muut heiluttavat hattuaan yl?s avaruuteen, tallustelen min? reppu sel?ss? ojan pohjaa. Eik? minulla ehk? olisikaan heid?n uskoaan eik? heid?n pyrkimisens? intoakaan, vaikka olisi heid?n voimansakin. Mist? sen saisi siell? meill?? Kotoiset huiput ovat matalat ja n?k?alat ahtaat. Siell? matelee niin usein esille kysymys: mit? kuuluu meihin maailmanmeno? Mit? meill? on hy?ty? siit?, olipa se millainen tahansa? Paraneeko meid?n asiamme siit?, ett? maailma paranee? Pit?isik? rakastaa ventovierasten ihmiskuntaa vain sen vuoksi, ett? se on ihmiskunta? Hurmautuako siihen, ett? joskus, ehk? vasta tuhansien vuosien p??st?, alkaa se tuhatvuotinen valtakunta ja parantaa kaiken? Joka toteuttaa kaikki haaveet siit?, mik? on oikein ja mik? totta?

Ja kuitenkin on haave, unelma, ainoa, joka on jotakin ja jonka vuoksi kannattaa el??. Ainoastaan haaveessa toteutuu kaikki. Mit? toteutuu todellisuudessa? Kun ei ihmiselle ihmisen? koskaan toteudu mik??n, tai ainakin ??rett?m?n v?h?n-niin tuskinpa ihmiskunnalle ja maailmallekaan? Mik? toteutuu vuorenkiipij?lle? H?ness? on laaksosta l?htiess??n tunne, ett? h?n p??see, joskaan ei taivaaseen, niin ainakin v?h?n l?hemm?ksi sit?. Mihin h?n lopulta p??tyy? Kuta ylemm? h?n tulee, sit? karumman h?n kohtaa. Puut pienenev?t, katoavat, tulee vastaan vaivaiskoivu ja kanerva, sitten nurmikko, yh? surkastuneempi, sitten ei sit?k??n, vain kiviraunio ja sen yl?puolella ikuinen lumi ja kuoleman kylmyys. Sen h?n siis saavutti. Taivas h?nen yll??n ja ymp?rill??n on kyll? laajemmalla alalla, mutta ei yht??n l?hemp?n?. Todellisuuden tiet? ei p??st? edes ikuisuuden portillekaan. Ainoastaan haaveiden lentimin sinne todella tullaan. Sill? ainoastaan kuvittelun takana ei ole kuolemaa ja h?vityst? ja ikuista j??t?, koska haaveesta syntyy uusi haave yh? ylemm? ja ylemm? kiert?v?n? portaana.

Haaveesta ei koskaan pety, sill? kukaan ei ole n?hnyt sen toteutumattomuutta eik? vaadi sen toteutumista. Ainoastaan unelmiensa tiet? on ihmiskunta pyrkinyt ja p??ssyt toiveittensa viimeisille perille. Niiden avulla se on luonut itselleen taivaansakin. Jo tuhannen tuhansia vuosia sitten se on kaikkein viisaimpiensa viem?n? tullut siihen, ett? sen onni ei ole ollut rakennettavissa miss??n muualla kuin siell?-mist? ei ole mit??n ja mist? ei kukaan tied? mit??n. Se ei ole koskaan todenteolla uskonut uskotteluihin maan p??ll? toteutuvasta onnesta, ei ett? se sille koskaan saataisiin jotenkuten j?rjestetyksi t??ll?. Heid?n haaveensa kansojen veljeydest?, maailmanrauhasta, siit? maapallon yhteisest? aikataulustakin t?ytyy olla vain haavetta, voidakseen olla jotakin. Eih?n se tuo ihmiskunta ajan pitk??n sied? silmiens? edess? mit??n, mink? se on rakentanut. Niin pian kuin se on saavuttanut jotakin, s?rkee se itse omat saavutuksensa. Samalla voima-aineella, mill? se poraa kanavan kahden valtameren v?lille, tai puhkaisee tunnelin tieksi valtakunnasta toiseen, se r?j?hdytt?? ne umpeen. Se kyll?styy kuin lapsi leluihinsa, joka rakentaa hiekkaan kauniin kaupungin muureineen, torneineen ja linnoineen, ja juuri kun on sen saanut valmiiksi, pyyhk?isee sen sile?ksi maan tasalle...

Mutta toisekseen ...

Olin lev?nnyt, nousin; kuului riemuisa joiku joltakin karjamajalta, johon hetken p??st? vastasi toinen yht? riemuisa joltakin toiselta alpilta...

... kun ihmiskunta ei kuitenkaan henno sit? haavettaan j?tt??? Kun sen herkimm?t hermot, sen runoilijat, ajattelijat, tiet?j?t, sit? lakkaamatta aavistelevat ja siihen uskovat-kun karuimmat k?yt?nn?nkin miehet toimivat siin? hengess?, niin on heill? siis siit? ei vain toivo, vaan n?ytt?? v?list?, kuin olisi heill? siit? varmuus. Mist? on heill? se varmuus? Onko sellainen onnen aika joskus ollut olemassa, koska haave siit? on voinut el?? ja muisto pysy?? Ellei ihmiskunta joskus olisi menett?nyt jotakin Eedeni??n, ei usko sen takaisinvoittamisesta olisi voinut el?? kautta vuosituhansien. Miksi se kuuntelee noiden onnenaavistustensa siipien salaper?ist? havinaa hiljaisina ?in? ja tyynin?, kirkkaina p?ivin?? Miksi se ajattelee onneaan aina jossakin muodossa mahdolliseksi? Selitt??h?n se jokaisen uuden keksinn?n tulevaisen onnensa enteeksi ja takeeksi. Se tahtoo luoda sen uhallakin-kaikki kansat sitokoot itsens? sit? varten yhteen k?yteen niinkuin vuorillekiipeilij?t, sen huippua valloittaakseen...! Kasvaahan n?iden t?llaisten uskovain luku yh?.

Istuskelin puron reunalla, jonka vesi oli sinisempi kuin taivas, lep?ilin nurmikoilla, joiden nukka oli hienompi kuin salonkimaton, hengitin ilmaa, jossa oli m?ntymets?n pihkan ja l?mminneen kivisein?n ja sulavan j??tik?n yhtynytt? tuoksua...

Miksen uskoisi min?kin siihen, koska kerran koko maailma uskoo? Kun nuoret miehet siihen innostuneina n?ht?v?sti lis??v?t sill? uskollaan olemisensa iloa ja matkailunsa hauskuutta, miksen min?kin soisi itselleni iloa ja mielenkevennyst? siit?, ett? maailmassa kaikki on niin hyvin, kuin suinkin voi olla, ja ett? se on kehittym?ss? yh? parempaan p?in. Sill? tunteella mielt?ni t?ytt??ksenih?n min? oikeastaan aina l?hdenkin matkoille ... p??st?kseni onnellisiin ja ihaniin maihin ja nauttiakseni kaikesta niiden kauniista. Aivan niinkuin ennen nuorena, kun sis?isen olemisen ja el?misen riemun pakotuksesta nousin purteeni, jonka valkeat purjeet lepattivat levottomina rannalla, ja l?hdin ja laskin ulapoille vet?v?ss? tuulessa, keinuin keinumistani-ja niin oli taivaani siin? ja onneni siin?, tarvitsemattani odottaa sit? haudan takaa.

T?yt?n siis nytkin sill? tunteella mieleni. K?yskentelen ensin t??ll? n?iss? viileiss? laaksoissa t?m?n ihanan kes?n, siirryn syksyn tullen alppien yli, viet?n talveni Caprissa-maailma on luotu minun ilokseni, minun on lupa ottaa silt? kaikki, mink? se voi minulle antaa.

Tartun taas sauvaani ja l?hden. Polku on poikennut laakson keskest? ja alkanut vied? sen toiseen laitaan, josta mets?inen loiva rinne nousee nousemistaan aina sinne, miss? mets?nraja p??ttyy. Olen pian hongikossa, viile?ss? pylv?st?ss?, jonne p?iv? p??see vain tihkuen tunkemaan latvojen l?pi. Puro on j??nyt laakson toiselle puolelle, n?kym?tt?miin, kuulumattomiin. Yht'?kki? on edess?ni tienristeys, josta toinen polku vie suoraan eteenp?in, toinen l?htee pyrkim??n rinnett? yl?s. Siihen on puun kylkeen pantu viitta, josta luen: "Maailman Rauhan Majalle."

T?st? l?htee siis tie sen miehen luo, jonka ne eilen n?kiv?t kiikarissa ja joka uskoo siihen, ett? tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut maan p??ll??

Kuuluu ??ni? ja askelia jostakin ylemp??, ja samassa huomaan tulemassa alas kaksi vanhaa miest?, samat, jotka eilen olivat l?hteneet t?nne, oltuaan edellisen y?n meid?n ravintolassamme, valkopartaisia, mutta viel? reippaita vanhuksia, matkapuku molemmilla yht?l?inen kuin sotilailla, alppiruusuja kokardeina hatussa. Hekin tunsivat minut ja me tervehdimme.

-Menette majalle?

-En tied? viel?...

-Menk??, herra, menk?? ... maksaa vaivan ... ah, h?n on merkillinen mies, todella merkillinen!

Kun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteist? kielt?, ei voinut synty? sen pitemp?? puhelua. Kysyin tiet? ja kuinka kauan nousu kest?isi.

-Suoraan yl?s ... korkeintaan kolme tuntia.

Tie nousee nousemistaan, ja samalla mets? syvenee ja sakenee. Astun kuin umpiportaita, n?kem?tt? ymp?rilleni, tiet?m?tt?, kuinka korkealle olen saapunut. Siell? t??ll? on k??nteen p??ss? lev?hdyspaikka, milloin puupenkki, milloin kalliopaasi, milloin tasoitettu kanto. Jokaisen istumasijan edess? on puuhun naulattu taulu, johon on kirjoitettu jokin tervehdyslause. Er??ss? on: "T?ytt?k??n rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia l?himm?isi?si kohtaan." Toisessa on: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran." Kolmannessa: "Humiskoon t?m? honka sieluusi uskoa, toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan." Er??ss? notkelmassa seisoo nuorta mets?? runko rungossa kiinni, ja siihen on pantu kuin sen ajatuksia ilmaisemaan: "Meit? on t?ss? mets?ss? tuhannen tuhansia puita, mutta meit? ei ole t?ss? ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota." Sen vieress? on toinen taulu: "Pyrkik??t ihmiset kilpailussaan toistensa kanssa yl?sp?in, aurinkoa kohti, niin kasvaa heist? kustakin solakka huojuva honka."

Sitten tulee samassa mets?ss? toisia tauluja, joihin on kirjoitettu:

"Jollei minulla, hoikalla huojuvalla puulla, olisi suojanani tuhansia muita puita, en min? pysyisi pystyss? myrskytuulen tullen."

"Tukekaa toisianne pelk?ll? olemassaolemisellanne, niinkuin mekin sill? tuemme toisiamme."

"Ei mik??n toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo."

"Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo."

Katselin ensin noita kirjoituksia samalla silm?ll? kuin niit? aatteellis-is?nmaallis-uskonnollisia mielilauselmia, joita t??ll? tapaa jokaisen talon ja ravintolan sein?ll?. Mutta on t?ss? kuitenkin jotakin muutakin kuin vain vanhaa, hyv?? tunneherkkyytt?. Nuo lauselmat eiv?t ole pelkki? koristeita, niiden takana on kaikesta p??tt?en miehen oma hartaus ja h?nt? el?hdytt?v? aate. H?n on n?ht?v?sti innostaja, joka koettaa vaikuttaa k??nnytett?viins? jo ennen, kuin tulee kosketuksiinkaan heid?n kanssaan. Joudutan nousuani n?hd?kseni, mink? totuuden seuraava taulu tulee sis?lt?m??n.

Siin? on kivest? veistetty allas, mihin pystyyn kohotetun paaden rei?st? lirisee vett?, joka sitten kivien lomitse ja puunjuurien alitse solisee purona polun poikki. Altaan reunalla on somasti veistetty puukauha. Paateen on hakattu sanat: "Rauhan madonna l?hett?? sinua vastaan t?m?n veden jatkaaksesi virkistyneen? nousuasi H?nen Pyh?lle L?hteelleen."

Virkistyn jo pelk?st? siit? herttaisuudesta ja somuudesta, mill? t?m? on tehty, ajateltu ja sanottu. Mik? runoilija, mik? haaveilija siell? asuukaan tuolla ylh??ll?! Ja yh? enemm?n kiinnitt?? mielt?ni mies, joka t??ll? er?maassa ajaa maailmanrauhan asiaa, julistaen sit? puiden ja kivien ja purojen v?lityksell?. Joku Assisin Fransiskusko?

Tie k?y jyrkemm?ksi ja sen polvekkeet lyhemmiksi. Se on kuin porrask?yt?v?? haljenneiden kallioiden ja puiden lomassa. Jonkin matkan p??ss? on pengerm?, niityn py?ryl?, kasvaen ??ri??n my?ten alppiruusuja, uhkuen niit? kuin kukkasmaljakko. Siin? on taas kirjoitus: "Tulija, taita t?st? ruusu ja vie se viemisiksi Pyh?lle ?idille!"

Tein, niinkuin h?n pyysi. Otin uhrikukan laskeakseni sen h?nen jumalattarensa jalkojen juureen jossakin siell?, miss? sen ehk? tapaan. Mies tuolla ylh??ll? n?ytt?? todella palvelevan aatettaan uskontona. Annan mieleni yh? enemm?n t?ytty? tunteesta, ett? kuljen t?ss? kuin jossakin pyh?ss? lehdossa, olen nousemassa jollekin pyh?lle vuorelle. Vaikkei h?nen jumalansa luultavasti olekaan minun jumalani, miksen koettaisi omistaa sit? itselleni ainakin hetkeksi! Miksen voisi sit? palvella, koska h?n sen suo! Sellainen taipumus yll?tt?? usein, kun tulee kosketukseen v?litt?m?n tunteen tai vilpitt?m?n uskonilmauksen kanssa. Kuinka helposti joutuukaan ja kuinka mielell??n antautuukaan kreikkalaisen hengen valtaan vanhan kuvapatsaan ??ress?, joka seisoo jonkin temppeliraunion p??dyn edess?, tai katolilaisen hartauteen h?nen kirkkonsa h?m?ryydess?, tai vaeltaessaan toivioretkel?isten seurassa jollekin heid?n pyh?lle paikalleen.

L?ysin rauhanmadonnan herttaisesta paikasta, mets?rajan yl?puolella olevalta niittypengerm?lt?, korkean, jyrk?n kalliosein?n alta. Se oli katettuun komeroon asetettu, puusta leikattu veistos, siniviittainen, keltatukkainen, yst?v?llisesti hymyilev? ?iti, polvellaan lapsensa. ?iti painoi jalallaan poikki miekan, joka oli hahmoteltu k??rmeeksi, lapsella oli olevinaan toisessa k?dess??n rauhan palmu, toisessa maapallon kuva. Veistos oli k?mpel??, mutta harrasta tekoa. Sen edess? oli hylly niinkuin alttari, jonka p??lle asetettujen alppiruusujen ja muiden pikku-uhrien joukkoon min?kin asetin omani. Alttarilla paloi ?ljytuohus himme?n lasin alla. Sen vierest? vuorisein?n alta kihelm?i l?hde maasta.

N?k?ala madonnan ja h?nen lapsensa vihre?lt? niitylt? on kaunis kuin autuaan uni, ihanuuden ja sopusoinnun, rauhan ja onnen, suurenmoisuuden ja somuuden n?yte, jonka vertaista vastavalmistunut maailma ensimm?isen? sapattinaan tuskin lienee voinut tarjota tekij?lleen. Siihen on lev?hdytetty kuin vartavasten katseltavaksi kaikki, mit? luonnolla, viljelyksell?, sivistyksell? yleens? on annettavana, kehitys autioimmasta er?maasta vanhan sivistyskeskustan t?ytel?isimpiin muotoihin.

Usma sielt? alisista maailmoista on jo aikoja sitten noussut taivaalle ja kiteytynyt liikkumattomiksi hattaroiksi huimaavaan korkeuteen. Suuri sinisenvihre? alppij?rvi, melkein kuin meri, heloittaa ja hehkuu iltap?iv?auringon kirkkaimmassa, pehmeimm?ss? valossa, ollen paikoitellen sile? ja tyven ja liikkumaton, paikoitellen v?reillen satunnaisten tuulahdusten synnytt?m?n? tummempana virin?. J?rven perimm?ss? pohjukassa on kaupunki tehtaineen, torneineen ja valkoisine huoneriveineen, joista ovat kuin vaahtop?rskeit? huvilat ylemp?n? olevilla rinteill?. J?rven ranta ylt'yleens? molemmin puolin on kuin katkeamaton p??rme pikkukaupunkeja, kylpypaikkoja, kyli?, taloja ja huviloita. Rannan ja vuoriston v?lill? on loivasti nouseva viljelty kaista, miss? leve?mpi, miss? kaitaisempi-vainioita, hedelm?- ja viinitarhoja. J?rven sel?ll? risteilee laivoja rantoja pitkin ja sen yli rannalta rannalle. Rannoilla kiit?? junia, pist?ytyen tunneleihin ja tullen niist? ulos. Siell? el??, tykkii ja toimii. Kaikki n?kyy t?nne, mutta ei mit??n kuulu.

Mutta kaiken ymp?rill? kaartuvat vuoret, ensin alempana mets?iset, niittyiset alpit useissa kerroksissa toistensa takana, sitten niit? ylemp?n? karujen, harmaanruskeiden kivir?ykki?iden maailma ja kaikkein ylinn? ja ??rimm?isen? kaikista ihanin ja samalla kolkoin: eloton er?maa lunta ja j??t?-jota kaikkea rauhan madonna ja h?nen lapsensa, kaiken tuon heist? mit??n tiet?m?tt? ja v?litt?m?tt?, katselevat, kasvoillaan muuttumaton, hymyilyyn pyrkiv?, hiukan ujo ja avuton ilme.

Suoraan heid?n r?yst?spes?ns? p??lt? nousee satoja jalkoja yl?s korkeuteen vuoren sein?m?, p??ttyen keilamaiseen huippuun, p??hineen??n luminen hiippa-osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut, ik??nkuin yl?ilmojen itsens? veist?m? j?ttil?iskuvapatsas. Sen ilme on kylm?, tunteeton ja jylh?. Se n?ytt?? olevan v?linpit?m?t?n kaikesta, satoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ymp?rill?, tai hivelik? suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekev?, mit? ihmiset siell? alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai ovat saamatta. Mit?p? t?t? pilvenpiirt?j?? jumaluutta, liikkumatonta Buddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mik??n- j?rjest?k??t itse asiansa, el?k??t tai kuolkoot! Mit? he ovat saavuttaneet? Eik? suurin osa maailmaa yh? viel?kin, miljoonia vuosia valmistumisensa j?lkeen, ole suolaisten merien, hedelm?tt?mien arojen ja hieta-aavikkojen, r?meiden, aarniometsien ja kiviraunioiden peitossa? Huippu tuossa lienee n?hnyt, kuinka monta kertaa lieneek??n, lumen ja j??n nousevan ja hukuttavan h?net kaulaansa my?ten-sulavan kyll? ja v?istyv?n pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tiet?? ajat, jolloin ei t?st? n?kynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan el?v?? olentoa, ihmist? kaikista v?himmin. Ne olivat tulleet, ehk? montakin kertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti, katoamaan uudelleen.

Huippu tuossa ei ole milloinkaan ollut miss??n kosketuksissa sen maailman kanssa, jonka h?n tuhansien vuosien kuluessa on n?hnyt kehittyv?n allaan. Eik? sill? ole nytk??n sen kanssa muuta yhteist? kuin se, jota h?nen harteillaan pesiv? pyh? lintunsa korppikotka yll?pit?? laakson ja vuoriston v?lill?, t??ll? pesiess??n, sielt? ry?st?ess??n, t??lt? vaaniessaan, siell? iskiess??n, sielt? hakiessaan, t?nne tuodessaan uhrinsa h?nkin-verisen karitsan, ehk? lapsenkin, jonka se tuolla ylh??ll? raatelee ja sy?. Siell? on se jumaluus ja siell? sen palvelijan uhrij?tteet, vaalenneet luut ja kellastuneet kallot-ja tuossa on rauhan madonna ja sen palvelijain uhrilahjat, alppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihink??n maalliseen eik? inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eik? s??li? eik? osanottoa, on kuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran s??detty??n ei itsek??n en?? voi niit? muuttaa, jota ei kukaan tunne eik? palvele, mutta jonka kerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja m??r?? iankaikkisesta iankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa jokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja t?h?n, tuon jylh?n, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkk?tunteinen ihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka avulla h?n aikoo k??nt?? maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna siit?, ett? aate on juuri tuolta ylh??lt? kotoisin ja tulee laskeutumaan sielt? t?t? tiet? alas niinkuin enkeli rusopilvess?. Onhan se liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista, tuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia-itsens? pett?mist?-mit? varten sit? on ja pit?? olla, miksi siit? ei p??st?, kun se kuitenkin on ep?totta, silmien lumetta-sill? kaiken takanahan on kuitenkin kuolema?

Ei! Ovatko nyt taas ne peikot kimpussani?

* * * * *

-Jumalan tervehdys teille! kuulin miellytt?v?n, soinnukkaan ??nen sanovan jossakin takanani.

En ensin n?hnyt siell?, mist? se tuli, muuta kuin harmaanruskean vuorensein?n. Sitten siell? liikahti, ja vuoripolun viimeiselt? askelmalta laskeutui minua kohti keski-ik?inen mies, yll??n vuorenv?rinen karkea munkin viitta. H?n oli avop?in, tukka tuuhea ja paksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea ja puhdas ja luottamusta her?tt?v?. Silm?t olivat rauhalliset ja kirkkaat ja melkein lapsellisen vilpitt?m?t. Niiden alla ja ymp?rill? olevissa uurteissa oli merkkej? jostakin menneest? rasittuneisuudesta, niinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin ehtinyt tarttua h?nen ojennettuun k?teens?, oli h?n jo jollakin salaper?isell?, koko olennostaan huokuvalla miellytt?v?isyydell? vet?nyt minut itse?ns? l?helle. H?nen miehek?s ja luottavan luja k?denpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli h?nen ujo, melkein arka ilmeens?, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yht? mielt? h?nen kanssaan.

H?nt? seurasi kintereill? suuri, hallava, verkkaisesti asteleva paimenkoira, heiluttaen minulle h?nt??ns? niinkuin vanhalle turulle; sen kaulassa riippui pieni puulekkeri.

-Herra on matkalla vuoristoon ... onko kauaskin?

-Teki mieleni vain tavata teit?.

-Minuako? sanoi h?n melkein h?mill??n. Olette tervetullut majalleni, mutta silloin t?ytyy teid?n tyyty? lep??m??n y?nne hein?vuoteessa.

-Juuri sit? haluaisinkin.

-Niink?? ... no sitten! hym?hti h?n ymm?rt?v?sti ... ja oli, kuin olisi siit? alkanut punoutua tuttavuuteen viev? side v?lillemme.- Sallitteko, ett? tarjoan teille hiukan virvoketta?

H?n kutsui koiran eteens?, komensi sen istumaan ja laski lekkerist? viini? maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennetty?ni sen ja kiitetty?ni ei h?n n?ytt?nyt tiet?v?n, mit? virkkaisi, enk? min?k??n keksinyt muuta kuin:

-Ihana paikka t?m?.

-Niin, eik? totta...

Minulla oli vastustamaton halu heti p??st? h?nt? l?helle, puheisiin h?nen kanssaan siit?, mik? oli h?nen el?m?ns?, mik? t?ytti h?nen mielens? kaikesta siit? p??tt?en, mit? t?nne noustessani ja t?ss? olin n?hnyt, kaikesta siit? ep?ilyst? huolimatta, mik? viel? hetki sitten oli j?yt?nyt mielt?ni.

-Rauhan madonna tuossa ei olisi voinut l?yt?? parempaa lev?hdyspaikkaa matkallansa alas maailmaan, sanoin.

-Olette h?nen yst?v?ns?! tuli h?nest? l?mpim?sti.

-Kukas ei sit? olisi...

-Ah, eiv?t kaikki viel? ole...

-Mutta toivokaamme, ett? he kerran siksi tulevat.

-Se on minunkin toivoni.

-Oletteko asunut kauankin t??ll? ylh??ll??

-Liki kymmenen vuotta.

-Ilman toveria?

-Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei...

-Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin n?hd? se noin jalkainsa alla.

H?n ei vastannut suoraan, mutta h?nen silmist??n n?in my?nnytyksen ja samalla mielihyv?n siit?, ett? olin ymm?rt?nyt h?net.

-Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain voisi uskoa.

-Mihin uskoo, se toteutuu...

H?n sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siin? tavassa, mill? h?n sen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siit? el?v?t eiv?tk? kaipaa muuta eiv?tk? tunnusta muuta, k?tkettyn? itsepintainen, j?rkkym?t?n vakaumus: "Koska min? uskon, niin se toteutuu." Siin? oli n?ht?v?sti koko h?nen el?m?ns? hermo.

-Sallikaa minun! sanoi h?n, n?hdess??n minun aikovan nostaa reppua selk??ni. Vastustelustani huolimatta otti h?n sen ja heitti omaan selk??ns?.-Ei, se on minun oikeuteni ... teette minulle suuren ilon ... pahin taival on viel? j?lell?.

L?hdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siit?, ett? h?n oli vapauttanut minut v?h?isest?kin kannettavastani. Sill? maa, jota tie kulki, oli yht? ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa olisi ollut mahdoton p??st? etenem??n, ellei aina v?h?n v?li? olisi ollut kivi? ja paasia k??nnettyin? niin, ett? jalka voi niist? saada tukea. Minulla oli t?ysi ty? astua niin, etten satuttaisi jalkaani. Saattajani kulki edell?ni notkein askelin ja notkein vartaloin, varoittaen minua pahimmista paikoista.

Koko se maailma, mik? ?sken oli n?kynyt madonnan niitylle, oli kadonnut jonkin harjanteen taa. Ei n?kynyt muuta kuin r?ykki?t? r?ykki?n takana. Tie kulki kerran syv?nteen reunaa, jonka pohjassa oli lumirantainen lammikko, miss? uiskenteli irtaantuneita j??palasia ja lumilohkareita, jotka luultavasti eiv?t sulaneet koskaan. Ei miss??n n?kynyt vihreyden merkki?k??n. Siell? t??ll? kohosi lumihuippuja l?hemp?n? ja kauempana, ja heti niiden alla siintelevi? j??tik?it?. Jossakin kuului veden lorinaa, vaikkei vett? n?kynyt. Ei muuta kuin j??t?, lunta ja kive?- poissa koko se maailma, joka oli n?kynyt madonnan niitylle, ja sijassa huippuhirvi?valtiaan niinkuin mik? vihollismielinen maailma, pakanamaa, jossa lempeill? valloilla ei ole mit??n jalansijaa. Tuli tunne, niinkuin olisin ollut menossa jonnekin, josta ei ole paluuta, johonkin kylmenemist??n kylmenev??n, kivettymist??n kivettyv??n.

Mihin omituiseen seutuun tuo uskova mies sittenkin on asettunut vaikuttamaan uskonsa toteutumisen hyv?ksi! Eik? rauhanaatteella ollut sijaa tuolla alempana? Eik? se olekaan siit? maailmasta?

-Onko viel? pitk? matka majallenne?

H?n oli minua hiukan edell?, pys?htyi ja odotti, ja kun saavutin h?net, n?in kahden harjanteen v?liss? yl?sp?in umpinaisen ja alas etel??n p?in avonaisen pikku laakson, tasaisen ja suojatun pengerm?n kuin nurkkahyllyn, jossa oli rakennus ja sen takana kuusimets?.

-Onko t?ss?kin er?maassa kosteikko? Kuinka on mahdollista, ett? t??ll? voi mik??n kasvaa?

-Auringolle ja etel?n l?mpim?lle ei ole mik??n mahdotonta, hym?hti h?n.

Paikka oli yht? harvinainen kuin sen asukaskin.

* * * * *

Asumus oli yksi ainoa huone, muurattu rosoisista kivist?, katto ohkaisista liuskoista. Ovi ja ikkuna antoivat etel??n p?in. Leve?n r?yst??n alla oli istuin. Edustalla oli puutarha ja joitakin istutuksia. Kaikille muille tahoille paitsi etel??n oli suojaava harjanne niin laajassa kaaressa, ett? sen sis??n mahtui kokonainen metsikk? pient? tuuheaa, paikoitellen melkein katajana maassa matelevaa kuusikkoa, joka tuskin ulottui huoneen r?yst??seen. Mets?n takana kihoava rinne oli paikoin punaisenaan, sinisen??n, keltaisenaan eri alppikukkia, paikoin vihre?n? nurmikkona, jolla k?yskenteli joitakin lampaita ja vuohia.

-Oletteko itse kaiken t?m?n t?nne rakentanut:

-En ole rakentanut, ainoastaan yll?pit?nyt. T?m? on entinen mets?stysmaja, jonka sen omistaja, er?s vanha, hurskas ylimys, lahjoitti minulle, kun madonna ilmaisi, ett? tappaminen on synti?.

H?n pyysi minua k?ym??n sis??n. Astuin k?yt?v??n, joka jakoi huoneen kahteen osaan ja jonka yll? oli vastatehdyille heinille tuoksuva ullakko. Toisella puolella k?yt?v?? n?kyi olevan saman katon alla karjan olinpaikka, toisella oli suurehko tupa, jonka per?ll? roihusi risuja ja kanervia palava takkavalkea ja jonka ainoana sisustuksena oli p?yt? ja sein??n kiinnitetyt lavitsat.