Chapter 7 No.7

Elokuussa istui Hanna er??n? iltana kukkatorilla, keskiympyr?n kohdalla. Ihmisi? kulki edes takaisin torin poikki. H?n ei heit? katsellut ja paremmin heit? v?ltt??kseen painui h?n penkin nurkkaan syv?lle, koivun alle. Hame vaan ja jalat j?iv?t n?kyviin. Ilma oli l?mmin, ilta h?m?r?. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta n?ytti hein?kin maassa. H?n vaipui unelmiin, vaikka valvoi...

Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemm?n se oli kuin onnea, se oli autuutta!

Jumalaa tuli h?nen t?st? kaikesta kiitt??. Jumala oli luonut miehen ja vaimon avioel?m??n, h?n syd?met hallitsi ja taivutti mielens? mukaan. H?n oli ohjannut heid?t yhteen, m??r?nnyt heid?t jo alusta alkaen toisilleen. Ei voinut h?n kyllin kiitollinen olla siit? ett? Kallen rakkauden oli voittanut. Mutta koko ik?ns? h?n koettaisi palvella Jumalaa ja noudattaa kaikessa h?nen tahtoaan. Papin aviopuolisona h?n sit? saattoikin parhaiten tehd?; Kalle neuvoisi h?nt? ja opettaisi...

Tulevaisuus kuvautui h?nelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska koti heill? tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyv?isyys ja rauha vallitsi. Sairaita siell? hoidettaisiin ja k?yhi? ruokittaisiin. Siunaukseksi he olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heit? ja he kaikkia. Eik? h?n ajatellut murheen p?ivi? koskaan tulevan, ei muistanut liioin lukuun ottaa niit? vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen puuttuvaisuus jokaisen el?m?? rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta lopun tekee...

H?n nojasi p??t??n koivun valkoiseen runkoon. Ymp?rill? oli hiljaista, v?ki oli h?lventynyt kaduilta ja torin k?yt?vilt?. H?m?r? oli muuttunut melkein pime?ksi. Torvisoittoa kuului jostain l?helt?, mutta se oli ep?vakaista harjoitusta vaan.

Ei h?n malttanut viel? l?hte? pois. Oli niin suloista uinailla t?ss? armastaan ajatellen.

Vesimyym?l?st? p?in kuului askeleita, jotka l?heniv?t keskitoria. Maa t?misi kiireellisest? ja j?ntev?st? poljennasta. Hanna ei ollut tiet??kseenk??n, istui rauhassa vaan ja k??nsi p??ns? pois. Pime? jo tosin oli, vaan mit? siit?. H?n p??tti olla urhoollinen, vaikka syd?n vapisi pelvosta.

?Jaha, siin?p? sin? olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.?

Jussi istui h?nen viereens? penkille.

?Mit? sin? t??ll? teet, ihan yksin? Olga ja Ines k?viv?t sinua hakemassa ja k?skiv?t sanomaan, ett? sinun huomenna pit?? tuleman mukaan, kun ?Savotar? tekee huvimatkan.?

?En min?.?

?Et sin?! Mikset?

?Mit? min? siell???

?Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotav?en torvisoitto mukaan. Ja min? menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu olet, jos j??t pois.?

?Menev?tk? ne ihan varmaan, Ines ja Olga??

?Lupasivat ainakin.?

Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta h?n oli Kallelle luvannut, ettei seuroissa k?visi...

?Niin, en min? kuitenkaan.?

?Ole sitten poissa. Mutta l?hde kotiin nyt, siell? illallinen odottaa, paistetuita ahvenia n?ytti olevan ja uusia perunoita.?

?Ei minulla ole n?lk?, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo my?h?ist?.?

?Sinulla ei milloinkaan ole n?lk?. K?visit uimakoulua niinkuin me, niin takaan, ett? ruoka maittaisi.?

?Joko sin? kohta tulet meri-maisteriksi??

?Johan min? olen. Eilen ja t?n??n uin koko m??r?n. Ja n?kisit kuinka korkealta me hypp??mme. Herran poika, sin? py?rtyisit varmaan. Tulepas katsomaan huomenna. Maisterimme sent??n on paras kaikista. Mutta nyt h?nen on k?tens? s?rkynyt.?

?Oikeinko pahasti??

?Kyll? jotenkin, mutta kaks niist?! Ei miehet sen vertaisista mit??n. Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa h?n t?n??n taas oli j?rvess?.?

?Hyv?nen aika, vaikka tohtori oli kielt?nyt??

?Vaikka vaan, mek? pieni? kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme paljon piittaa, vaikka p?? poikki menk??n. Ensi talvena sit? pojat taas voimistelevat Kuopiossa.?

?Mutta luvut, Jussi??

?Luvuista v?h?t. J??k??t naisille, neh?n niit? tuntuvat t?h?n aikaan niin haluavan. Miehill? on Suomessa parempaakin ty?t?. Maata pit?? viljell?, ett? leip?? saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan olla, ajan kulua. N?hd??np?s, eik? t?st? kasva toisenmoista sukupolvea, kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eiv?t jaksaneet maata kaivaa eik? itse leip??ns? hankkia, niin palkkalaisiksi rupesivat, toisten el?tett?viksi.?

?No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehi?kin maassa.?

?Teht?k??n naisista virkamiehi?. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat v?hemm?ll? toimeen ja olisivat n?yri? ja tottelevaisia. Ymm?rt?isiv?t taikka elleiv?t ymm?rt?isi, niin heit? opetettaisiin ymm?rt?m??n, ettei virkamies ole mik??n herra, vaan ett? h?n on kansan renki-?

?Jussi!?

-?ja ett? h?nen kiltisti tulee kuulla sit?, joka h?nelle leiv?n antaa. Sen vaan sanon, ett? kun min? t?st? ohjaksiin tartun, niin kerrassa se mahti v?henee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Viel? sit? minustakin mies tulee.?

?Sin? olet aina niin raju. El?k? luule, ett? naiset virkoihin haluavat. He tiet?v?t ett? heill? aviopuolisona ja ?itin? on ihanin vaikutusalansa.?

?Teit? Jumala n?ytt?? siunanneen niin paljon maailmaan, ett? riitt?? vaan jos johonkin.?

Illallisen sy?ty? kirjoitti Hanna pitk?n kirjeen Kallelle. Kertoi siin? rakkaudestaan, onnestaan ja heid?n toivorikkaasta tulevaisuudestaan. Salmela oli valittanut ik?vyytt??n; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat h?it? pit??. Mutta Hannan mielest? tuo aika oli lyhyt. H?n ei viel? likimainkaan ollut valmis niin ankaran totiseen el?m?n muutokseen. Vakavasti h?n koetti edisty? ja kasvaa ennen kaikkea hyv?ksi ihmiseksi. Siin? h?n toivoi apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin h?n ymm?rsi eroittaa hyv?n ja pahan.

Oli jo my?h?inen y?, ennenkuin h?n sai kirjeens? lopetetuksi. Kello k?vi kahta. H?n aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita kuului portailta. Hanna s?ps?hti. Tiesip? h?n hyvin, kuka siell? tuli.

Etehisen ovelle h?n j?i, ei l?yt?nyt varmaankaan avaimen reik??. Hanna ep?ili, pitik? menn? aukaisemaan ja n?ytt?m??n tulta, vai ollako menem?tt?. Ei h?n mill??n ehdolla olisi tahtonut n?hd? is?? tuossa tilassa; mutta ?idill? oli ollut p??nkivistyst?, ehk? h?n nyt nukkui ja jos is? soittaisi, tulisi h?nen unensa h?irityksi. Hanna otti lampun k?teens? ja l?ksi.

?Vai niin, sin?k?, tytt?seni--arvasitko, ett? minulla-oli-oli sinulle uu-uutisia--?

Is? oli niin humalassa, ett? h?n tuskin jaloillaan pysyi, ja henki l?yhk?si jo kaukaa v?kev?lt?; mutta miksi oli h?n nyt noin hyv?ll? tuulella eik? ?re? niinkuin tavallisesti muulloin?

Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tiet?. Is? otti k?dell??n tukea ensin uunista, sitten p?yd?st? ja kaapin nurkasta.

?Tule--tule--t?nne kuu-kuule-le-maan--?

H?nt? nikoitti aina v?lill?. Hanna seurasi j?ljess? ruokasaliin. Is? hoiperteli ?idin s?ngyn reunalle.

?Mamma-el? nyt nuku-kuule kun min? kerron--kas kun posket punottaa --juuri kun nuorella tyt?ll?--?

H?n taputteli ?iti? ja kumartui alas h?nt? suutelemaan. ?iti vavahti, k??nsi p??t??n pois ja veti peitett? ylemm?ksi.

?Sassa meinaa naida meid?n Hannan--niin-mamma saa laittaa h?it?-- tytt?relle h?it?--?

H?n lopetti tyytyv?iseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas painaen turpean suunsa ?idin huulille. ?iti koetti sys?t? h?nt? pois, mutta is? ei siit? v?litt?nyt. Hanna katsoi toisaanne.

?Hannaseni?, sanoi ?iti, ?sytyt? kynttil? ja l?hde kamariisi?.

?El? pelk??, lapsi?, lis?si h?n puoli??neen, n?hdess??n Hannan vaaleat kasvot, ?el? pelk??, min? tulen aamulla heti luoksesi?.

Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eik? h?n arvannut, kuinka tuskallisen pitk?ksi t?m? yo k?visi.

Seitsem?n aikaan aamulla tuli ?iti hiljaa ruokasalin l?pi, y?puvussaan viel?.

?Is? j?i nukkumaan?, puhui h?n kuiskaamalla, ik??nkuin pelj?ten h?nen pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. ?Et sin? Sassaa ota, tied?n sen kysym?tt?kin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siit? kirouksesta, johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sin? et voi aavistaa--enk? min? voi kertoa--mutta el? mene naimiseen, ellet saa toisenmoista miest?. Saastainen yhteys saastuttaa--ja saastainen on se mies, joka huonosti el??, olkoon maailman silmiss? kuinka kunnian arvoinen hyv?ns?. Ei rikkaus eik? loisto ihmist? semmoisesta puhdista.?

Hanna kietoi k?tens? ?idin kaulaan.

?Mamma-rakas-?

H?n oli v?h?ll? kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan Kalleen, joka oli niin hyv?, niin vakava ja luotettava, parhaimpia miehi?, mit? olla voi. Mutta h?n ei sent??n uskaltanut, kun Kalle oli kielt?nyt.

?Mutta jos pappa pakoittaa??

?Sit? h?n ei saa tehd?. Anna kohta jyrkk? kielto, ett? pikemmin p??set.

T?n??n kuuluu Sassa jo tulevan.?

?Jos mamma puhuisi h?nelle minun puolestani.?

?Ei lapseni, itse sinun t?ytyy se tehd?. Ole kohtelias, mutta samalla horjumaton.?

Is? soitti kelloa makuuhuoneessa, ja ?iti riensi h?nen luokseen j?tt?en ovet auki menness??n.

?Toimittakaa tulta uuniin, t??ll? on niin kylm??, kuuli Hanna h?nen sanovan.

?iti yritti tulemaan takaisin.

?Kyll? min? menen sanomaan?, lausui Hanna ja kiirehti ky?kkiin.

?Olisiko Liisa niin hyv? ja toisi s?nkykamariin puita, papalla on kylm?.?

?Kylm?? Mik? kylm? nyt kes?ll? on. Tyhj?? siell? vaan juonittelee.?

Liisalla oli huivi sidottuna p??n ymp?rille ja nutun hihat yl?sk??rittyn?. H?n puuhaili taikinan laittamista. P?yd?ll? oli korkea kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita h?n talrikilla ajoi penkill? vieress? olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja h?mmenteli ett? jytisi.

?Min? v?h?ttelen koko kamreerista. Pit?? humalap?iss??n aina semmoista siivoa, ett? ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme ja kumma, ett? se kamreerska jaksaa sit? k?rsi?. Min? h?net olisin tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista porsasta-thyi!-iljett?? jo ajatellakin-?

Hanna ei kuullut enemp??; h?n riensi itse puuliiteriin. Palatessaan, puusylyys k?sivarrella, h?n sivumennen lausui:

?Pit?isi Liisan sent??n v?h?n punnita puheitaan.?

?Ett?k? olen valhetellut, sitten?? huusi Liisa h?nen j?lkeens?. ?Kun te viitsitte viel? puolustaa tuommoista is??--?

Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan h?n oli, selin is??n, ja puhalteli valkeata, saadakseen sit? paremmin palamaan.

?Et suinkaan sin?, Hanna, tuossa leningiss? meinaa t?n?p?iv?n? olla, kun kosijoita odotat?, sanoi is?.

?Onhan t?m? hyv??, vastasi Hanna hiljaa.

?Muille ehk?, mutta ei Sassan morsiamelle. Etk?s ole n?hnyt, kuinka h?nen sisarensa k?y puettuna.?

?Eip? Hanna viel? olekaan h?nen morsiamensa?, muistutti ?iti.

?Melkeinp? voi sanoa ett? on, koska illalla jo puhuimme kaikki valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti t?nne. Ja tikkuja kanssa. Sassa kertoi jo pari vuotta pit?neens? Hannaa silm?ll?.?

Hanna oli yh? polvillaan uunin ??ress?, nojasi taaksep?in, tueten toisella k?mmenell??n lattiaan ja k??nsi nyt kasvonsa is??n. H?nen huulensa vapisivat, mutta silmiss? oli vakava katse.

?Pappa, en min? Sassalle mene.?

?Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle??

?En.?

Is? katsoi ?itiin.

?Mik? tytt?? riivaa? Kreivi?k? h?n odottaa??

?Ehkei Hanna rakasta h?nt?.?

?Ei, min? en rakasta.?

?Rakasta, hy! Ett? sin?kin viitsit l?pist?, vanha ihminen. Hannaa en ihmettele. Tuolla i?ll? viel? haaveksitaan yht?, toista, milloin ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sin? vaan naimiseen Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on hyv?luontoinen mies, sit? paitse.?

?Mutta min? en kunnioita h?nt?, pappa.?

?Et kunnioita? Mist?syyst?, jos saan luvan kysy???

?H?n el?? huonosti.?

?Ja kuinka sin? sen tied?t??

Is? oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, ett? Hannaa peloitti.

?Onhan se tunnettu asia?, sanoi ?iti.

?Vai niin, sin?, n?emm?, aiot puolustaa tyt?rt?si. Kuuntelette juorupuheita ja sitten ... hyi, h?vetk?? Ja mit? se teit? liikuttaa, kuinka h?n ennen naimistaan on el?nyt. Voi h?nest? silt? uskollinen aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon min? annan teille.?

Is? viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:

?Kaikista v?hin sopii nuoren tyt?n puhua ja ajatella tuommoisia. Sin? menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun p??llesi ja odotat Sassaa. Edelt?puolen h?n aikoi tulla.?

Hanna ei uskaltanut panna vastaan. H?n muutti toisen leningin p??llens?, mutta itki koko ajan kamarissaan, eik? voinut sy?d? sin? p?iv?n? ollenkaan.

Turhaan he kuitenkin Sassaa edelt?puolen odottivat. Is? kummasteli ja oli v?h?n suutuksissa; ei h?n mit??n puhunut, mutta se n?kyi h?nen silmist??n. Kohta p?iv?llisen j?lkeen toi kuitenkin pieni poika kirjelappua Sassalta ja silloin is?n kasvot kirkastuivat.

?Nelj?n aikaan tulet, Hanna, rantaan?, h?n sanoi, ?l?hdemme purjeveneell? Vaajasaloon?.

Hanna ei puhunut mit??n, n?ytti vaan onnettomalta.

?Haudo silmi?si vedell?, lapseni?, sanoi ?iti, kun is? oli mennyt huoneesta. ?Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua v?kisen naimiseen pakoiteta miss??n tapauksessa.?

Hanna k?veli kuin unessa is?n rinnalla alas rantaan, jossa iloinen seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siell? oli ja kaikki nuo muut vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seurael?m??n tottuneita. Hanna tunsi itsens? vieraaksi heid?n seassaan; eip? h?n heit? tuntenutkaan paljon muuta kuin nimelt?. Niill? puhetta riitti ja naurua. V?list? he lauloivatkin seka??nisesti ja hyvin se sointui. Heill? oli harjaantuneet ??net, eiv?tk? he milloinkaan ep?illeet. Kun joskus meni v??rin, he vaan nauroivat.

P?iv? paistoi ja sel?ll? k?vi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene meni ett? hurisi eteenp?in. Mutta Hannan mieli ei sittenk??n keve?mm?ksi k?ynyt. H?n tunsi itsens? niin kovin yksin?iseksi, oli juuri kuin kaukana kaikista, jotka siin? iloitsivat h?nen ymp?rill??n. Eik? h?n voinut k?sitt??, miksi Sassa juuri h?neen oli mieltynyt, vaikka h?n niin mit?t?n oli noiden muiden rinnalla; ehk? is? kumminkin oli erehtynyt, taikka Sassa humalap?iss? puhunut semmoisia, joita ei en?? selv?n? muistanutkaan.

Mutta siell? perill? h?n tuli tiet?m??n, ettei niin ollut.

He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi is? ja pari muuta vanhempaa herraa, jotka l?iv?t korttia sis?ss?. Sassa ja h?nen sisarensa iskiv?t silm?? toisilleen. Neiti Wiik nousi yl?s ja ehdoitti k?velyretke?, johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin j??d? sinne lehtimajaan yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin j??v?n, nousi h?n yl?s ja yritti seurata toisia.

?Elk?? menk??, kuiskasi Sassa, tarttuen h?nen k?siins?.

Ei auttanut mik??n, h?nen t?ytyi j??d?. Pelj?tty hetki oli tullut...

Kuinka vihainen is? sitten h?nelle oli t?m?n p?iv?n j?lkeen! Ei yst?v?llist? sanaa milloinkaan eik? lempe?? katsetta. Mit? ik?n? h?n teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina h?n sai nuhteita. Hanna k?vi niin araksi, ettei en?? tiennyt, kuinka olla; pelk?si joka askelta ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei h?nell? entiselt?k??n ollut paljon itseluottamusta, mutta nyt se tyyten h?visi ja onnistumaton h?n sitten todenper??n olikin kaikin puolin. Kun heill? oli vieraita ja h?nen t?ytyi tulla sis??n, istui h?n aina j?ykk?n? tuolin reunalla, puhui vaan puoli??neen ja suurimmasta pakosta. Tyhm?lt? se kuului h?nen omiin korviinsakin, mit? h?n sanoi. Kamarissaan h?n enimmiten oleskeli, eik? is? juuri usein sinne tullut. Mutta ruokap?yd?ss? h?n siihen sijaan sai kiusaantua ja kest?? noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat syd?mmen j??tym??n ja k?den vapisemaan.

?Mit? sin? pid?t?t vatia sill? puolen?, sanoi is? kerrankin, ?anna t?nne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No, pudotapas viel? k?sist?si. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihink??n.?

?Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sit? ei joka tytt? tee?, muistutti ?iti s?vyis?ll? ??nell??n.

Hanna loi h?neen kiitolliset silm?t; tuo puolustus l?mmitti h?nen syd?nt??n ja itsekseen h?n nyt p??tti t?st? puolin kahta kiivaammin polkea konettaan.

?Ompelijattareksi h?n ehk? juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.

Seuroissakin istuu kuin mik? nolla, ett? oikein harmikseen katselee.?

?Mutta ei se nyt olekaan kumma?, puhkesi Jussi puhumaan, ?niiss? melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinh?n ne ovat hienoja, ne naiset, ja ylevi?, ett? tulepas vaan l?helle. ?h, Hannan sijassa antaisin hyv?n p?iv?n koko joukolle.?

?Eip? sovi sanoa, ett? Hanna seurael?m?ss? paljon aikaansa viett???, lausui ?iti.

?Kun toki huomaa, ettei h?n siell? osaa k?ytt??nty? eik? olla niinkuin muut?, lis?si is?.

Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niell? suuria palaisia, ett? kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi, joka aina v?kisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt h?n tunsi, ettei voinut en?? est?? niit? tulemasta.

?Mamma, saanko nousta yl?s p?yd?st??, h?n kysyi, ?ei minun k?y sy?nti?.

?iti n?ytti alakuloiselta.

?Nouse vaan?, h?n sanoi hiljaa.

Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa ??reen, josta oli p?iv?llisp?yt??n l?htenytkin. Suuret, t?ytel?iset vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille tyynyvaaruille h?nen syliss??n.

Mutta mieli k?vi keve?mm?ksi, kun h?n oli siin? v?h?n aikaa itkenyt. Olipa h?nell? Kalle ja Kallen rakkaus, mit? h?n muusta v?litti. Kalle ei vaatinut, ett? h?nen seurael?m?ss? tuli loistaa ja vieh?tt??. Hyv?ksi, kelpo vaimoksi h?nen vaan oli valmistuminen, n?yr?ksi ja ahkeraksi, joka l?yt?isi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin tukalaa ja raskasta, mit? siit?! Pian kului kolme vuotta, sitten muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silm?yksi? en??, eik? tuommoista ylenkatsetta. Kalle rakasti h?nt? semmoisena, kuin h?n oli, ei soimannut h?nt? milloinkaan v?h?p?t?isyydest??n. H?n tiesi, ettei h?n Kallen mielest? v?h?p?t?inen ollutkaan, vaan juuri p?in vastoin. Ja nyt h?n muisti, kuinka Kalle oli pit?nyt h?nt? vieh?tt?v?n? ja kauniina, kuinka h?n--

Kyynelet olivat jo kuivaneet, h?n hymyili. Ja sitten h?nen t?ytyi nousta sielt? koneen ??rest? ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei h?n vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kes?n? tulisi h?nt? tervehtim??n, niinkuin kirjeess??n oli luvannut. H?n laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sill? peili vakuutti, ettei h?n rumempi ollut kuin ennenk??n. Is? sanoi, etteiv?t ne seuroissa olleet h?nest? tiet?vin??n; mutta is? olikin n?hnyt h?nt? vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous h?nt? aina niin painoi. Olipa h?n kyll? iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja ik?istens? parissa. Eiv?tk? olisi h?nest? tiet?vin??n! Kun Kalle aivan toista pelk?si ja sen vuoksi juuri oli pyyt?nyt h?nt? seuroja v?ltt?m??n. Ja h?n p??tti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta, teki sen niin hartaasta halusta, sill? h?nell? ei mit??n hauskuutta tanssista en?? ollut. Kallea h?n ainoastaan tahtoi miellytt??, h?nt? varten ainoastaan olla kaunis ja vieh?tt?v?. Ei Sassaa eik? ket?k??n muuta.

Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin p?yd?st?. Hanna kiirehti j?lleen ty?h?ns?, sill? h?n arvasi ?idin tulevan h?nt? lohduttamaan, eik? toki tahtonut, ett? ?iti yhytt?isi h?nt? peilin ??rest?.

?iti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.

?El? huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni?, sanoi h?n, ?vaikka pappa onkin vihainen. T?m? kyll? menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi murtanut koko el?m?si.?

?iti otti molemmin k?sin h?nen p??st??n kiinni ja katsoi h?nt? silmiin.

?Eik? totta, lapseni!?

?Totta?, vastasi Hanna hymyillen.

Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingiss?. Siit? h?nell? oli iloa ja lohdutusta taas moneksi p?iv?ksi. Ei Kalle en?? joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, h?nell? kun oli paljon ty?t? tutkintoa varten, jonka h?n aikoi jouluksi suorittaa. Mutta Hanna kirjoitti h?nelle uskollisesti kerran viikossa, eik? tuskastunut, vaikka vastaukset viipyiv?tkin. Joskus h?nest? Kallen kirjeet tuntuivat kylmemmilt?, ja juuri kuin v?kin?isesti kirjoitetuilta, ja silloin aina kipe? pistos viilsi syd?nt?. Mutta h?n karkoitti pois kaikki ep?ilykset, ei h?n sallinut niiden tulla heid?n v?li??n h?mment?m??n. Arvattavasti oli Kalle v?synyt liiallisesta lukemisesta eik? sen vuoksi jaksanut virke?mm?sti kirjoittaa. Sit? enemm?n h?n silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siin? suhteessa mit? suinkin voi. Ei maininnut koskaan ik?vyyksist??n kotona sanaakaan, ettei turhanp?in Kallen mielt? niill? raskauttaisi. Olipa h?nell? ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mit? enemm?n h?n siihen kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynn? nykyisen ja tulevaisen onnensa.

Salmela oli kyll? kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta rakkaudesta, joka antoi h?nelle takeita siit?, ett? Hannasta tulisi hyv? vaimo, niinkuin h?n oli ajatellutkin, n?yr?, hiljainen ja yst?v?llinen. H?n asetti Hannan kuvan siev??n kehykseen p?yd?lleen, suuteli sit? ensimm?lt? aamuin ja illoin, mutta v?hitellen h?n kumminkin sen tavan j?tti, kun rupesi pit?m??n sit? kovin lapsellisena. Joka kerran kun h?n Hannalta sai pitk?n ja l?mpim?n kirjeen, p??tti h?n viipym?tt? kirjoittaa yht? pitk?n vastaan, mutta eih?n se tullut tehdyksi. Aina ilmestyi esteit?, milloin oli toveria h?nen luonaan, milloin taas johonkin meno. Mutta eip? Hanna n?ytt?nyt sit? pahaksi panevan. H?n oli j?rkev? ja hyv?luontoinen, oikein kelpo tytt?. Salmela taaskin kerran monesta aikaa suuteli h?nen kuvaansa.

Lukea h?n aikoi ahkerasti t?n? vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin meni, ilman ett? aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu Helsingin el?m? vei aikaa. Helmikuussa joulun j?lkeen h?n tarttui kirjaan lujalla p??t?ksell?, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa, kun oven takana kuuli toverein ??ni?. H?n luki, joi virkistyksekseen monta karahviini? vett? p?iv?ss?, poltti puntin papyrossia vuorokaudessa, k?veli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sit? kesti kaksi viikkoa s?ntilleen. Silloin h?n uupui, mieli k?vi alakuloiseksi ja p??t? kivisti. Oli perjantai-p?iv?. Luku ei sujunut, puuttui sek? halua ett? kyky?. Sohvallaan h?n venyi, katsoi kelloa v?h? v?liin ja mietti, eik? pit?isi kuitenkin menn? ulos virkistyst? hakemaan. Kaksi viikkoa h?n oli paastonnut ja kiduttanut itse??n, ei ollut viisasta liian paljon ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymment? markkaa rahaa; lainaa h?nen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden tekev? tapahtui se sitten ennemmin tai my?hemmin. H?n hypp?si yl?s, sammutti sylkem?ll? papyrossin p??n ja pisti nutun p??lleen. Hyr?illen otti h?n lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja l?ksi.

Mieli tuntui kohta kevyemm?lt?, kun h?n taas astui katua pitkin ja katseli ihmisi?. Hullua, ett? h?n niin yht? mittaa oli aivojaan vaivannut. T?st? puolin h?n p??tti lukea vaan aamup?iv?st? ja viett?? illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eik? suotta el?m??ns? ik?v?itt?nyt.

Ylioppilashuoneella h?n tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni k?velem??n. Astuttiin katua yl?s, toista alas, puheltiin niit?, n?it?, kuinka sattui. Erityisell? huomiolla he tarkastivat vastaantulevia naisia, varsinkin niit?, jotka olivat sievi? ja kauniita. Kohteliaasti nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi p??sty? lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteiv?t naiset niit? kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, h?nen parhaiten onnistui toisia nauramaan saada. Eiv?tk? he sit? min?k??n pahana pit?neet, olihan tuo tavallista miesten kesken.

Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan ?Uuden kuopan? kohdalle ja samassa her?si halu pist?yty? sis??n. Ja portaita he vajosivat alas kaikki nelj?, eik? tuntikausien kuluessa n?kynyt heist? ainoatakaan takaisin tulevaksi...

Puoliy?n aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja nelj? herraa hoiperteli rekeen. K?skettiin ajamaan ?Tarkk'ampujan? kadulle er??sen tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, h?n tunsi hyvin paikan, harva ilta, ettei h?n sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet loukkua l?iv?t, kun h?n portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi menn? kerran. Poika kiitti, ja h?m?r?ss?kin tiedossaan ymm?rsi Salmela arvonsa kohonneen t?m?n auliutensa kautta. Mielihyv?ll? h?n k??ntyi portista sis??n, toiset olivat jo menneet edell?. Hevonen ajoi pois ja katu j?i tyhj?ksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei n?kynyt eik? kuulunut mit??n sen enemp??...

Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. H?n oli riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, k?ynti oli ryhti? vailla. Vaatteet riippuivat nuojaantuneina h?nen p??ll??n, ruumiin r?hj?isyys tunki niiden l?pi ja saastutti ilman h?nen ymp?rill??n. Inhotti h?nt? itse??nkin ja ylenannatti; koetti p??st? pois kortteeriinsa, ennenkuin tuttuja kadulla liikkuisi. P??ss? paukutti ja syd?nalassa tuntui pahalta, eik? vetel?t jalat tahtoneet h?nt? oikein kantaa. P??sty??n kamariinsa, h?n suoraap??t? meni s?nkyyn, johon riisumatta heitt?ytyi. Tuossa paikassa h?n nukkui sike??n uneen. Kuorsaten h?n veti henke? puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen sylki valui alas tyynylle. Tylsiss? kasvoissa ei sielun merkki? ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja ty?t??n teki. Kun unta oli kest?nyt kuusi tuntia yht?mittaa, alkoi naljakkuus nen?n ymp?rilt? v?henty? ja ihon hikirei'ist? l?mmin kosteus huokua. Puolip?iv?n aikaan h?n viimeinkin her?si. Raoitti turpeita silm?luomiaan, ?risi ja pyyhki huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivett? teki mieli, mutta kukkarossa ei en?? ollut penni?k??n. Harmissaan k??ntyi h?n seljalleen, suoristi itsens? ja torkahti viel? uneen. Mutta jano esti kuitenkin pitemp?? nukkumista; h?n kahnusteli yl?s p?yd?n luokse ja joi karahviinista l?mmint? vett?. Lasi oli viel? tyhj?n? h?nen k?dess??n, kun silm?t sattuivat p?yd?lle ilmestyneesen kirjeesen. H?n katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vett? lasiin ja joi. Tarttui sitten kirjeesen ja meni takaisin s?nkyyn, joka entiselt? viel? l?mmint? h?yrysi ja oli kuoppainen. P??llekirjoituksesta h?n huomasi, ettei kirje Hannalta ollut. Mutta kenelt? sitten? H?n aukaisi ja vilkaisi allekirjoitusta.

?Ahaa, set? Salmelalta Mikkeliss?! Noo, mit? h?n??

?Hyv? Kalle!

T?m?n kautta saan min? l?hesty? sinua muutamalla rivill? ja tiet? antaa, ett? me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervenn?, jota samaa Jumalan lahjaa my?s sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me olemme nyt mamman kanssa p??tt?neet l?hett?? Elman Helsinkiin, koska h?nen tekee niin mielens? eik?, Jumalan kiitos, varojen puute esteen? ole. H?n tulee sinne parhaasta p??st? pianon soittoa harjoittelemaan, johon h?nell? n?ytt?? olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja pyyt?isimme, ett? tekisit hyvin ja menisit junalle h?nt? vastaan t?m?n kuun kahdeksantenatoista p?iv?n?, ja pit?isit huolta sek? h?nest? ett? h?nen kapineistaan, elleiv?t sattuisi h?nen kortteeripaikastaan ket??n avuksi l?hett?m??n. Eik? nyt muuta t?ll? er??, vaan j?? herran haltuun, toivoo

set?si

Petter Salmela.?

?Kahdeksastoista p?iv?? Seh?n on juuri t?n??n?, mutisi Kalle ja hypp?si yl?s vuoteeltaan.

H?n alkoi kiireimmiten siisti? itse??n, muutti paidan ja harjaili vaatteitaan.

?Kunnon ukko tuo set??, ajatteli h?n siin? pukiessaan, ?semmoisen varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin ja eik? vaan liene siell? rikkaimpia kauppiaita t?t? nyky?. Hauskaa n?hd? Elma serkkua. Kaunis tytt?, luulemma, helkkarin siev? h?n oli jo pari vuotta takaperin.?

H?n siin? keskeytti ajatusten juoksun, ja, pit?en p??t??n pesuvadin ylitse, valeli h?n kosolta vett? niskaan ja kasvoihin.

Siisti herra se oli, joka sin? iltana ajoi yl?s junalta nuoren ja miellytt?v?n neidin rinnalla.

?Sin? saat minusta paljon vastusta, serkku?, puhui neiti, ?tulet olemaan oppaanani, sill? min? en osaa yksin mihink??n?.

?Hyv? on?, hymyili serkku ja auttoi h?nt? reest?.

?Huomenna t?ytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekem??n, kohta aamusta p?ivin, muistatkos.?

?Kyll?.?

H?n oli erinomaisen vieh?tt?v?, Salmela vallan ihastui. Serkun oikeudella h?n tarjosi h?nelle k?sivartensa.

?Tuletko koko kev??n olemaan Helsingiss?, Elma??

?Tietysti. Ent? sin???

?Samoin.?

?Matkustammeko sitten yhdess? kotiin??

?Ehk?.?

He olivat tulleet ovelle. Salmelan t?ytyi heitt?? irti tuo pieni, hansikkainen k?si, mutta serkun oikeudella h?n puristi sit? l?mpim?mmin kuin muuten oli tavallista.

Kotiin tultua h?n ensi ty?kseen korjasi Hannan kuvan p?yd?lt? laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan h?nen asuntoansa, sen vuoksi se oli pantava n?kyvist? pois. Kirje velassakin h?n taas oli Hannalle, mutta eip? h?nell? nyt ollut aikaa. Tuonnempana h?n sitten kirjoittaisi pitemm?lt?, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehk? odotti siell? ik?viss??n, mutta h?nen t?ytyi oppia k?rsim??n. Siit? oli h?nell? hy?ty? el?m?ss?.

N?in Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei h?n aavistanut, ett? Hanna juuri samana hetken? istui kamarissaan h?nen kuvaansa katsellen, niinkuin h?n tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.

Mutta t?ll? kertaa h?n katseli sit? kauan. Mieli oli surullinen, ei tiennyt oikein itsek??n, mist? syyst?. H?n luki Kallen viimeisen kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei h?n siit?k??n lohdutusta saanut. Se tuntui kylm?lt? ja oli huolimattomasti kirjoitettu. Ei siin? ollenkaan ollut sit?, jota Hanna kaipasi ja odotti. Pelko, ettei Kalle h?nt? en?? rakastaisi, oli yh? useammin ruvennut h?nt? vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltay?n? se melkein varmuutena valtasi h?nen mielens?. Eik? h?n kuitenkaan tahtonut sit? viel? uskoa, ei viel? viimeisest? toivosta luopua, sill? maailma olisi silloin muuttunut j?rin pime?ksi. H?ilyen n?in toivon ja ep?ilyksen vaiheilla h?n k?det ristiss? katseli kuvaa, joka oli p?yd?ll? h?nen edess??n. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli h?nt? vastaan, eik? v?litt?nyt mit??n h?nen tuskastaan.

Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin h?n nytkin teki. Painoi otsansa ristiss? oleviin k?siin ja rukoili hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan, vaan s?ilytt?isi h?nelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja rakkauden. Olihan siin? h?nen ainoa ilonsa el?m?ss?, h?nen ainoa toivonsa, ei h?nelle mit??n j?isi, jos se otettaisiin pois.

?Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, el? k??nn? kasvojasi minusta, el?k? hylk?? minua, katso, en min? jaksaisi sit? kest??.?

Kun h?n j?lleen nosti p??ns?, olivat h?nen kasvonsa kyyneleit? t?ynn?. Mutta rauhallisempi h?n kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa syd?mess?. Huomenna tuli posti, ehk? tulisi Kallelta kirje, tuo pitk?, jota h?n kauan oli luvannut.

Mutta turhaan h?n sit? odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eik? mit??n kirjett? kuulunut. Hanna k?vi kalpeaksi ja heikoksi. H?n menetti viimeisen ruokahalun ja k?vi p?iv? p?iv?lt? hiljaisemmaksi. Sit? ei kukaan kotona huomannut, sill? ?itikin t?h?n aikaan sairasteli eik? jaksanut olla ylh??ll? paljon ollenkaan. Is? ei semmoisia merkille pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta p??st? luisteli ja voimisteli; kotona ollessaan ei h?n malttanut siunaamahetke? yhdess? kohden viipy?, jos v?list? juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei ensink??n.

?Mit?s te olette niin ik?vi??, h?n intti, kun Hanna ?idin t?hden h?nt? kerran siit? nuhteli, ?niin helkkunan ik?vi?. Pojat ovat ihan toista. Niitten kanssa saa toki puhella ja telmi? ja niit? voi antaa vaikka korvalle, kun vihaksi pist??. Mutta te kohta s?ik?hd?tte, jos kovemman sanan vaan sanoo. Enk? min? malta kotinurkassa istua noin kuin sin?.?

Ei ?iti ollut vaarallisesti kipe?, h?n vaan oli niin voimaton, ettei jaksanut paljon silmi??n auki pit??. Makuuhuoneessa oli raskas ja painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli t?ynn? k?rsimyst? ja h?m?r?? hiljaisuutta. ?iti vaivaantui pienimm?st?kin risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei tahtonut sit? milloinkaan muistaa eik? Liisa. H?n joka kerran tempasi ovea auki semmoisella jyskeell?, ett? ?iti vavahti s?ngyss?.

Er??n? torstai-aamuna Maaliskuun alkup?ivin? oli ?iti tavallista heikompi. Hanna laitteli h?nen vuodettaan ja auttoi h?nen p??lleen, sill? ?iti ei kumminkaan tahtonut p?ivill? olla peitteen alla. V?syneen? h?n sitten vaipui takaisin vuoteelle, silm?t painuivat kiinni ja k?si putosi hervottomana syrj??n. Niin hiljaa h?n hengitti, ett? Hanna sit? tuskin kuuli, liikkuessaan siin? varpaillaan vuoteen luona.

Mutta Liisa tohahti sis??n.

?Mit?s t?n??n laitetaan p?iv?lliseksi??

?iti ??nn?hti ja rep?isi silm?ns? auki.

?Kuinka min? s?ik?hdin?, kuiskasi h?n, painaen syd?nt??n.

?Liisa menee nyt pois, min? tulen heti?, sanoi Hanna, ja annettuaan ?idille vett? juoda, meni h?n Liisan j?ljess? ky?kkiin.

?Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.?

Hanna ei voinut olla t?t? sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia siit? en?? paremmaksi tullut.

Liisa suuttui.

?Aina min? olen paha ja aina teill? on sanomista. Mutta kyll? minusta p??sette, l?hden tieheni, vaikka t?n? p?iv?n?. Ottakaa sitten Miina takaisin, ett? saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen, entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.?

?Liisa!...?

Hanna oli kuin j?rjelt??n. H?n tarttui Liisan hartioihin kiinni ja puristi h?nt? vedontapaisesti. Silm?t tuijottivt, huulet vapisivat.

?Se ei ole totta?, l??h?tti h?n, ?se ei ole totta. Te valehtelette,

Liisa.?

?Heitt?k?? irti, kah, hurjanako te olette. Min? en valehtele, kysyk??

Marilta, jahka tulee t??ll? k?ym??n.?

Hanna p??sti h?net ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko p?iv?n?, paitsi mit? joskus k?vi ?iti? katsomassa. Tuskallisena h?n k?veli edes takaisin, v??nteli k?si??n, seisahtui aina v?liin ikkunan luokse ja painoi otsaansa v?lipuuhun. H?n katsoi yl?s taivasta kohden, se oli harmaa. Ja h?n katsoi pihaan, siell? oli kaikki niinkuin ennen. Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan mielest? oli jotain niin kauheata tapahtunut, ett? koko heid?n talonsa ja heid?n perheens? olisi pit?nyt vaipua syv?lle maan alle.

Viikon p??st? ?iti tointui taas ja k?vi ylh??ll?. Niin Hannakin. El?m? oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen p?iv? toisensa kaltainen. Salmelalta ei kirjett? kuulunut. Hanna vakuutti itselleen, ettei h?n sit? en?? odottanutkaan. Kuitenkin h?nen syd?mens? s?v?hti joka kerran kuin posti tuli, h?n odotti ja katsoi, mit? laukusta annettiin esiin ja sitten meni mieli entist? alemmaksi taas.

Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen

Helsingist?, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa

Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, h?n oli luullut Salmelasta

vallan toista.

H?n ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.

?Onko se ihan varma?? kysyi Hanna.

?On, mutta el? sure, ei se kannata.?

?Enh?n min? surekaan?, sanoi Hanna ja nauroi.

Olga nauroi my?skin. Mutta kun Hanna yh? jatkoi, k?vi h?n levottomaksi.

?Hanna, kuita, lopeta jo. Mit? sin? oikeastaan naurat??

Hanna ei osannut vastata. H?n piteli kahden k?den syd?nalastaan kiinni ja nauroi vaan yht? mittaa. Olga haki h?nelle vett? juoda, rukoili h?nt? rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea ?iti? avuksi.

?Ei, el? hae?, sanoi Hanna.

Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. H?n vaipui sohvalle hiljaa itkien. Olga istui pallille h?nen viereens? ja kietoi k?tens? h?nen ymp?rilleen.

?J?t? minut yksin?, sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielell??n suostunut, mutta kun Hanna uudelleen pyysi, t?ytyi h?nen kumminkin l?hte?. Eik? ilman ettei h?n ollut v?h?n loukattu. Hanna oli k?ynyt niin kummalliseksi viime aikoina, n?ytti melkein silt?, kuin h?n olisi tahtonut heit? toisia v?ltt??. Eiv?t he koskaan en?? saaneet h?nt? mukaansa, kun minne l?ksiv?t, eik? h?n liioin pyyt?nyt heit? k?ym??n luonaan. Olga p??tti, ettei h?n puolestaan vastedes olisi vaivaksi.

Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna viel? hyv?n aikaa sohvalla ja itki. Mutta sitten h?n kavahti yl?s, pyyhki kyyneleens? ja rupesi ajattelemaan.

H?n oli pettynyt, oli luullut hyv?? ihmisest?, joka ei sit? ansainnut. H?n oli heitt?nyt hellimm?t tunteensa, uskonsa, luottamuksensa, toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. H?pe? ja katumus, viha ja ylenkatse raivosivat h?nen povessaan. H?n tunsi olevansa liian hyv? vuodattamaan kyyneleit? Salmelan t?hden. Kyll?ksi oli h?n jo muutenkin alentanut itsens?.

H?n otti h?nen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita h?n oli s?ilytt?nyt. Ja sitten h?n nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. ?kki? h?n kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. H?n kauhistui, mutta ne meniv?t, ei h?n voinut niit? est??.

Jumala ei v?litt?nyt niist? v?h??k??n, ei kuullut koskaan h?nen rukouksiaan.

Kuinka hartaasti h?n oli rukoillut, monta vuotta rukoillut is?n t?hden. Eik? mit??n parannusta seurannut, vaikka h?n oli toivonut ja uskonut. Ei merkki?k??n siit?, ett? muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin sanottiin, ett? Jumala rukouksen t?ytt??, jos h?n sen meille hy?dylliseksi n?kee. Eik? heille kaikille olisi hy?dyksi ja onneksi ollut, ett? is? olisi juomasta lakannut?

Kuinka hartaasti h?n sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa vaikutusalaa, ja kuinka h?n oli ylist?nyt onneaan, kun luuli semmoisen saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.

T?m?n p?iv?n j?lkeen ei Hanna en?? rukoillut, ei ottanut uskonnollista kirjaa k?teens? eik? k?ynyt kirkossa. Ompelukoneen ??ress? h?n istui p?iv?t p??t??n, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eik? nuhdellut Liisaakaan, vaikka t?m? tapansa mukaan pauhaili ja piti suurta ??nt? milloin mist?kin.

Viikot vieriv?t hiljaisessa, yksitoikkoisessa el?m?ss?. Ei tapahtunut milloinkaan mit??n, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut ajatella. Tuli kes?, kes?n j?lkeen syksy, sitten talvi ja kev?t taas. Luonto vaihteli, mutta Hannan p?iv?t pysyiv?t entisell??n.

?Ei Hannalla tule h?t?? olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin j?isi?, sanoi is? kerran hyv?ll? tuulella ollessaan, ?onpa h?nell? pensiooni minun j?lkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin v?h?ll? toimeen.?

Hyv?h?n tuo oli niinkin...

Hanna hymyili v?h?n katkerasti. H?n muisteli neiti Saveniusta r?nnikadun varrella, h?nen myrtti?ns? ja pient? kamariansa, h?nen silm?lasiansa ja ter?v?? leukaansa.

Hyv?h?n tuo oli niinkin...

Hanna oli v?h?n muuttunut kasvoiltaan; otsassa silm?kulmien v?lill? oli syv? ryppy ja huulien ymp?rille oli ilmestynyt j?ykki? piirteit?.

Ahkera h?n oli k?sity?lle ja paljon h?n vaatteita valmisteli. Mutta ajatukset sen ohessa k?viv?t yh? raskaammaksi.

Mit? varten h?n oli maailmaan tullut, mik? tarkoitus oli h?nen el?m?ll??n? Siin? kysymys, joka lakkaamatta h?nt? vaivasi ja jolle h?n ei vastausta saanut.

Sitten tuli toinen kysymys. Mit? varten oli maailma luotu, ja mit? varten oli kaikki py?rim??n pantu? Mit? varten tuo levoton, rient?v? kulku joka taholla, tuo rauhaton liike ??rett?miin avaruuksiin saakka. H?n olisi tahtonut pys?hdytt?? kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen uneen, tai h?vitt?? ne olemattomuuden y?h?n. H?n oli v?synyt, kuolemaan asti v?synyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hy?riv?t ja py?riv?t turhan voiton t?hden. Mit? iloa heill? oli sen saavuttamisesta, tyydyttik? se koskaan heid?n hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista el?m?n kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka eiv?t mit??n tunteneet, eiv?tk? mit??n toivoneet.

Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi h?net n?in mit?tt?m??n el?m??n kutsui, hy?dyt?nt? tuskaa tuntemaan, valheellisesta ilosta pettym??n, kivun, vaivan ja kuoleman k?rsimyksi? kokemaan. Syntym?tt?m?n?, olemattomana ei h?n onnea olisi kaivannut, eik? saavuttamatonta toivonut.

H?n herkesi l?hestym?st? sit? Jumalaa, jonka t?it? h?n ei k?sitt?m??n kyennyt. Mutta siihen mielentilaan p??sty??n oli kuin viimeinenkin toivon kipin? olisi sammunut ja el?m?n halu tyyten loppuun rauennut...

Koneentapaisesti h?n k?veli, koneentapaisesti h?n s?i ja nukkui, koneentapaisesti h?n neulaansa liikutti.

V?list? h?nest? tuntui silt? kuin olisi sielu karkoittunut pois ruumiista. H?n n?ki esineet, kuuli ??net, toimitti teht?v?ns? ja vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus ja kummallinen pelko h?net silloin valtasivat. Aivoissa oli outo kirist?v? tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja syd?n sykki levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden henki h?nt? vainosi, niin h?nest? tuntui, uhaten joka hetki sy?st? h?net alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.

Voimat v?heniv?t, rauhattomuus yltyi. Unettomat y?t ja ilottomat p?iv?t eiv?t sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti h?nen suonissaan, se milloin jytkytti ja l?i, milloin taas kovin hitaasti kulki. Kylm? hiki usein nousi h?nen ruumiisensa, varsinkin ?isin kun h?n hiukkasen unen hortoon meni.

?iti ei mit??n aavistanut, viel? v?hemmin muut. Ei h?n voinut siit? kenellek??n puhua, k?rsi itsekseen vaan.

Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten j?lkeen. Yksikolmatta h?n vasta oli t?ytt?nyt ja n?in surullisen kolkoksi el?m? oli muuttunut. Kaunis kes?inen p?iv? vietteli h?nt? ulos; monta viikkoa oli kulunut siit? kun h?n viimeksi oli portista kadulle astunut. Honkaniemelle h?n l?ksi ja istui siell? monta tuntia j?rven rannalla huojuvien heinien keskell?. Ei ajatellut mit??n, eik? tuntenut mit??n, lep?si vaan ja kuunteli luonnon ??ni?. Palatessaan h?n poimi kukkia ja laittoi niist? kimpun.

R?nnikatua h?n tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli auki; siell? istui raukka p?yt?ns? ??ress? yksin. Ter?v? leuka nousi yl?s, silm?lasit kiilsiv?t Hannaa kohden.

?Tahdotteko kukkia?? kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan ikkunaan.

Vanha neiti h?mm?styi, tempasi ensin taaksep?in, mutta l?hestyi sitten j?lleen.

?Kiitoksia?, lausui h?n ja otti kukkaset k?teens?. H?n vei niit? kasvoilleen, ja Hanna l?ksi pois. Vanha neiti kurotti p??ns? ikkunasta ja katseli h?nen j?lkeens? aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta k??ntyi yl?sp?in.

Ja huomisp?iv?n? h?n taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten is?lle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa, ja is? v?itti, ettei h?nen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.

[1886.]