Chapter 9 No.9

Sadep?ivin? oli Olavilta sujunut ty? hyvin. Kun vesi yht?mittaa rapisi ulkovinnin kattoon, antoi se h?nelle kuuntelemista, silloin kun ajatus tarvitsi lepoa. H?n oli saanut pitk?n ajatussarjan p??tetyksi, ja useita uusia n?k?kohtia oli tullut entisten lis?ksi.

Kun aurinko sitten er??n? iltap?iv?n? alkoi hajoitella pilvi?, niin tunsi h?n kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui tyytyv?isen? alas verannalle.

Elli istui siell? yh? ommellen. Pastori makasi viel? ruokalepoaan ja kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli k?vi sulkemaan sen ja palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. H?n n?ytti totiselta ja v?h?n vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti h?nen k?tens? liikkui kalvosesta! Suun ymp?rill? oli tuo k?rsiv? ja v?h?n katkera piirre, jonka Olavi siin? v?list? ennenkin oli huomannut... H?nelle tuli yht'?kki? s??li h?nt?, halu pudistaa pois tuo surumielisyys ja tempaista h?net mukaansa. H?n oli jo huomannut, ett? h?n voi sen tehd?. Useinkin, kun h?n vain puhutteli h?nt?, k??ntyi h?nen puoleensa, h?n ihastui ja ik??nkuin valkeni.

Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei h?nt? olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi h?nt? huomannutkaan.

Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.

-Ettek? tule soutelemaan? kysyi h?n.

-Mutta nyth?n sataa.

-Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa katsomaan!

Elli muuttui silm?nr?p?yksess?. H?n nousi kiireesti, heitti ty?ns? tuolille ja juoksi ulos kartanolle s??t? katsomaan. Viimeiset pilvenrepaleet heitteliv?t haihtuessaan viel? viimeisi? pisaroitaan. J?rvell? oli jo syntynyt leveit? tyyni? juovia, ja sen pintaa pitkin kulki saarien lomitse ja niemien p?itse laaja valokimppu, joka samassa otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta rinnasta, ja h?nen olisi tehnyt mieli hyp?ht?? ja ly?d? k?si??n yhteen.

-No? sanoi Olavi, joka seisoi h?nen vieress??n puutarhan aitaa vasten ja katseli h?nt?.

-Soutelemaanko! Menn??n vain, jos teit? haluttaa!

-Eik? oteta onkia mukaan?

-Niin, mutta todellakin!

Ja voimatta pid?tt?? itse??n py?r?hti h?n kantap?ill??n ja juoksi keitti?n kautta sis??n valmistuakseen l?htem??n.

Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellist?, kuin he olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi pit?nyt sinutella toisiaan.

-Menk?? te heitt?m??n vett? venheest? ja hakemaan riippakive? jostain, niin min? sill'aikaa kaivan onkimatoja t?st? saunan kupeelta.

-Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?

-Kaivakaa veikkonen!

Saunan m?rk? sein? h?yrysi l?mpim?n ilta-auringon paisteessa, lastukko oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.

-Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi!

-Hyik?? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, ett? olisi tehnyt mieli suuhuni pist??.

-Ush teit?! Ehk? kuitenkin suostutte siihen, ett? j?t?mme n?m? kaloille ja itse sy?mme kalat.

-Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!

-No, jo n?it? nyt onkin.

He ty?nsiv?t Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa menn? per??n, mutta h?n ei suostunut, h?n tahtoi istua airoille.

-Miksen saa min? soutaa?

-Se on niin ruman n?k?ist?, kun nainen pit?? per?? ja mies istuu airoissa.

-Mutta neuvokaa sitten, mihin meid?n on meneminen.

-Menn??nk? tuonne tuon saaren rannalle?

-Saako siell??

-On sielt? ennen saanut.

Elli veteli pitk?sti, voimakkaasti ja kauniisti.

-Teh?n soudatte kuin vanha merimies...

-Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun v?list? viet?n p?iv?kaudet vesill?.

-Yksink??

-Melkein aina yksin.

-Ettek? pelk?? tuulen viev?n?

Kerran se oli ollut vied? h?net, kertoi h?n. Nousi yht'?kki? ukkospilvi, kun h?n sattui keskelle selk??. H?n taisteli voimainsa takaa, mutta ei p??ssyt paikaltaan. Ja h?nen t?ytyi k??nt?? my?t?tuuleen, antaa venheen menn? menojaan, ajautua muutamalle saarelle ja siell? kalasaunassa odottaa puoli p?iv??.

-Eik? miehenne ollut levoton?

-Ei h?n sit? saanut tiet??k??n ... min? kun v?list? olen p?iv?kauden vesill?.

-Eik? h?n tule mukaanne kalastamaan?

-Min? olen mieluummin yksin.

-Ehk? sitten laskette minut maihin?

-Eih?n toki ... mit? te ajattelette!

-Te olette mieluummin yksin...

-Mutta etteh?n te ole minun mieheni!

Ja sellaista leikki? laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten alkoivat he selvitell? onkiaan. J?rvi oli nyt kokonaan tyyntynyt, ainoastaan hiljainen maininki k?vi viel? monip?iv?isen tuulen j?lelt? ja leikutteli v?h?n keve?? venhett?. Siell? t??ll? tuonnempana n?kyi muitakin onkimiehi?.

-Nyt koetetaan, kumpi meist? on parempi kalamies.

-Min? tietysti!-ja samassa vet?isi Elli kalan venheeseens?.

-S?rki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen, poroporvarillinen.

-Mitk?s ne sitten ovat niit? aateliskaloja?

-Ahvenet tietysti!

-Ja kiisket?

-Miksei kiisketkin ... sellaiset itsen?iset, jotka aina ovat vastarannalla ... mutta eritt?inkin salakat-katsokaa, katsokaa ... ne tuntee heti ... siin'on ... ja siin? taas!

Ja h?n sujahutti salakan toisensa per?st? venheen pohjaan, niin ett? siima lauloi.

-Ne ovat toki toista kuin tuo teid?n s?rkenne ... kas taas! ... ne ovat tulisia ja intohimoisia ... ettek? luule, ett? kaloillakin on tunteita?

-Voi olla, vastasi Elli nauraen.

-Min? olen varma, ett? heill? on ... mikseiv?t ne voisi nekin vihata ja rakastaa.

-Sappi se ainakin on s?rjell?kin.

-Teh?n osaatte olla leikillinenkin.

-Miksen sitten osaisi?

-En tied?, mutta silt? minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teid?t n?in ... te olitte silloin niin kauhean totinen.

-Samaa luulin min?kin teist?. Min? melkein pelk?sin teit?.

-Pelk??ttek? viel?kin?

-Pelk??n min? v?h?n viel? nytkin...

-Mutta mist? syyst??

-Kun te istutte siell? ylh??ll? niinkuin t?n??n, eilen ja toissap?iv?n? ja tulette vain pikimm?lt??n alas ja olette niin kovin miettiv?isen ja viisaan n?k?inen, niin minua aivan hirvitt??. Ja kun te silloin katsotte, niin tuntuu silt?, kuin tahtoisitte tunkea l?pi luiden ja ytimien.

-En tied? siit? itse mit??n.

-Mutta tunnustakaa, ett? te arvostelette ihmisi? niin, ett? ne teid?n mielest?nne ovat kovasti typeri?, ja ajattelette, ett? mit?h?n tuokin puhuu, kun se ei kuitenkaan mit??n ymm?rr?.

-Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mit? teihin itseenne tulee, erehdytte perin pohjin ... minun kun p?invastoin on useinkin tehnyt mieli sanoa, ett? on ihmeellist?, kuinka te k?sit?tte monet asiat aivan samalla tavalla kuin min?kin.

-Ja sitten min? olen varma, ett? te sanotte paljon niinkuin nytkin ... vain kohteliaisuudesta.

-Mutta siit? huolimatta sanon taas min?, ett? minua miellytt?? tuo teid?n suorapuheisuutenne.

-Vet?k??, vet?k??! Kohonne on veden alla!

Olavi nosti j?rvest? suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen syv?lle kitasiinsa.

-T?m?h?n on hauskaa! innostui h?n saatuaan taas uuden ahvenen. Meid?n t?ytyy tulla usein t?nne.

-Jos te ette vain kyll?sty siihen yht? pian kuin puutarhan hoitoonkin?

-Min?k? olisin kyll?stynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen katsonut ikkunastani, eik? jo lakkaisi satamasta.

-Niink??

Ellill? oli koko ajan ollut mieless? kysymys, jota h?n ei kuitenkaan ollut uskaltanut tehd? ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan heitt?ess??n oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja josta irtip??sty??n se tarttui h?nen esiliinaansa.

-Oliko teill? hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt onkenne ... elk?? sit? en?? kolmatta kertaa tartuttako?

-Eih?n mit??n eritt?in ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa armottomasti, niin p??tin j??d? y?ksi.

-Olisihan sen kirjeenne voinut l?hett?? jonkun toisen mukana.

-Minun olisi kuitenkin t?ytynyt menn? noutamaan rahakirjett?ni, joka oli maannut postissa jo useita p?ivi?.

Ellin olisi tehnyt mieli kiitt?? h?nt? siit? tiedonannosta. H?nen oli nyt taas niin hauska ja hyv? olla, h?n oli niin iloinen, ettei olisi malttanut istua ja onkia t?ss? yhdess? kohden, vaan soudella, meloa tai menn? maihin tuonne saaren rannalle heittelem??n kivi? tyynt? vett? pitkin. Mutta tuskin oli h?n ehtinyt ajatella niit? toivomuksiaan, kun venheen kokka yht'?kki? kohosi yl?s ja kaisla katkesi tullosta ... sitten painui kokka taas alas, jolloin per? keikahti yl?s, airot kieriskeliv?t venheen pohjalla ja onget joutuivat ep?j?rjestykseen.

-Mit? ihmett?! huudahti Olavi ja pudotti vapansa j?rveen tarttuessaan molemmilla k?sill??n venheen laitoihin. Elli ei voinut pid?tt?? nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, ett? laineet olivat ?sken ohi menneen h?yrylaivan laineita. Salaper?isin? ja silein? olivat ne vaeltaneet yli tyynen sel?n ja jatkoivat matkaansa nuoleksien menness??n niemien neni? ja saarien kivisi? rantoja.

-Ne menev?t tuonne meid?n rantaamme saakka.

-Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat menness??n!

-Se on aina kes?aikoina minulle jokap?iv?ist? musiikkia. Ne tulevat tuonne nuottakodan alle saakka, ja min? menen melkein joka ilta niit? sinne vastaanottamaan. Teist? se varmaankin on hyvin sentimentaalista.

-Min? olen itsekin sentimentaalinen.

-Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vy?ryv?t sielt? aivan hiljaa ja sitten yht'?kki? murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne ovat jo siell?.

Kun kala ei en?? tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen paikkaan. Sy?ntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus p??tettiin j?tt?? sikseen. Olavi ehdotti, ett? he sen sijaan tekisiv?t pienen kierroksen j?rvell?. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.

-Elk?? soutako, antakaa min? melon, eih?n meill? ole mihink? kiirett?.

P?iv? jo oli laskemaisillaan, ei l?ik?ht?nyt en?? lainettakaan j?rven pinnalla, pienet virit vain siell? t??ll? osoittivat, miss? muikut pisteliv?t. ??net kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen p??st? sateen puhdistaman ilman l?pi. Vasikat ynisiv?t er??n rantatalon rannassa, keskell? selk?? souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus v?l?hti melan k?rki keltaisen p?iv?ns?teen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi kaakottava kuikka pitki? poutia luvaten.

Elli oli heitt?ytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti olkihattunsa reunojen alaitse vett? pitkin per?npit?j?n p??n ohitse. Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edess??n ja harhaillut siit? v?hitellen yh? loitommalle omiin mietteisiins?. H?n meloskeli koneellisesti. H?n n?ytti silt?, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana t??lt?, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko h?nell? olla suruja joitain tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli her?tt?? h?net mietteist??n ja lohduttaa. H?n meloi huomaamattaan aivan v??r?lle suunnalle, pois kotoap?in. Mutta Elli ei tahtonut h?irit? h?nt? ... jos meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sielt? yh? eteenp?in ... eik? milloinkaan palattaisi takaisin.

Kauan aikaa lipui venhe n?in veden pintaa my?ten.

-T?m? on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen. Olen min? n?hnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sit? mielialaa, joka t?llaisena iltana syntyy. Pienen? poikanakin se otti minut v?list? niin t?ydellisesti valtaansa, ett? siit? suorastaan k?rsin. Olisin ollut valmis itkem??n, tiet?m?tt? oikein miksi...

-Olen min?kin tuntenut samaa.

-Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siit? selkoa ... ja min? luulen sen tulevan siit?, ett? t?ss? yksitoikkoisessa ymp?rist?ss?, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, mink? aurinko antaa, ja joka sen pois menty? j?? sit? kaipaamaan, juuri sent?hden tulee onnen kaipauskin niin hillitt?m?sti esille. Ja t?llainen hiljainen ymp?rist? kai vaikuttaa siihenkin, ettei mik??n est? tuota kaipausta kaikin voimin kehittym?st? ... se kasvaa kuin varjo y?ss?, ja kun tiet??, ett? onni on niin lyhytaikainen kuin t?mm?inen kes?inen y?, niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa.

-Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sent??n olette, kun voitte noin pukea sanoihin sen, mit? tunnette.

-Jos osaisin, mutta enh?n min?k??n osaa sanoa sit? niin selv?sti, kuin tahtoisin. Jos olisin syntynyt s?velt?j?ksi tai runoniekaksi, niin ehk? sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse k?tke? mit??n itseens?, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niist? ja k?yd? taas vastaanottamaan uusia.

H?n l?mpeni ja heltyi, ja kun h?n n?ki, ett? Elli ymm?rsi h?net, antoi h?n mielialalleen vallan, liioitteli sit? ehk? v?h?n, mutta tunsi kuitenkin ehk? totisemmin ja selvemmin kuin pitk??n aikaan.

-Aina muistuu minulle t?llaisena iltana mieleen Runebergin ?Svanen?.

Tunnettehan sen?

-Tunnen hyvinkin.

-Siin? on mielest?ni t?llaisen kes?illan aate tulkittu p??piirteiss??n hienommin ja sattuvammin kuin kenties miss??n muussa, mit? siit? on kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne tunteet ja toiveet, joita se her?tt??.

Ja h?n hyr?ili siit? kuin itselleen seuraavan s?keen:

Om nordens sk?nhet var hans s?ng, hur klar dess himmel ?r, hur dagen gl?mmer natten l?ng att g? till hvila d?r.

-Ja sitten t?m?, jatkoi Elli, h?nkin hyr?illen:

Hur skuggan d?r ?r djup och rik inunder bj?rk och al, hur guldbestr?lad hvarje vik och hvarje b?lja sval.

-Mutta eritt?inkin t?m?, tarttui Olavi ja lausui:

Hur ljuft, o?ndligt ljuft det ?r att ega d?r en v?n-

Eritt?inkin t?m? viimeinen: yst?v?st?. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa rakkautta, ei mit??n aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viile? syd?mellinen, kaukomielinen s?e:

Hur ljuft, o?ndligt ljuft det ?r, att ega d?r en v?n, hur troheten ?r hemf?dd d?r, och l?ngtar dit igen.

[Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, y?kaudet kuinka p?iv?n koi unensa unhottaa.

Kuin varjot siell' on runsahat all' lepp?in, koivujen; kuin salmet kullan-soiluvat, ja vesi vilpoinen.

Siell' yst?v?inen kell? on, kuink' iki-ihanaa; kuink' onpi unhottumaton se uskollisten maa.]

siin? on t?llaisen illan ja t?llaisen luonnon suuri salaisuus k?tkettyn?-yst?vyydess?.

-Uskotteko sellaiseen yst?vyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.

-V?list? on tehnyt mieleni uskoa, ett? se on ainoa, joka lienee jonkin arvoinen, ainoa, joka j?? j?lelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se on rakkauden synnytt?j? ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, niin j?? yst?vyys el?m??n.

Niinh?n Ellikin. H?nkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan haparoimansa ja haaveksimansa el?m?n mahdollisuuden. Ja uskoi, ett? Olavikin uskoi, niinkuin h?n puhui.

Elli oli h?nen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut hiljalleen soutaa kotirantaa kohti.

-Ei, mutta antakaa nyt min?kin soudan.-Elli ei vastustellut, ja he vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheess?.

Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sin? iltana k?yskenteli aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata menty? verannallaan, niin kulki h?n kuin uudessa maailmassa, johon h?n aivan tiet?m?tt??n oli joutunut, jossa h?n liikkui kuin viileiden, autereensinisten verhojen v?liss?, jotka liehtoivat yst?vyytt? ja onnea. H?n uskoi nyt niihin molempiin, h?n luotti itseens? ja muihinkin, eik? h?nen miehens?k??n tuntunut h?nest? niin vastenmieliselt? kuin ennen... Seh?n oli siis mahdollista ja saavutettavissa! Ja se oli tullut sielt?, mist? h?n sit? aina oli odottanut. H?nen toiveensa eiv?t siis olleetkaan turhat eik? h?nen el?m?ns? viel? loppuun eletty. Sill? voisihan sen toteuttaa ja voisi niin helposti. Eih?n siin? olisi mit??n moitittavaa eik? kell??n olisi oikeutta tuomita. Saanenhan min? yst?v?n? rakastaa ket? tahdon ... ja saahan se olla h?n... H?n kaipaa sit? my?skin, se on ainoa, johon h?n uskoo. H?n n?ytti niin alakuloiselta, mahtaako h?nell? olla suuria suruja, ehk? on joku h?net pett?nyt ja hylj?nnyt, eik? h?nell? ehk? ole ket??n, joka h?nt? lohduttaisi...