Chapter 3 No.3

Ja sitten h?n oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon ?iti sill? v?lin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieress?. Jussi poika majaili nyt pieness? suojuksessa etehisen toisella puolen, jota ennen oli kahverina k?ytetty.

Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin j?lleen. Turva, se oli heid?n koiransa nimi, heilutteli ilosta h?nt??ns? ja hyppeli vasten. Kukat olivat sill? aikaa tavattomasti kasvaneet; kummako se, kun ?iti niit? hoiti. Miina oli rukoustanut ?idilt? parhaat Hannan kamariin ja ruukkujen ymp?rille h?n oli laittanut siev?n siev?t paperikoristukset. Salin entiset k?yt?v?-matot h?n my?skin oli pannut lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekiv?t huoneen hyvin iloisen n?k?iseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja is? miss? lienee ollut; ei ?iti tiennyt, mutta siin? h?n juuri v?h?? ennen oli l?htenyt.

?iti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielest? h?n n?ytti virke?mm?lt?. Vai lieneek? muuten h?nen tulemastaan tuo loiste silmiin ilmestynyt. P?iv?llisiksi palasivat sitten kotiin is?kin ja Jussi; pojalla oli pieni? ahvenia tuohisessa ja h?nell? oli tulinen kiire saada Maria heti niit? perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko lailla ja tullut niin miehekk??n n?k?iseksi. P?ivettynyt oli hirve?sti; k?ynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneess? kastuneet; ?idille tuli h?t?, kun h?n niill? likasi kaikki ruokasalin matot. Poika sai istua sohvaan ja siihen h?nelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja toiset jalkineet.

?Niin, lystik? sinun oli?? h?n kysyi Hannalta.

?Kovasti.?

?Sen arvaan. Ensi kes?n? pit?? minunkin p??st? maalle koko lupa-ajaksi. Ei auta mik??n. Mutta kauemmas min? tahdon, kuka niin l?hell? viitsisi olla kuin P?ll?k?ss?. Tuonne oikein syd?nmaalle, Karjalaan.?

?Ehk? sinut pappa laskee?, sanoi ?iti, ?jos luet ahkerasti, ett? p??set luokalta?.

Jussi puri hammasta.

?Minulle aina pannaan ehtoja?, h?n sanoi.

Ja suu j?i pullolleen; mutta enemp?? h?n ei virkkanut, sill? is? tuli samassa sis??n. Hanna juoksi suoraap??t? h?nelle kaulaan.

?Terveisi?, pappa, maalta.?

?Noo, johan sin? olet kotona.?

?Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna l??k?ri? kaipaa.?

?Soo, sep? hyv?.?

Is? istui p?yt??n ja niin teki Jussi my?s. Hannakin seurasi esimerkki?, samoin ?iti, sitten kuin h?n ensin oli k?ynyt ky?kiss? ja toimittanut ruoat sis??n.

?Jeekeli sent??n-?

?No, Jussi, kuka noin sanoo??

?Mit? pahaa siin?, mamma? Eih?n sill? pirua tarkoiteta.?

?Et sin? milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.?

Jussi ei kerennyt vastaamaan, sill? h?nelt? oli pudonnut paistin rasvaa p?yt?liinalle ja ty?t? oli saada sit? veitsen k?rjell? poiskaapituksi.

?Mutta mit? sin? yritit sanomaan?? kysyi is?.

?Niin ett? jeekeli sent??n, kuinka t?n? aamuna olisi tullut paljon kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. K?vittek?s te, Hanna, usein ongella siell? maalla??

?Eih?n me varsin usein. V?list? kumminkin.?

?Saittekos kaloja??

?Aina v?h?n.?

?Mamma, min? olen nyt p??tt?nyt, ett? rupeankin kalamieheksi.?

?Kaunista?, hymyili is?. ?Sitten min? saisin sanoa: poikani, kalamies.?

?Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja-?

?Jussi, sy? nyt ja ole vaiti?, sanoi ?iti.

Is?n oli otsa rypyss? ja Jussi himme?sti aavisti, ett? h?n oli sanonut jotain tyhm??. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.

?Betty osasi laittaa meille niin hyv?? ruokaa. Pojatkin sit? kiittiv?t.?

?Ketk? pojat??

Hanna h?mm?styi ja lensi punaiseksi.

?Niin, mamma ei tied?k??n, ett? meill? oli vieraita, veljekset Stenberg ja Tirri. Viipyiv?t siell? muutamia p?ivi?.?

?Teid?n luonanne?? kysyi is? kummastuneena.

?Niin.?

?Olitteko kutsuneet niit???

?Emme.?

?Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesiv?t varmaan hyvin, ettei teill? vanhempaa ihmist? ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heit? vastaan. Olisitte k?skeneet pois.?

Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta ?iti tuli h?nelle avuksi.

?Eik? tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielell??n k?yv?t maalla kes?najalla, luultavasti eiv?t tulleet ajatelleeksikaan, ett? siin? mit??n sopimatonta oli.?

Enemp?? ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun p??si niin v?h?ll?. Ep?huomiosta h?n oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyv?ksi vaan, sill? omatunto sai nyt olla rauhallinen.

Tuli syyskuun ensimm?inen p?iv? ja tyt?t ker??ntyiv?t kouluun; vihkot, kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus my?s, varustettuna papan, mamman tai holhojan nimell?. Koulu surisi kuin mehil?ispes?. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia v?istettiin ja p?yti?kin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja, sopimuksia tehtiin; se t?rke? asia oli saatava selville, kenen viereen istumaan p??si. Ja ensi riviink?, vai toiseen, vai tuonneko taakse, ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka enn?tti ja kuinka jaksoi puoliaan pit??.

Yhdess? kohden ei paljon seisottu; mik? py?ri, mik? hyppi, mik? juoksi, mik? hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien luokkien l?pi, seisahtuivat, katselivat ymp?rilleen ja kehoittivat korotetulla ??nell? hiljaisuuteen. Surina v?h?n taukosi ja h?ilyv? joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selk? katosi toisesta ovesta, alkoi kaikki uudelleen entist? kiivaammin.

Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin v?hemm?n h?lin??. Eih?n heid?n sopinut, kun olivat jo suuria, t?ytyi pienemmille n?ytt?? hyv?? esimerkki?; eik? heit? toki haluttanutkaan.

Yksitoista heit? en?? oli j?ljell? kahdestakymmenest? viidest?; mihin lienev?t vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heid?n luokalla aina ollut verrattoman hyv?; ei toisilla sinnep?ink??n. Semmoista yksimielisyytt? kuin heid?n v?lill? sai etsi?; tuskin sit? vaan lyseollakaan l?ytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko viel? koskaan luokalta mit??n kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet toistensa p??lle? Kaikki he yhdess? olivat kest?neet, myrskyt ja p?iv?npaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllist? annettu ilmi, vaan luokka otti kokonaisuudessaan siit? vastatakseen. Eik? toverista sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eik? koulun ulkopuolella. Viel? v?hemm?n oli juoruja tai riitoja heid?n kesken milloinkaan syntynyt.

Ja viimeist? lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten, hajautuisivat sinne, t?nne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mit? toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eih?n tiennyt; se vaan oli varma: vaikk'eiv?t tuon koomin n?kisi toisiaan, eiv?t he kuitenkaan unhottaisi eiv?tk? vieraantuisi. Elinkautinen side heit? yhdisti, vahvempi kuin mik??n maailmassa; ei aika eik? paikka sit? kulumaan saisi. Semmoisia rakkaita muistoja kuin heill? tuskin viel? t?t? ennen oli ihmisill? ollut, tuskin vastedesk??n tuli olemaan. Kun katseli noita toisia--

?Pois t??lt?!?

Ines se oli, joka hypp?si alas p?yd?lt?, jossa h?n oli istunut, ja meni t?ytt??m??n ovesta takaisin er?st? alemman luokan tytt??, joka uskalsi pist?? p??ns? sis??n.

?Koettakaapas tulla?, h?n lis?si ja sulki oven toisen nen?n edess?.

Kun h?n oli kiivennyt takaisin p?yd?lleen, jatkettiin keskustelua.

Eik? heid?n pit?isi p??tt?? tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua? M??r?isiv?t ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siit? p?iv?st? ja Puijon tornilla he yhtyisiv?t. Yleinen riemastus ehdoitukseen; k?den ly?nnill? liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi he teett?isiv?t hopeiset rahat, joihin antaisivat piirt?? ristin, ankkurin ja syd?men ynn? molemmat vuosiluvut. Koulusta menisiv?t suoraan kultasepp??n; mutta asia oli pidett?v? salassa, ei hievahdettaisi kenellek??n mit??n. Varottava oli erinomattain, ettei alemman luokan tyt?t saisi siit? vihi?.

?Tulee joku, tulee--?

Kaikki t?ytt?siv?t huutaen ovelle.

?Ettek? te anna meid?n olla rauhassa t??ll??-Taivas, johtajatar!?

Tyt?t siirtyiv?t h?mm?stynein? pois ja johtajatar tuli hymyillen sis??n.

H?n m??r?si heille l?ksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia ohjeita ja meni taas. Ines hiipi j?ljess?, tirkisti viel?k? h?n oli likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten h?n hypp?si yl?s entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti; yksi tiesi yht?, toinen toista. Joku kertoi, ett? lyseolaiset pitiv?t itse??n heit? viisaampina, ja sek?s harmitti. P??tettiin lukea t?n? vuonna, niin ett?! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen intelligenssi olisi yht? suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! N?htiinh?n selv?sti pikkulasten kouluissa, joissa oli sek? poikia ett? tytt?j?. Aina tyt?t etev?mpi?, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu. Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!

He hyppeliv?t ilosta ja taputtelivat k?si??n. Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja syleiliv?t ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa! Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heit? ihmettelisi, ja kuinka poikien k?visi kateeksi. He raukat, kun eiv?t filosofiasta mit??n tienneet. J?ljelle j?isiv?t, j?ljelle, ihan armotta!

Mutta,-niin, nyt sieti taas mietti?. Kuka heille opettaisi? Pastori J?rvel?k?? H?n kait, eik?s se juuri sopinut uskontotuntiin? Miss? h?n viipyi, kun ei jo tullut heille l?ksyj? antamaan?

Mentiin katsomaan, mutta samassa h?n juuri ilmestyikin, herttaisena, yst?v?llisen? niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen; tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin heid?n ik?isilleen sopivaa olikin. Silmist? vaan vilkkui jotain muuta. Vilkkui tuo sis?llinen, vallaton, huimap?inen nuoruuden ilo, tuo luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin kaikkia s??dyllisyyden m??r??mi? s??nt?j?. Mutta he painoivat sen v?kisen alas; politiikki vaati, ett? olisivat oikein hiljaa, ett? pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin ?kki? hoksasi, ett? jonkun pit?isi nyt esitt?? asiaa. H?n kuiskasi sen hiljaa naapurilleen, naapuri eteenp?in toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka heist? puhuisi, kuka? Toinen nyk?isi toistaan, kyyn?sp??t liikkuivat ynn? jalat.

?Sano sin?!?

?Ei, ei, sano sin?!?

?En min?, en vaikka.?

Pastori selaili kirjan lehti?. Huomasi jotain olevan mieliss?, jota aiottiin ilmoille. Katsahti h?n pilanp?in silm?lasien yli luokkaan ja n?ki, kuinka vilkkaasti tyt?t ajatuksia vaihtoivat kesken??n, l?hemp?? kuiskaamalla, kauempaa merkeill?, silm?in iskulla, sormien liikkeill? ja tuhansilla muilla keinoilla. H?n uppoontui kirjaansa taas ja odotti, mit? tuleman piti.

Ja tyt?t puolestaan olivat jo selvill?. Ines suoristui, otti vakavan muodon ja ryk?isi.

?Me pyyt?isimme, ett?-jos pastori olisi niin hyv?--ja opettaisi meille filosofiaa.?

Pastori laski kirjan p?yd?lle, korjasi silm?lasiaan ja katsoi yl?s.

?Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea??

H?nen suunsa meni hymyyn, noin ik??nkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli v?h?n kummallinen. Eiv?t tyt?t oikein varmasti tienneet p??tt??, mit? ne merkitsiv?t. Mutta Ines ei h?mm?stynyt.

?Se on meid?n yleinen toivomme.?

Ja h?n katsoi ymp?rilleen, saadakseen puolta.

?On, on. Meid?n yleinen toivomme?, kaikui joka suusta.

?Hyv?!? lausui pastori. ?Sopii juuri minunkin programmiini.?

Mik? ilo! Tyt?t katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut en?? kukaan voida hillit? itse??n. Toinen puristi toisen k?sivartta; puristi innossaan v?h?n liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja k?sivarsi temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin n?pist?? takaisin. Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.

?Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. K?yh?n se vallan hyvin!?

H?n piti v?h?n lomaa joka lauseen v?lill?. Tytt?jen huulet olivat niin makeassa hymyss?, etteiv?t varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori oli ihan totinen. Ei h?n leikki? laskenut.

?Kristinopissa kumminkin parhaat el?m?nohjeet l?ytyv?t ja tukevimmat moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.?

Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei en?? jatkanut, vaan n?ytti heille seuraavan p?iv?n oppim??r?n. Katkismus heill? oli luettavana t?n? vuonna. Ja ensimm?isest? k?skyst? oli aljettava.

Tyt?t malttoivat tuskin katsoa. Mit? he tuosta; vanhaa ja tavallista. Odottivat, ett? pastori m??r?isi jotain siit? toisesta aineesta, filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tiet??kseenk??n. Pani vaan rauhallisesti kirjan kiinni ja teki l?ht??. Tyt?ille tuli h?t?.

Ent? filosofia? Mik? oppikirja siihen? Suhina k?vi yli koko luokan, ja

Betty viimein lausui kysymyksen ??neen.

?Oppikirja?? sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo ?skeinen ep?ilt?v? hymy. ?Mit?s me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmek? p??se ominp?in selville.?

Tyt?t taas silm?iliv?t toisiaan. Olivat v?h?n noloja.

?Emme luota muihin?, jatkoi pastori, ?veisiv?t meit? pian harhaan?.

?Mutta vihkoja? Toisimmeko niit? mukaan??

?Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan j?rke?; hyv??, luontaista j?rke? ja ajatuskyky?; ei mit??n muuta. Vihkot ja kirjat ihan hy?dytt?mi?.?

Pastori ny?kk?si p??t?, myh?hti ja l?ksi. Tyt?t j?iv?t hiukan ymm?lle. Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sit? vaan oppisivat? Ei tullut mit??n, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eik? h?n ollut taaskin hyv?, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyv?! H?nen vertaistaan ei miss??n, ei koko maailmassa. He rakastivat h?nt? kaikki ??rett?m?sti, niin juuri: ?????rett?m?sti he rakastivat pastoria, ?????rett?m?sti!

Koettelivat kilvan, kuka pitemm?lt? osasi vet?? ??t?, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat ??t?, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sit? he eiv?t muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyr?ss?, suut seljallaan, ja ??t? he vaan yhteen ??neen venyttiv?t. Ei kukaan kuullut, kun ovi aukeni.

?So, so, tyt?t!?

?????????--?

?Hiljaa! hiljaa!

????????----?

?Hiljaa!?

K?si??n l?i opettajatar yhteen. Se ??ni viimeinkin kajahti tytt?jen korviin. Tuli ?kkin?inen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen iskenyt. Suut meniv?t kiinni ja p??t painuivat alas. Mutta helpolla he p??siv?t, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eik? sen enemp??.

Kotiin tultuaan meni Hanna is?n kirjastoa tarkastamaan. Filosofia, n?et, py?ri mieless?. L?ysi Kantin ?Kritik der reinen Vernunft? ja Hegelin teoksia my?s. Ne h?n otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran, ett? noita molempia juuri luettiin. H?n katseli niit? ja meni sitten aarteineen Edlan luokse. Yhdess? kun lukisivat, niin ymm?rt?isiv?t paremmin.

Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat h?nt? suututtaneet. H?n kun koulusta tultuaan oli heille kertonut, ett? tytt?koulun korkeimmalla luokalla t?n? vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilki?t olivat ruvenneet nauramaan ja pilkkaamaan. Hek? filosofiaa, muka! Jotka eiv?t osanneet ajatella ollenkaan. Eik? heit? edes opetettukaan ajattelemaan, sill? heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehi? varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heit? ihan sill? nimell? sanottu, etteiv?t olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eiv?t sit? ymm?rt?neet. Todisti juuri, kuinka v?h?n he pystyiv?t itsen?isesti mit??n arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vet?? itse??n nen?st?, ja pitiv?t kaikki totena, mit? heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heist? oikein j?rkevi? ihmisi? olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemm?n ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesiv?t, mit? logiikka olikaan. Ja kun Edla sitten ei todella tiennytk??n, he hyvin mahdikkaasti selitt?v?t, ett? logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sit? kukaan osannut oikein johdonmukaisesti tulla premissist? p??t?kseen, ei sanalla sanoen osannut ajatella.

Ei Edla tahtonut voida sit? unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja n?ytell? kirjojaan, ennenkuin h?nen huomionsa niihin viimeinkin kiintyi. Mutta kun niin pitk?lle oli p??sty, her?si my?skin jo mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimm?iseksi esille. Sep? kumma, etteiv?t siit? selv?? saisi. Rautaisella tahdolla he tarttuivat ty?h?n, ja jonkun verran matkaa luettiin hyv?ll? luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan ep?illytt??. Aivoissa tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja ymm?rt??. Se oli se logiikan puute. Jos heid?n pit?isikin lukea sit? ensin ja sitten vasta n?it??

Edla puikahti veljien huoneesen, sill? ne eiv?t t?ll? haavaa olleet kotona. Kirjahyllylle h?n meni suoraap??t? ja l?ysi kun l?ysikin sielt? logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi p??ss? yks'kaks!

Mutta kotona ei sit? uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehk? tulisivat ja ?ly?isiv?t. P??tettiin menn? V?in?l?nniemelle; siell? he rauhassa saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan l?pi, ja olivat hyvill??n, kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin enn?tt?isiv?t loppuun. Ja nyt l?hdettiin.

Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat s?teet loivat valoa ja varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nen??n, kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyss?. Istuttiin; ja uskoa siin? taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta. P??h?n meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpi? tytt?j?. Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vett? molemmat. Saattoivat nyt hyv?ll? omallatunnolla lev?ht?? ja katsella j?rve? ja saaria ymp?rill??n.

Askeleita kuului takana; kalliolla ylemp?n? seisoi Lavonius, nuori etev? lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan sadenuttunsa alle piiloon.

Mit?k? t??ll? tekiv?t? Ei juuri mit??n, ilman vaan istuivat, kun oli kaunis ilma. H?n tuli alas heid?n luokseen ja heitt?ytyi maahan kyljelleen. Josko pelk?siv?t muurahaisia? Kyll? v?h?n; mutta eih?n niit? t?ss? varsin paljon ollutkaan, tuolla etemp?n? niill? oli keko. Olivatko lukeneet muurahaisista? Sep? kysymys. Tottahan nyt; viime vuonna jo, nelj?nnell? luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten. Latinalainen nimi, formica rufa, suuri p??, katkonaiset antennit, kapea thorax, suuri abdomen.

Tyt?t ylpeillen katsoivat h?neen. Niink? luuli, ettei muut osanneet mit??n, paitse lyseolaiset?

?Ent?s viel???

No, eiv?t he juuri enemp??. Niiden yhteisel?m?st?, eiv?tk? siit? mit??n tiet?neet? Kyll?; niit? on uroksia, naaraksia ja ty?ntekij?it?, ja ne el?v?t keoissa.

Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.

Niill? on kehittyneet hajuelimet, h?n sanoi, joiden kautta puhelevat kesken??n, ne hoitavat er?st? hy?nteist?, Aphis, sy?tt?v?t ja lyps?v?t sit? aivan kuin me ihmiset lehm??, ja ty?muurahaiset ne pes?n rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niit? l?mpim?ll? s??ll? keon pinnalle p?iv?n paisteesen ja kylm?ll? taas alas suojaisiin paikkoihin.

Tyt?t kuuntelivat t?t? kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieni? el?vi? ymp?rill?, joista monet hinasivat eteenp?in mahdottoman suurta taakkaa. Teki mieli n?hd? kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkal?j??. Lavonius pisti kepin keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siit? hirve? h?t?. Rajulla vihalla ne rynt?siv?t kepin kimppuun, ja antoivat varmaan hajuelimill??n sanan toisilleen, koska pitkien matkojen p??ss? tulinen kiire syntyi.

?Darwin sanoo?, jatkoi nyt Lavonius, ?ett? muurahaisten aivot ovat kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita?.

?Darwin? Kuka on Darwin?? kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sill? Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia v?h?n matkan p??ss? heist?.

?En tied??, vastasi Edla yht? hiljaa. ?Mutta el? huoli; kysyt??n huomenna maisterilta.?

Lavonius tuli viel? takaisin Darwiniin ja puhui jostain kehitysteoriasta, joka tyt?ille oli niin vierasta, etteiv?t saaneet siit? yht? selv??. Mutta he olivat varoillaan; eiv?t virkkaneet sanaakaan, ettei heid?n tiet?m?tt?myytens? tulisi ilmi. Kovasti teki mieli kysell? ja urkkia, sill? se oli niin hauskaa kaikki, ett? v?r?hteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki n?ytt?isi tyhmyytt??n, ei sittenk??n.

He kulkivat kotiap?in ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepill??n h?n pitkin matkaa huiski pieni? kivi? tielt?, ett? lensiv?t kauas pois, toiselle ja toiselle sivulle. Ja h?n jatkoi puhettaan yh? enenev?ll? innolla:

?Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei viel? sen vertaista ole ollut. Se kerrassa rep?isi halki verhon silmien edest? ja avasi ??rett?m?t n?k?alat joka haaralle. T?st?p?in sit? menn??n eteenp?in, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla. Luonnontutkijat k?yv?t edell? ja n?ytt?v?t tiet?; muut tulevat j?ljess?.?

H?n pys?htyi; oli korkealla pilviss? ?lynnyt lintuparven, joka teki muuttoa etel??np?in. Niit? seurasi h?n silmill??n niinkauan kuin voi. Tyt?t odottivat. Viimein, kun lintuja ei en?? eroittanut, k??ntyi h?n pitkitt?m??n matkaa. Mutta huokaus p??si h?nen rinnastaan, sanattomana h?n kulki nyt, ja alasp?in h?n katseli; eik? h?ilynyt en?? keppi niin voimakkaasti kuin ?sken.

J?ljell? he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen p??t?kseen tyt?t tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heid?n syyns?. Miksei opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eiv?t antaisi h?nelle rauhaa, ennenkuin oli selitt?nyt heille kaiken tuon, josta Lavonius niin innostuneena heille puhui.

N?in lukuvuosi alkoi. Ja p?iv? meni, toinen tuli. Koulussa k?ytiin, l?ksyt luettiin ja s??nn?llisesti teht?v?t t?ytettiin. Eik? ik?v?st? mit??n tiedetty. Tunnit meniv?t kuin siivill?, ja lomahetkill? oli niin paljon puhuttavaa. Opettajat pitiv?t heist?, sill? heill? oli palava tiedon halu.

Nyt viimeisen? vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihke?ksi ehk? juuri siit? syyst?, ettei j?ljell? ollut kuin lyhyt aika sen tyydytt?miseksi.

Tottelevaisia he my?skin olivat ylip??t??n. ?Koulun maine? oli heill? omantunnon asiana, sill? johtajatar yhten??n heit? muistutti sen t?rkeydest?. S??dyllisi? heid?n tuli olla, ei juosta eik? pauhata, hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkin? aina kuului hirve? melu; pojille tuo k?vi laatuun, mutta tyt?ille ei. V?list? kumminkin valtasi heid?t rajaton halu tekem??n jotain tavatonta, jotain semmoista, joka koko kaupungin panisi py?r?lle, jos tiedoksi tulisi. El?m?n voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteist?. Luokalla useinkin pieni? luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eiv?t olleet juuri vaarallista laatua eik? ne my?sk??n ilmi tulleet. Mutta kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan maailmassa ollut ennen tapahtunut, eik? luultavasti vastedesk??n tulisi tapahtumaan. Sill? se oli niin hirve?t?. Ei siit? uskaltanut puhua kuin hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he olisivat onnettomia. Ja heid?n koko el?m?ns? olisi sill? kertaa menetetty.

Asia oli t?m?. Heill? oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla, vuoronper??n itsekunkin luona. Er??n kerran he oikein herkesiv?t vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eik? tullut luvusta paljon mit??n. Nauroivat niin hirve?sti kaiken aikaa ja vehkeiliv?t. Betty ja Ines hyppiv?t harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan ilveilyyn. Ei se kuitenkaan viel? mit??n, mutta sitten! Heid?n piti l?hte? pois, oli jo sangen my?h?ist?. Kello l?i yht?toista. Kuu paistoi, taivas oli kirkas, maa j??ss?. Ines saattoi heit? portaille. Siin? he sen keksiv?t. Ei sit? j?ljest?p?in en?? saatu selville, ken sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut kukaan vastaan. L?htisiv?t juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka kulmassa pys?hdys, kunnes kaikki olivat enn?tt?neet kohdalle ja sitten taas uusi rynn?stys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, h?nkin tahtoi olla mukana. Kaduilla ei n?kynyt ristinsielua; ikkunat olivat pime?t, uutimet edess?; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Y?n syv?ss? hiljaisuudessa vaan pienet pahantekij?t olivat valloillaan. Ensimm?isest? kulmasta he alkoivat; suunta m??r?ttiin ja hiljaisuuteen kehoitettiin. Ei saanut nauraa eik? kovaa puhua. Ja keve?sti piti juosta, ettei maa liian paljon t?missyt.

?Yks', kaks', kolme!?

Voi, herra, sit? vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimm?isiksi enn?ttiv?t perille. Mutta pian joutuivat muutkin. Syd?nt??n painoivat kaikki molemmin k?sin ja l??h?ttiv?t. Ja nauraa heid?n my?skin t?ytyi, olisivat menehtyneet muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin monta kertaa. Hauskaa se oli, selitt?m?tt?m?n hauskaa. P??ttiv?t kiert?? koko kaupungin n?in.

Ei ollut en?? monta katua j?ljell?, kaikki n?ytti k?yv?n hyvin. Ei vaaraa mink??nlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eik? liikkunut poliisia mill??n haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka ?kki? lopetti heid?n ilonsa. Sein?n varjossa er??n kadun kulmassa seisoi kaksi herraa; eiv?tk? tyt?t huomanneet heit?, ennenkuin olivat ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat tulivat heit? aivan l?helle palavat papyrossit huulten v?liss? ja koettivat katsoa heit? silmiin. Eiv?tk? he tyhmeliinit hoksanneet edes heti l?hte? pakoon, kun niin s?ik?htiv?t. Varmaan nuo herrat tunsivat heid?t koulutyt?iksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heid?n maineensa ja koulun maine! Ja mit? heille siit? seuraisikaan? Mit? sanovat opettajat, kun saavat tiet??? Heid?t erotetaan koulusta, ja siit? tulee i?nikuinen h?pe?.

T?t? kaikkea he tuskassaan puhuivat kesken??n, astuessaan hiljaa ja tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mit? enemm?n he pahoja aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sit? enemm?n heid?n pelkonsa kasvoi ja sit? tukalammaksi k?vi mieliala. Hirve?t? kun viel? piti erota; olisivat saaneet edes olla yhdess?, aina siksi kuin l?hestyi heit? tuo odotettu myrsky.

J?nnitetyll? mielell? he t?st? illasta saakka joka p?iv? tutkivat johtajattaren kasvoja. Ja konsa niiss? vaan totisuutta ilmestyi tavallista enemm?n, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina pysyiv?t koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mit? tuli, yhdess? he sen kest?isiv?t.

Mutta p?ivi? meni, jopa viikkojakin. Eik? viel? erinomaisempaa kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, ett? pitiv?t heid?n tekonsa salassa? Eiv?t tunteneet edes heit?, ett? joskus maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa voittaen heid?n pelkonsa asettui ja he uskalsivat v?hin erin ruveta toivomaan, ettei koko jutusta sen enemp?? tulisikaan.

Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen, mink? kadulla n?ki. Kouluun menness? ja koulusta palatessa h?n usein sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka Hanna tunsi kaipausta kun joskus p?iv? meni, ettei h?nt? kuulunutkaan, s?ik?hti h?n kuitenkin joka kerran kun kaukaa h?net huomasi. Jalat olivat kuin poikkily?dyt, syd?n tykytti ja veri lensi kasvoille. T?ytyi ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti l?hesty? ja kulkea ohitse. Mutta j?ljest?p?in oli sitten kuitenkin niin iloista mieless?.

Er??n? aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei l?yt?nyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyll?, ett? Hanna h??ri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sill? ovi oli auki. Mutta ei h?n tullut kysyneeksi syyt?, h?n vaan s?i. Vihdoin Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:

?Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini??

?Olen.?

H?n katsoi rauhallisesti Hannaan.

?Miss? se on? Sano pian!?

Jussi v?h?n mietti ja nieli alas mit? oli purrut.

?Taisi j??d? kouluun.?

?Hyv?nen aika! Nyt en voi lukea l?ksyj?ni.?

?L?het? lainaamaan.?

?Kun kello jo on niin paljon.?

?Asuuhan Olga t?ss? likell?.?

Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita yl?s ja etehisen kautta suoraan ruokasaliin.

?Hanna, minulla on uutisia. Hyv?? huomenta!?

Jussin l?sn?olo n?ht?v?sti h?iritsi.

?Tule kamariisi.?

Sinne mentiin.

?Enk? min? saisi kuulla?? kysyi Jussi p?yd?n takaa.

?Ei, ei, meill? on salaisuuksia.?

Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka h?n illalla oli tavannut Tirri? ja kuinka Tirri oli h?nelle uskonut, ett? Woldemar pit?? Hannasta, ja varoittanut, ettei h?n sit? Hannalle ilmoittaisi. Ja h?n oli luvannut, vaan ei voinutkaan pit?? sanaansa, t?ytyi heti tulla kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla tiet?vin??n koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi i?ksi, jos saisi kuulla.

Ei Hanna tietysti mit??n sanoisi. Mutta, voi kuinka h?n punastui ja kuinka h?n ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen paikkaan. Mentiin yhdess? kouluun. P?iv? paistoi kirkkaasti, y?ll? oli satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana; r?yst??t juoksivat. Hannan rinta kohosi; syd?n vaati avarampaa tilaa, sill? uudet tunteet sen t?yttiv?t. Kukan nuppu kuin aukeaa, se verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyv?t kaikki luonnon antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli v?h?n hajamielinen, k?vi h?nelt? kuitenkin hyvin; kumma kyll?, vastaukset tulivat kuin itsest??n. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka ennen h?nen mielest??n olivat hirve?n ik?vi?, niinkuin maantiede, esimerkiksi. Pastori J?rvel? antoi heille tavan mukaan paljon ajattelemisen aihetta. Erimielisyytt? ja pitki? v?ittelyj? syntyi tunnin j?lkeen tytt?jen kesken ja vaikutti sen, ett? he sit? kiihke?mmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ik??nkuin sielun luonnonhistoriaksi ja el?m?n korkeimpien totuuksien l?hteeksi. Ep?ilyst? ei syntynyt mink??nlaista, sill? he luottivat sokeasti opettajaansa eik? heid?n lapsellinen j?rkens? ristiriitaisuuksia huomannut.

Kev?tpuoleen karttui t?it? suuressa m??r?ss?; k?sity?t ja piirustukset olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen vuoksi hankala kuljettaa v?liajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis h?nt? eritt?inkin, sill? muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet k?ytt?? pieni? joutohetki??n iltasilla kouluty?n ompelemiseen. Mutta p??si?isluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli h?nen olla ahkera, ei auttanut juhlap?ivi?k??n jouten viett??. Synnin v?ltt?miseksi h?n asetti niin, ett? pyhin? luki, piirusti ja kirjoitti, arkip?ivin? ompeli tyyny?ns?. Kihlatuorstaina h?n nousi jo nelj?lt? ja istui melkein yht? mittaa koko p?iv?n puittimiensa ??ress?. Rintaan koski, sill? h?nen t?ytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen kohdalle, selk? oli my?skin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei h?n sittenk??n malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heitt?ytyi hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen olevan terveellist?. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi, kyll? h?n viel? pari tuntia jaksaisi.

Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla ky?kin kautta sis??n.

?Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!?

?Keit? vieraita??

?Woldemar ja Tirri siell? tulevat.?

?Valehtelet.? Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.

?No, kies' avita.?

?Hyi, sinua.?

?Mit?s sin? et usko. Kuule, soittavat jo.?

Hanna meni avaamaan, ja toden totta, neh?n ne olivat. Hanna niin h?mm?styi, ettei osannut sanoa paljon mit??n. Niiasi, vaikka olisi pit?nyt vaan ny?k?ytt?? p??t?. Sill? niin he koulussa olivat p??tt?neet, ettei heid?n en?? sopinut niiata, ei varsinkaan lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi h?n kumminkin sitten pyyt?? heit? sis??n saliin. Ja nyt h?n sai kuulla asian. Lyseolaiset aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemil?nm?elle seuraavana lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kyll?p? se olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta-ty?t, ty?t! Ei h?n voinut l?hte?, ei mitenk??n. Woldemar k?vi totiseksi. Tahtoi tiet?? mitk? ne ty?t olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui kirjoittamaan h?nen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo k?visi laatuun. Kumminkin h?n lopulta my?nsi, kun pojat h?nt? houkuttelivat ja vakuuttivat sen heill? olevan hyvin tavallista, ett? toinen auttoi toista. Mutta sitten h?n taas sai uusia ep?ilyksi?. Ainekirjoitus oli pitk?perjantain osalle, lauantaina h?nen piti ommella. Tuumaili sinne t?nne mitenk? asettaisi, kun pitk?perjantaina ei k?ynyt tekeminen k?sity?t?; sai viimein selville. Valvoisi ensi y?n aamuun saakka, ja nukkuisi sitten huomenna vaikka koko p?iv?n. No niin, nyt oltiin tyytyv?isi?. Pojat l?ksiv?t ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin olemaan lauantai-aamuna kello t?sm?lleen viisi lyseon nurkalla. Sinne oli p??tetty kokoontua.

Kun ovi oli sulkeutunut heid?n j?lkeens? ja Hanna v??nt?nyt avaimen ymp?ri, j?i h?n miettim??n. Ensi kerran Woldemar heill? k?vi, milt? lienee h?nest? n?ytt?nyt? Pianon p??ll? oli ollut p?ly?; Hannaa se kauheasti harmitti. Poikien siell? ollessa h?n siit? niin kiusaantui, ettei sanoa voi. Mutta ehkeiv?t he huomanneet, kun istuivat syrjin. Mink? vaikutuksen mahtoi muuten heid?n salinsa vieraasen tehd?? H?n meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se siev?. Kasvit tuolla per?ll?, uutimet ikkunoissa, taulut seinill? ja huonekalut, p?yt? lamppuineen ja korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siit? kynnykselt? katsoen varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan p?lyinen. Hanna meni hakemaan riepua ky?kist?.

?Miina kun ei ole t?n?p?iv?n? pyyhkinyt p?lyj? salissa.?

?Olenpahan. Ihan vissisti olen.?

?Koska pianon p??llys on ihan harmaa.?

?No, sit? on karttunut p?iv?n kuluessa, mutta kyll? min? aamulla pyyhin.?

Ei Hanna siihen mit??n; otti vaan rievun k?teens? ja meni.

Lauantaina, huhtikuun 2 p?iv?n?, her?tti Miina suostumuksen mukaan Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja r?yst??t tippuivat. Hanna arveli, kuinka tehd?. Ei tiennyt, aikoivatko menn? yht?kaikki ja k?vell? maantiet?, vai lykk?isiv?tk? toiseksi p?iv?ksi. Olga tuli samassa h?nt? hakemaan ja yhdess? he p??ttiv?t l?hte? ainakin katsomaan lyseon nurkalle.

Siell? jo oli koolla joukko tytt?j? ja poikia, vaikka kello viel? oli nelj?nnest? vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eik? se seikka v?h??k??n mieli? masentanut, ett? hiukan pisarteli. Kelkat olivat mukana ja kun tornin kello l?i viisi, l?hti retkikunta liikkeelle. Kuljettiin sit? katua, joka vei yl?s pappilaan p?in ja Kemil?n m?elle.

Kaupunki viel? oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat. Muutamista piipuista ensimm?iset savupatsaat pyrkiv?t nousemaan, mutta ly?tiin kohta alas, sill? ilma oli sumuinen ja sakea. Ky?keiss? v??nt??ntyi joku piioista yl?s, istuen vuoteellaan, kynsi p??t??n ja koetti saada turpeita silmi??n auki. Nousi sitten lattialle seisomaan, pidellen toisella kyyn?sp??ll??n pient? alushametta kiinni, ettei se p??ssyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen unenp?pper?ss? pist?m??n tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttym??n ja laittanut kahvipannun rei?lle, kiirehti h?n takaisin s?nkyyn peitteen alle, mieliss??n ett? viel? sai vet?? v?h?n unta, siksi kuin pannu rupeisi kiehumaan.

Er??ss? rakennuksessa likell? tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui lyseolaisia. N?ist? oli yksi k?yhyyden t?hden j??nyt huviretkest? pois. Kun toverit l?ksiv?t, ei h?n en?? saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli t?m?n maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ??ni? kadulta ja hypp?si ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrj?? ja katseli uteliaana l?hestyv?? joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silm?ns? yl?s ja s?ik?htyen vet?isi h?n p?rr?isen p??ns? takaisin, pudottaen uutimen nurkan ?kki? paikoilleen.

Olga ja Hanna k?veliv?t rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, ett? h?n jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa h?n sen antaisi. Eik? Hanna saisi virkkaa siit? kenellek??n mit??n, ei parhaalle yst?v?lleenk??n, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoli??neen; Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eiv?tk? kuulleet t?st? mit??n.

Perille tultua laskettiin ensin m?ke? ja mentiin sitten tupaan, jossa suuri, valkoisella liinalla katettu kahvip?yt? odotti. Jokainen otti kupin, tyt?t luonnollisesti ensin; ja sill?v?lin kuin he joivat, lauloivat pojat neli??nisesti. Maalaisia ker??ntyi tuvan ovelle, joka oli j?tetty auki. Oli siin? muiden ohessa pieni, iloinen kerj?l?ispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin kohdalla vy? piti v?h?n koossa. H?n niin nautti laulusta, ett? suu oli makeasta seljallaan ja silm?t kiilsiv?t p??ss? kuin kaksi kultaista k?ke?. Kysyi, eik? annettaisi h?nen laulaa. Siihen suostuttiin, ja poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa h?nen ymp?rilleen kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vy?n alle kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean, risasaappaisen ulos ly?d?kseen sill? tahtia. N?in h?n lauloi:

"Meri oli tyyni kun rannalta l?ksin,

Ja huh, hah, hei, kun rannalta l?ksin,

Vaan sel?ll? nousi tuuli,

Vaan sel?ll? nousi tuuli."

"Eik? t?ll? pojalla suruja ollut,

Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut

T?h?n p?iv??n asti.

Ja t?h?n p?iv??n asti."

V?rsy seurasi v?rsyn j?lkeen, eik? tahtonut niist? loppua tullakaan. Kimakalla ??nell? poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka ymp?rill? naurettiin. Ei se pikkuistakaan h?mment?nyt, ett? kaikki h?neen katsoivat, ja viis v?litti h?n siit?, ett? likaiset ryysyt h?nt? verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.

Toinen kuppi viel? juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy. Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa viereen, kun he molemmat olivat sill? rajalla, jossa poikien ja tytt?jen puoli piirist? yhtyi. Hannan k?si mahtui niin hyvin Woldemarin k?teen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi syd?mess??n, ettei kukaan ottaisi h?nt? eik? Woldemaria piiriin. Laulettiin: ?Koska neitoset h?it? pit??, kuka sulhanen olla saa?, ja tultiin sille kohdalle, jossa oli sanat: ?sinua min? rakastan?. Woldemarin silm?t silloin etsiv?t Hannan silmi? ja k?si lujasti puristi k?tt?. S?hk?inen virta samassa hetkess? Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti yl?s aina otsaan saakka, syd?n l?i ja suonet paisuivat. H?n lakkasi kuin naulaan laulamasta, toisten ??net kaukaisena huminana kohisivat h?nen korvissaan. Piiri ja py?riv?t parit, tupa ja kansa, joka oven suussa seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, ett? h?nen k?tens? oli Woldemarin k?dess?, ett? Woldemarin silm?t olivat kiinnitetyt h?nen kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne h?net valtasi, aivan jos taivaan portit ?kki? olisivat auenneet eteen.

Kuinka kauan t?t? lienee kest?nyt, ei h?n siit? oikein selvill? ollut j?ljest?p?in, mutta sill? lailla se loppui, ett? Olga otti Woldemarin piiriin. Ei Hanna siit? v?h??k??n kiitollinen ollut Olgalle, p?invastoin; kun Olga hetken p??st? tuli h?nen luokseen ja iloisesti kuiskasi jotain h?nen korvaansa, ei h?n ollut kuulevinaan eik? vastannut mit??n. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sent??n haihtui, sill? h?n oli niin ??rett?m?n onnellinen.

Pitk??n siell? viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin l?ht?? kotiin. Ei ollut en?? sumun merkki?k??n; p?iv? paistoi, lumi suli ja virtana lorisi vesi tienvieress?. Hannan helmat kastuivat korkealle ja likaantuivat, mutta h?n ei sit? huomannut. Rinnakk?in he taaskin kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa ??nett?myydess?, joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle m?en alla, sinne, jossa koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi yl?s pappilaan. Seisottiin v?h?n aikaa siin? ja katseltiin veden hulmuavaa liikett?. Pieni? poikia leikitteli myllyn takana, mutta niit? he eiv?t n?hneet. Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sit? k?en kukunnaksi ja kysyi: ?k?ki harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna k?yn?? Ja k?ki vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysym??n; h?n nauroi ja k?vi h?milleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi kolme. Jotain n?m? molemmat ajattelivat yht? haavaa, vaikka eiv?t siit? mit??n puhuneet. V?lttiv?tp? viel? katsoakin toisiinsa.

Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa saattamaan. Portilla h?n j??hyv?isi? ottaessaan antoi kokoon k??rityn paperin h?nelle k?teen.

?T?ss? on tuo aine. El? n?yt? kenellek??n.?

H?n katsoi v?h?n kummasti sit? antaessaan, nosti sitten lakkia uudelleen ja k??ntyi menem??n. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa, aavisti melkein, ettei se pelkk? aine ollut. V?h?n levottomana nousi h?n portaita yl?s; pelk?si mit? ?idin piti sanoa, kun olivat viipyneet niin kauan. Ent? helmat, nyt vasta h?n ?lysi, kuinka pahaan siivoon ne olivat tulleet.

?No, viimeinkin!? Is? seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sis??n; h?n katsoi kelloaan. ?Onko t?m? hankiaisilla oloa; puolip?iv??n asti. Eik? se sovi, ett? koulupojat ja koulutyt?t tuommoisia retki? tekev?t. Oliko teill? edes vanhempaa ihmist? siell? mukana??

?Oli, neiti ?ller.?

?Neiti, mit? se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyyt?neet jotakin rouvaa??

?H?n on jo vanha. Varmaan nelj?nkymmenen.?

?Vaikka.?

Ei Hanna virkkanut en?? mit??n. Arveli itsekseen, ettei se h?nen asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko is? ottanut sit? korviinsa t?ll? haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli ?itikin sis??n ky?kist?.

?Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.?

Niin, kyll? Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta mink? h?n sille en?? voi. P??tti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi is?n huomio oli her?nnyt; h?n loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sit? saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. T?ysikasvanut tytt?, eik? pit?nyt enemm?n huolta vaatteistaan. Sai t?st? l?htein itse ruveta niit? hankkimaan; h?n, is?, ei antaisi en?? penni?k??n. Ei ihmett?, ett? Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pit?isi h?nelt? toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se oli, kun h?n p??si lyseolaisten huviin, pankoon mieleens?. Ei ollut pyyt?mist?k??n vastedes.

Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehk? olisi h?n hyvinkin masentunut n?ist? ankarista nuhteista, varsinkin kun is? puhui niin kovalla ??nell? ja niin vihaisesti h?neen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti toivoa yll?. Mielipahan takana piili halu p??st? lukemaan Woldemarin kirjoitusta. Siihen tuli h?nelle tilaisuutta, kun ?iti lopettaakseen is?n torumisen, kehoitti h?nt? menem??n kamariinsa hametta muuttamaan. Niin pian kuin oli saanut oven kiinni j?lkeens?, istui h?n p?yd?n viereen ja otti paperin esiin. Silm?t sattuivat ensin allekirjoitukseen. ?Sinun Woldemarisi.?

Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eik? posket ainoastaan, vaan kaulakin ja ohavukset ja otsa. H?n luki kirjoituksen alusta loppuun, luki uudestaan taas, ja viel? kerran ja monta monituista kertaa. Jo osasi sen ulkoa aivan.

"Jo vaipunut ol' syd?meni toivo,-

Kuin y? ol' mielen' synke? ja musta

Ja tunnon aallot ep?ilyksen j?iss?!

M? tulin luokses-poskes punastuivat!-

Se oli lempen' armas aamurusko!

Ja toivo syd?mess?n' her?s j?lleen.

Ja s?de kirkas s?ihkyi silmist?si!-

Se oli lempen' ensi p?iv?nkoitto!

Ja pimeys syd?mest?ni haihtui.

S? sanan yhden virkoit ainokaisen!-

Ja lemmen p?iv? kohos kokonansa!

Ja nietokset mun syd?mess?n' suli."

Kun h?n sitten nousi yl?s, loistivat h?nen silm?ns?, koko huone loisti, se oli t?ynn? onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui h?n puittimiensa ??reen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siell? aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eik? viel? koskaan ennen auringon valo niin ihana ollut, eik? taivaan kirkkaus niin hele?. Iloa ja toivoa s?teili h?nt? vastaan, minne vaan silm?ns? loi. Ja tuolla Woldemar! H?n kulki ohitse, katsoi sis??n ja nosti lakkia. Hanna seurasi h?nt? ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta k??ntyi ja katosi, tarttui sitten neulaan ja ompeli tyynyyns? ruusuja niin kauniita, punaisia sek? valkoisia ja viheri?it? lehti? niiden v?liin.