Chapter 6 No.6

Muutamia viikkoja t?m?n j?lkeen oli Hannalla virke?mpi aika. Is? oli antanut h?nelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla h?n nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, is?lle tohvelin-p??llyksi? ja ?idille pyyheliinan-pid?kett?. T?t? ennen h?nell? ei koskaan ollut niin hyvi? joululahjoja antaa. H?n kuvitteli jo edelt?p?in heid?n kaikkien ihastusta jouluiltana, kun n?m? lahjat saisivat, ja nautti itse monikertaisesti siit? ilosta, jota h?n heille valmisti. Kauniit kaavat oli h?n onnistunut saamaan, oikein eritt?in kauniit.

Helmist?, silkist?, kanavasta ja villalangoista h?nen k?siss??n kasvoi ty?, jota mielihyv?ll? t?ytyi katsella. Iltaisilla h?n tavallisesti neuloi my?h??n y?h?n; p?ivill? ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet n?kem??n. Sitten kun kaikki oli valmiina, j?rjesti h?n ne kauniisti laatikkoonsa, is?n tohvelit perimm?lle, Jussin kirjoitusmatto ja ?idin pyyheliinan-pid?ke eteen. Syrj??n palvelijain sukkanauhat. Ja monta kertaa p?iv?ss? h?n k?vi niit? ihailemassa, hymy silmiss? ja onnellisuuden tunne syd?mess?, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin, lakkasi ja kirjoitti nimet p??lle.

Ei ollut kuin kaksi p?iv?? en?? joulunaattoon. ?idin piti edelt? puolen leipoa torttuja ja Hannan oli m??r? tulla auttamaan. Taikina oli jo p?iv?? ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tiet?? kaikki ainekset, jotka siihen pantiin. Korttelille vett?, ryyppy viinaa, naula voita ja vehn?jauhoja tarpeen mukaan.

Se oli hauska hetki, jolloin ty? alkoi. ?iti leipomap?yd?ll? kaulasi taikinan ohueksi, k??nsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyr??n, kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sit? tekoa teki pitk?n aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko k?dess? ja talrikki veskunat?ytett? edess?, siksi kuin ?iti, viimeisen kerran laitettuaan taikinan j?lleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella otti siit? py?reit? palasia, jotka j?tti Hannan huostaan, n?ytt?en kuinka h?nen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna t?ytett? keskikohdalle, k??nt?? toinen puolisko palasesta t?ytteen p??lle, painaa reunat yhteen ja sitten veitsen k?rjell? somasti koristella. Liisa, se oli uuden ky?kkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli niihin jauhoja. Ensimm?iset eiv?t Hannalta oikein syntyneet, mutta v?hitellen h?n opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja sitten niit? siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa h?n laski olevan pelleill?. Liisa tupsutteli vied? niit? pois konttuoriin siksi kuin saisi uunin joutumaan. H?n oli ?keiss??n Liisa; tempoili, reuhkasi ja toimitti ty?ns? yhdeks?n miehen voimalla, mutta mykk?n? aivan ja syv?sti syd?mess??n loukattuna, kun oli h?nen alueelleen kuulumattomat henkil?t tunkeutuneet.

Kaikki oli jo leivottuna, ?iti meni sis??n, Hanna huuhteli k?si??n pesuvadissa. Kuuli oven k?yv?n, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui h?neen kiinni takaap?in, suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.

Olga se oli, Olga, palannut Helsingist?! Iloa ja riemua, kysymyksi?, vastauksia, naurua ja juttua. Sis??n mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan istuttiin vierekk?in, k?det k?siss?, silm?t silmiss?, ja sitten aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingist?, tietysti, ensin. Siell? oli ollut hauskaa, niin ??rett?m?n hauskaa! Huvia huvien p??lle, teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki toisenlaista kuin t??ll?, el?m?? enemm?n ja iloa. Sai aina n?hd? uutta ja kuulla uutta, ei mik??n enn?tt?nyt vanhentua, ennenkuin se jo siirtyi syrj??n ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat ihmisetkin siell? paljon vilkkaampia, ei niin j?r?m?isen totisia ja pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. H?n oli saanut koko joukon uusia tuttavuuksia, mutta niist? h?n kertoisi tuonnempana. Nyt ensin suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heit? kuunnellut? Ei kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi viel? likemm?ksi ja kertoi puoleksi kuiskaamalla, kuinka h?n ja Woldemar usein tapasivat toisiaan Helsingiss?, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar silloin aina ly?tt??ntyi h?nen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen. Eik? Olga kumminkaan aavistanut mit??n, ennenkuin h?n suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan siit? viel? tienneet. Tulevaisuudelle t?ytyi heid?n kaikki asettaa, sill? Woldemarilla oli viel? pitk? lukujakso edess?. Mutta h?n koettaisi olla ahkera ja rient??. Sitten, ehk? noin kuuden vuoden p??st? voisivat viett?? h?it?.--

Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsell?. Vihlaisevan kivun j?lkeen tuntui viel? polttava pakoitus, kun h?n ponnistaen kaikki voimansa tyyneell? ??nell? kysyi, mihin Tirri oli j??nyt. Mutta Olga siihen v?h?n naurahti vaan, heitti p??t? taakse ja kohautti hartioita. Semmoisia lapsellisuuksia! Ei h?n Tirri? ollut koskaan rakastanut. Erehtyi itsest??n, ei ymm?rt?nyt silloin viel?, mit? rakkaus oli. Nyt h?n sen vasta tunsi, t?m? oli sit? oikeata, t?m? kest?isi el?m?n loppuun saakka. Ja h?n ylisteli onneaan; toivoi, ett? kaikki ihmiset menisiv?t kihloihin, ei mik??n maailmassa ollut hauskempaa.

Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita h?n pitkin syksy? oli kuullut. Mutta h?n kiskaisi mielens? niist? irti, ei tahtonut en?? muistella semmoisia ik?vi?. Ehk? tosiaankin olisi hauskaa olla kihloissa, arveli h?n, pieni kaipauksen tunne syd?mess?.

Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan h?n kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja totinen. H?neen pit?isi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen, sill? Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin. H?nest? varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi h?n aikoi ruveta, mutta h?n oli niin k?yh?, ettei voinut olla yht? mittaa Helsingiss?, vaan t?ytyi kesken lukujaan tulla t?nne opettajan sijaiseksi lyseon alemmilla luokilla.

?Hauskaa olisi h?nt? n?hd??, sanoi Hanna, ?mutta miss?p? me sattuisimme yhteen, min? kun en milloinkaan k?y huveissa?.

?Kuinka?? huusi Olga silm?t py?rein? ja vet??ntyi kappaleen matkaa h?nest? pois. ?Etk? k?y huveissa! Mutta tottahan tulet toisena joulup?iv?n? tanssiaisiin V?in?l?nniemell???

Ei Hannaa haluttanut, eik? h?nell? ollut semmoista leninki?k??n; v?syneen? pudisti h?n p??t??n. Olga katsoi h?neen, t?ynn? kummastusta. Mik? Hannaan oli tullut, ei h?n ollut niinkuin ennen. Olga l?hestyi uudelleen ja kietoi k?tens? h?nen kaulaansa. ?Hanna, rakas, sin? olet muuttunut, olet k?ynyt niin surulliseksi. Mit? varten, sano! Ovatko ihmiset olleet sinulle pahoja? El? huoli heist?, ollaan me vaan yksiss?, me vanhat yst?v?t ja toverit. Tied?tk?, ett? Edla ja Ineskin ovat jo kotona? Kun me kaikki nelj? yht? haavaa ilmestymme kaupungin seurael?m??n, niin varmaan her?t?mme huomiota. T?ytyy sinun tulla, Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninki?, sanot? Tuo t?nne, niin katsomme.?

?No, ja mik? tuotakin vaivaa?, lausui h?n, tarttuen er??sen vaalean siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. ?Ihan hyv?, ihan hyv?! Se varmaan sinua kaunistaa, panehan p??llesi.?

Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edess? ja tottuneella silm?ll? tarkasti t?m? leninki? joka haaralta.

?Ihan hyv??, uudisti h?n, ?poimut vaan muutettavat tynikassa, niit? ei en?? pidet? tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, min? ne kohta laitan.? Polvilleen h?n laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja poimutteli sitten uudelleen. Varmalla k?dell? h?n neulaa k?ytti ja ter?v? oli silm? huomaamaan, miten hyv? tuli. Kun sai kaikki valmiiksi, nousi h?n yl?s ja astui muutaman askeleen etemm?ksi, tutkiakseen milt? puku vihdoin kokonaisuudessaan n?ytti.

Siev? oli, ei vikaa mit??n, ei kerrassa mit??n. Mutta hiukset t?ytyi kammata toisella lailla, k?vert?? edest? ja vet?? alas otsalle. Kyll? h?n, Olga, tulisi nekin laittamaan.

Olga laski nyt molemmat k?tens? Hannan olkap?ille ja katsoi h?nt? hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen. Ehk?p? siell? sent??n tulisi hyvinkin hauska.

Pienell? levottomuudella h?n sitten kumminkin odotti tuota iltaa. Pelk?si, ettei h?n osaisi oikein olla, n?ytt?isi kenties typer?lt?; ja mit? h?n ymm?rt?isi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos lausuisi viel? vahingossa jotain sopimatonta.

Olga h?nt? neuvoi, siin? kun v?h?? ennen menoa kampaili h?nen hiuksiaan peilin edess?. Kevytt? puhetta vaan, salonki-kielt? semmoista; ei syvempi? asioita, eik? liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista, mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seurael?m?n tapoja vastaan, tai tekem??n jonkun muun tyhmyyden, ei pit?nyt olla siit? tiet??kseenk??n, sill? tavalla p??si parhaiten pulasta. Hyv?, stiilinen puku oli v?ltt?m?t?n, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.

Hanna yh? enemm?n rupesi ep?ilem??n t?t? kuullessaan. H?nelt? juuri puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mit??n. Mutta kun h?nen huolestuneet silm?ns? tapasivat kuvan peiliss?, miellytt?v?t, kauniit kasvot, tunsi h?n itsens? lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa h?nen hiuksensa somasti; nyt h?n oli vallan toisen n?k?inen, ihanampi paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastap??t?, sit? enemm?n pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.

?iti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja h?nen vanhempiaan. Hirve?t? oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui, kuinka kaikkien silm?t iskiv?t h?neen kiinni. Onnellisesti h?n kumminkin p??si tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin turvan takana. Rohkeni katsella ymp?rilleen ja ihastui, kun n?ki Edlan jonkun matkan p??ss?. Sitten ilmestyi jo Ineskin, h?n tapasi vuoronper??n molempain silm?t; he ny?kk?siv?t toisilleen ja hymyiliv?t.

Pitkiss? riveiss? istuivat naiset; mik? oli vanha, mik? nuori, mik? ruma, mik? kaunis. ?ideill? oli mustat harsomyssyt p??ss? ja tummat leningit; pitsit kaulan ymp?rill? ja hiansuissa v?h?n niin, v?h?n n?in; varmaankin tytt?rien hylk??m?t, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja sormien p??t kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nen?liinalla tai muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat tytt?ri??n ja vertailivat heit? muihin. Erinomattainkin tehtiin havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja ompelijattarien avulla koettanut saada mit? parhaiten onnistuneiksi.

Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhm?ss?, toinen toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset kiilsiv?t edest?, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien solmut juuri s?ntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut, liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies kiireest? kantap??h?n tuiki moitteeton. Senp? he hyvin tiesiv?tkin ja siksi niin varmoja katseita heittiv?t naisten puolelle, etsien visusti nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat k?siins? ja musiikin ensi s?veleit? odottaen, he valmistuivat kiid?tt?m??n lattian yli kuin haukat suoraap??t? sen onnellisen luokse, joka armon oli l?yt?nyt heid?n silm?ins? edess?.

Tyt?t tunsivat hetken t?rkeyden. Syd?n parka viel? l?i, vaikka olikin hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien v?liin. Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen j?lkeen valinneet pukuunsa ne v?rit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla vieh?tysvoimaansa enent?neet. Siin? he nyt olivat n?ht?vin?, ihailtavina, kuka suurimmassa m??r?ss? toisen sukupuolen mieltymyksen voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.

Kun ensimm?iseen valssiin soitettiin, pelk?si Hanna, ettei h?n saisi ollenkaan tanssia, sill? kavaljeerien joukossa ei n?kynyt ainoatakaan tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiert?nyt salin pariin kertaan er??n pitk?n ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi t?t? h?nen luokseen. Esitteli: ?herra Salmela, neiti Mellin?. Herra Salmela kumarsi ja pyysi valssiin; punastuen nosti Hanna kyyn?spa?ns? h?nen k?sivarrelleen ja huimaavassa pyorinn?ss? he lensiv?t ymp?ri avaran salin. Kun pys?htyiv?t, oli Hanna v?h?ll? kaatua; h?nt? huimasi oudoksesta, kun ei pitk??n aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli h?nt? viel? k?dest? ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan ?franseesi? ja kumarsi p??t??n my?nnytykseksi. Sitten vaipui h?n alas tuoliin; silmi? h?m?rsi ja syd?n hakkasi kuin vasaralla. Ei h?n kuitenkaan saanut kauan istua; herrat olivat h?net huomanneet ja ihmetelleet h?nen pieni? jalkojaan tanssissa. Seurauksena oli, ett? noin kymmenkunta jo ensimm?isen valssin ajalla antoi esitt?? itse??n ja jokaisen kanssa h?nen t?ytyi l?hte? lattialle.

Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi riviss? herra Salmelan rinnalla. Ujoudesta ei h?n ensimm?lt? uskaltanut katsoa yl?s ollenkaan. Kun Salmela puhui, ei h?n kuullut mit??n, sill? musiikki pauhasi ja kaikki sohisivat ymp?rill?. Mutta h?n tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sit? osoittaakseen h?n aina v?liin ??nn?hti; sanoi milloin ?hm?, milloin ?niin?, milloin ?jaa?, milloin ?jaha?; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja ilman ett? h?n sit? juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyss? kaiken aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa h?n toisella silm?ll??n tarkasti muita naisia ja koetti liikkeiss??n ja tavoissaan olla heid?n mukaan. Yhden ainoan keran h?n katsoi Salmelaa oikein silm?st? silm??n; h?n oli pudottanut nen?liinansa lattiaan. Salmela nosti sen yl?s ja siin? heid?n katseensa tapasivat toisiaan. Mist? lienee tullut, ett? Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: ?sopisitte juuri hyvin yhteen?.

Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielest? liian pian, ei h?n ehtinyt viel? lainkaan tutustua Salmelaan, ja sit? h?n kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja sy?ksiv?t heti sen tehty? kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilin?? ja tupakan savua sekaisin totih?yryn kanssa saliin tunkeutui. Entiselt? ilma jo oli raskas p?lyst?, hiest? ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himme?sti. Vanhempain naisten silm?t alkoivat k?yd? kankeiksi ja kieli v?syi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nen?liinaansa. Mutta nuorista oli uupumus kaukana. Tutuimmat etsiv?t toisiaan, liittyiv?t yhteen, meniv?t syrj?huoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vett?; sit? he vartosivat, ett? musiikki taas alkaisi ja herrat n?kisiv?t hyv?ksi palata j?lleen heid?n luokseen.

Toisen franseesin Hanna tanssi er??n lyseolaisen kanssa, joka oli tottumaton ja ujo niinkuin h?nkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsens? paljon vapaammaksi. Melkein h?nt? v?h?n s??litti, kun n?ki, miss? tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.

N?in h?n alkoi. Ryk?isi ensin; sitten:

?T??ll? on paljon v?ke? t?n??n.?

?On.?

?Ja kovasti kuuma.?

?Niin.?

?Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.?

?On.?

Pieni pys?hdys; poika parka v??nteli ja k??nteli ruumistaan; tempoili viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas h?n jatkoi:

?Tykk??k? neiti tanssista??

?Kyll?.?

?Vai niin; min?kin tykk??n.?

?Vai niin!?

?Mutta tykk??k? neiti onkimisesta??

?Kuinka? Onkimisesta??

?Niin. Tykk??k? neiti onkimisesta??

?Kyll?. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin j?rvell? olemisesta. En tied? mit??n hauskempaa.?

H?n aikoi jatkaa; mutta pys?htyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri ollenkaan seurannut. N?ht?v?sti h?n harkitsi uutta kysymyst?. Hanna odotti, mit? tuleman piti. Eik? aikaakaan, niin kuului:

?Tykk??k? neiti ajelemisesta??

?Tykk??n.?

?Uuden vuoden p?iv?n? aiotaan pit?? rekiretket.?

?Niin olen kuullut.?

?Semmoiset olisivat hauskat ylip??n. Tahtovat vaan tulla niin hiton kalliiksi.?

?Eik? niit? voisi laittaa yksinkertaisemmiksi??

?Se on se hevonen, joka maksaa.?

?Niin, se on totta.?

?Voisihan meit? nelj? viis miest? menn? yhteen rekeen. Sill? lailla tulisi sent??n v?h?n helpommaksi.?

?Sitten kai pit?isi naisten tehd? samoin??

?Niin, eik?h?n??

Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi my?s; mutta silloin katosikin j?ykkyys ja he pitkittiv?t puhetta lopun aikaa jotakuinkin luonnollisesti.

Aamupuoleen y?t? vasta l?hdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui vuoteelleen, oli h?nell? tuolilla vieress??n kynttil? ja virsikirja niinkuin ennenkin. Ja lukea h?n aikoi; mutta ensin t?ytyi ajatella muuta. Musiikki soi h?nen korvissaan, h?lin? ja puhe kaikui; herrat ja naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili h?nelle mieleen. Silm?t kiinni hymysuin h?n makasi, toinen k?sivarsi p??n alla. Ja h?n nautti muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyyt?nyt h?nt? tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli h?n k?vellyt siell? ymp?ri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ket?, mutta ei huolinut tulla esiin. Seurasi h?nt? vaan silmill??n ja hytk?hteli itsekseen, kun h?n kulki aivan ohitse, eik? sittenk??n huomannut.

Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta h?n soti vastaan; ei tahtonut nukkua ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. H?n k??ntyi syrjin, aukaisi kirjan ja l?ysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan h?nen t?ytyi lukea sama sivu, ennenkuin jaksoi sis?lt?? k?sitt??. Mutta loppuun h?n p??si; kevennetyll? mielell? h?n puhalsi kynttil?n sammuksiin, painoi poskensa pehme??n tyynyyn ja ummisti j?lleen silm?t. Ja ajatukset meniv?t takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen h?n kuvaili liitelev?ns? suuren salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin k?sivarren tukemana ja soiton s?veli? tahdissa seuraten. Muut parit py?riv?t h?nen ymp?rill??n kirjavassa sekamelskassa ja h?lin?ss?, kunnes uni ilkkuen sai ne valtaansa, h?mmenteli viel? enemm?n, laittoi niist? oudon kummia kuvia ja lopetti vihdoin kaikki.

Toisena p?iv?n? oli Hanna niin v?synyt, ettei tahtonut jaksaa mit??n tehd?. Eik? h?nt? haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut pitk?ll??n veny? ja mielikuvailussa jatkaa eilisi? huvia. ?iti pyysi h?nt? pienent?m??n sokuria; ei h?n kehdannut kielt??, mutta vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin p??st?kseen. Mutta kyll? sit? kesti kuitenkin, sill? puoli toppaa oli ?iti antanut h?nelle huostaan. Silm?kulmat rypyss? ja huulet pitk?ll? h?n teki ty?t??n, kun Olga arvon tuli h?nen luokseen. Samassa olikin kaikki harmi poissa, eik? uupumuksesta en?? tiennyt mit??n. Syrj??n heitettiin sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan, toinen toiseen p??h?n, toinen toiseen, jalka alle ja selk? karmia vasten.

?No, oliko sinulla hauska eilen??

?Oli, hyvin hauska.?

?N?es nyt. T?st? l?htein tietysti tulet mukaan aina.?

?Kyll?. Ja tied?tk?, Olga, min? niin paljon pidin Salmelasta. H?ness? on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun h?n aikoo papiksi, se varsinkin todistaa hyv??. Etk? usko, Olga, ett? papit kumminkin ovat parhaimpia ihmisi?. Niinkuin pastori J?rvel?, esimerkiksi.?

?Minun mielest?ni ne ovat liian pyhi? ja kunnioitettavia. En ikin? saattaisi rakastua pappiin, enk? papin rouvaksi rupeisi. Pit?isi aina olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sit? jaksaisi, herra varjele.?

?Voi sinua, kuinka puhut. Min? kaikkian ennemmin menisin juuri papille.

H?neen kun aina voisi katsoa yl?s, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.

Ajatteles, ett? el?m? on sent??n niin totista.?

?Niin, niin, onhan se.?

?Ja sitten ei ole kell??n niin jaloa tointa kuin papilla. H?n on

Jumalan palvelija.?

?Vaikka vaan, en min? sittenk??n. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole teoloogi. Mutta pid? sin? vaan omat ajatuksesi. Ehk? ennustukseni pian k?yv?t toteen, silt?p? eilen jo n?ytti.?

?Oih, el? nyt joutavia.?

Olga hyr?ili ja soitteli sormillaan p?yt??n, joka oli sohvan edess?.

?Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.?

?iti tuli sis??n katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa v?h?n harmitti; miksi h?nt? piti h?iritt?m?n, ainoa kerta kun h?nell? oli v?h?n hauskaa. Mutta samassa h?n jo taas soimasi itse??n. Koko p?iv? h?nelt? oli mennyt hukkaan, eik? tuo suurta ollut kuin ?iti vaati.

H?n otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelem??n. Syd?mess??n h?n toivoi, ett? ?iti taas l?htisi ja j?tt?isi heid?t kahden Olgan kanssa, sill? ?idin kuullen he eiv?t voisi n?in vapaasti puhua. Sit? toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja h?n keksi heti sanoa jotain yst?v?llist? ?idille.

Uuden vuoden p?iv?n? pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela oli pyyt?nyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyv? keli, kun he pitk?ss? jonossa l?ksiv?t reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiert?m??n. T?m? Hannan mielest? oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helin? ja iloinen, suuri seura karkoitti j?ykkyyden pois; h?n uskalsi vapaasti ja luonnollisesti puhua, mit? tunsi ja mit? ajatteli.

?Kuinka nyt on kaunista?, h?n sanoi. ?Min? aina niin mielell?ni katselen t?hti?, ja koettelen arvata, mink?laista el?m?? niiss? mahtaa olla.?

?En usko, ett? ihmisi? kumminkaan on muualla kun meid?n maapallollamme?, sanoi herra Salmela.

?Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa olomuotoa kuin me ihmiset t??ll?.

?Mutta seh?n on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi h?neen oman henkens?. T?ydellisemp?? ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.?

?Miksi h?n sitten on niin paha??

?Tied?tte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka syntiinlankeemisen kielt?v?t.?

?Kielt?v?tk? ne syntiinlankeemisen??

?Ettek? ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri ep?usko levi?? kauheassa m??r?ss? ihmiskuntaan; kaikki revit??n alas, mit? ennen on totuttu pyh?n? pit?m??n. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eik? anneta mit??n uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma h?ilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, n?ettek?s, on aika, jossa me el?mme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka t?m?n h?iri?n matkaansaa. Tahdotaan t?t? maailmaa vaan parantaa, t?t? el?m?? vaan korjata, eik? iankaikkisuudesta mit??n v?litet?.?

?Olen kuullut, ett? te aiotte ruveta papiksi??

?Siksi min? pyrin. Olen pannut el?m?ni p??m??r?ksi olla uskonnon tukeena t?h?n aikaan, kun niin paljon v??ri? oppia saarnataan ja kansa niill? villit??n.?

Hanna katsoi ihaillen h?neen. ?Kuinka te olette onnellinen?, h?n sanoi.

?Min?kin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mit??n.?

?Elk?? sanoko, nainen vaikuttaa ??rett?m?n paljon aviopuolisona ja ?itin?. Se on h?nen jaloin kutsumuksensa, pysyk??n vaan siin? uskollisena.?

Hanna vaikeni.

Aviopuolisona, ?itin?-? Mutta ellei h?n naimiseen joutuisikaan, ent?s sitten? H?nelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siell? kaupungissa r?nnikadun varrella, pieness? matalassa kamarissa, ikkuna melkein maan tasalla. Lapset h?nt? pelk?siv?t, sill? h?nen sanottiin olevan v?h?n hupsun; ja kummalliselta h?n todenper??n n?ytti, kun menn? leuhkasi kadulla, otti pitki? askeleita ik??nkuin jotain paeten eik? katsonut ihmisiin koskaan. P??ss? h?nell? tavallisesti oli vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen en?? pit?nyt, ja hame, joka liehui ymp?rill?, oli varmaan mummo vainaan ajoilta. Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan heitt?nyt silm?ns? ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia askeleita h?n otti, jos tapasi sielt? ter?v?n leuan ja kiikastavan katseen nen?lasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli k?dess? ja pienen p?yd?n luona h?n istui ikkunan alla. Kasvava myrtti oli h?nen edess??n p?yd?ll?; muuten n?ytti huone surullisen elottomalta ja yksin?iselt?.

Noinko el?m? tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?

Hannaa p?yristytti.

?Niin, aviopuolisona ja ?itin? nainen kyll? voi vaikuttaa. Mutta ent? kun j?isikin naimattomaksi??

?Mit? semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana kuole. Vai olisitteko niin kylm?, ettei kukaan voittaisi suosiotanne??

Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas j??lle, ja ajoivat nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken p??m??r?n?. Hevonen oli heill? huononlainen; muut v?hitellen meniv?t ohitse, j?tt?en heid?t kappaleen matkaa j?lkeen. Mutta sit? rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa. Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yh? suuremmaksi h?nen ihastuksensa kasvoi, sill? Salmela oli niin erinomaisen viisas h?nen mielest??n ja otti kaikki asiat niin ylev?lt? kannalta. Ennenkuin he Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siit?, ettei Salmelan vertaista ollut koko heid?n paikkakunnallaan. H?n oli yli kaikkien muiden herrojen.

Perill? ollessa sy?tiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin rekiretkill?. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat kesken??n kaikki; j?ykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi j?tetty kaupunkiin. Ei tykk?n??n tietysti, siihen he, lapsuudesta saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli herroille sent??n t??ll?kin laitettu sivuhuone, jossa naisten n?kem?tt? saivat kallistaa lasia ja vet?? savua. Ja molemmat olivat heille t??ll? niinkuin kaupungissakin v?ltt?m?tt?m?t jok'ainoan tanssin j?lkeen.

Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli v?sym?t?n huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhten??n, jos oli kylm?, suojeli ja holhoili h?nt? kuin pient? lasta juuri. Hannasta oli niin suloista ja turvallista istua tuossa h?nen rinnallaan ja kuunnella, kun h?n taaskin puhui, selitt?en h?nelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei muuta tunnustanut todeksi, kuin mink? kokemus sille vahvisti, ja sitten runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli sy?ksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mit? kaunista, mit? ylent?v?? oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun aivan tahallaan tuotiin viel? esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet. Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda niist? esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin t?m? osaksi meni Hannan ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sit? sokeammin h?n kaikkeen luotti, aavistamatta ett? niit? asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa. Mit? h?n tiesi realistisesta kirjallisuudesta, h?n kun oli lukenut vaan Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin h?n oikeinp?in ymm?rsi, mit? realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela h?nen silmiss??n nousi vaan yh? korkeammalle, kun h?n n?in tiesi ja tunsi semmoista, josta Hanna vasta h?nen puheensa kautta sai h?m?r?n aavistuksen.

Usein he t?m?n j?lkeen ja pitkin kev?tt? sitten toisiaan tapasivat, milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisiss? seuroissa. Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka h?n tuli, siin? viel? hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten k?denly?nnill? erosivat.

Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui hyv?lt?. Semmoinen hauska tytt?, se Hanna h?nen mielest??n oli, ja viisas sit? paitse, ymm?rsi h?nt? niin hyvin. Ei h?n kehenk??n tuntenut niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mit? enemm?n he tutustuivat, sit? l?mp?isemm?ksi h?nen syd?mens? Hannaa kohtaan k?vi. Ennen kev?tt? h?n jo oli t?ydellisesti rakastunut, eik? muuta halunnut kuin saada Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva aviovaimolle. H?nen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. H?n ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa h?n, perheen tuki ja turva, hallitsi ja ohjasi jokaisen el?m??, h?nen vaimonsa taas ihanana ja valoisana h?nen ymp?rill??n h??ri, h?nt? ihaili ja kunnioitti, h?nen mielt??n kaikessa noudatti eik? muuta onnea kaivannut kuin h?nen suosiotaan. Ja h?n rakastaisi pient? herttaista vaimoaan, kantaisi h?nt? syliss??n, istuttaisi h?nt? polvellaan, suutelisi-oh, he el?isiv?t onnellisinta el?m?? maan p??ll?. Ett? Hanna h?nt? ??rett?m?sti rakasti ja ihaili, siit? h?n oli ihan varma; ett? h?n aina tulisi niin tekem??n, siit? h?n oli yht? varma. H?n p??tti puhua niin pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.

Oltiin Toukokuussa. J??t olivat l?hteneet ja laivaliike oli alkanut. Vilkkaammalta n?ytti kaupunki; p?iv? paistoi ja kaduilla k?veli ihmisi?. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja hattup?iset naiset sit? vastaan. Huivip?isill? ei siihen ollut aikaa. Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa p?lypilvess? jalan kulkevien ohitse; rient?? kokivat n?m?tkin, mink? enn?ttiv?t. Laiva puhisi ja jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylh??ll? komantosillalla, touvit heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat p??siv?t l?hemmin tarkastamaan matkustajia, jotka kannelta heit? katselivat. Tutut tervehtiv?t toisiaan, muut vaan j?r?ttiv?t.

N?iden joukossa oli Salmelakin kerran, kun ?Elias L?nnrot? tuli rantaan. H?nell? oli valkoinen ylioppilaslakki p??ss? ja hieno keppi k?dess?. Matkustajia v?h?n silm?ilty??n, k??ntyi h?n tarkastelemaan sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siell? l?hell? v?h?n matkaa h?nest?. Hanna oli niiden mukana. H?n meni tervehtim??n, ja puheli heid?n kanssaan siksi kuin sek? ajurit ett? jalkav?ki olivat hajonneet pois. Hekin l?htiv?t hiljalleen kulkemaan yl?s, toiset edell?, Hanna ja Salmela j?tt??ntyiv?t tahallaan j?lkeen. Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan matkustaminen pois, juuri t?ll? samalla laivalla.

T?t? he molemmat ajattelivat siin? kun ??nett?min? kulkivat rinnakkain kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina toisten seurassa, mutta ??nett?myys heid?n v?lill??n oli t?ynn? sis?lt??, tuota sielujen sanatonta yhdysel?m??.

?Ettek? l?hde Alavalle p?in k?velem??n?? kysyi vihdoin Salmela, kun olivat tulleet likelle Hannan kotia.

?Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta?, vastasi Hanna. ?Kysymmek? noita toisia, ehk? heit?kin haluttaa.?

?Ei, elk?? kysyk?, min? tahtoisin puhua teille v?h?n kahden kesken.?

Hanna aavisti, mit? h?n puhuisi; pari kertaa oli h?n jo sinne viitannut. Syd?n rupesi ly?m??n ja veri nousi poskille. Toiset k??ntyiv?t kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heid?n menn? ja kulkivat kahden Etel?vuorikatua suoraan yl?s. Hiljaisina he taaskin astuivat; Salmela mietti, kuinka h?n puheensa asettaisi. Siell? h?n perill? vasta alkaisi, ei se n?in kadulla k?ynyt.

Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia, ryysyisi?, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Er?s valkotukkainen pieni poika hypp?si keskikadulle, pelj?styi hevosta ja kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika j?i vatsalleen hiekkaan ja huusi mink? jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrj?ss? ja katselivat.

?Mit? sin? siell?, kah. Tule pois.? Mutta eih?n se; siin? vaan kelloitti ja parkui. Hanna kantoi h?net heid?n luokseen. Poika kohta lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski h?net sylist??n maahan h?n jo nauroi. Muutkin tyrskiv?t, vaikka koettivat k?dell??n painaa suutansa, mink? jaksoivat. Eiv?tk? he oikein tienneet, mille nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen. He jatkoivat kulkuaan ja lapset j?iv?t katsomaan heid?n j?lkeens?. Tyt?t ihmetteliv?t Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninki?kin he tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, siev?, pumpulikankaasta. Helmat niin somasti heiluivat k?velless?. Tyt?t koettivat eik? heid?nkin ja kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla lailla, vaikkeiv?t liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetel?t ja l?iv?t s??riin kiinni.

Hanna ja Salmela olivat likell? tulliporttia, kun er?s nainen tuli heit? vastaan. Hanna tunsi h?net; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas silmille, mutta saattoipa yht? kaikki n?hd?, ett? h?n oli punainen aina otsaan saakka ja kiireesti h?n astui. Juuri heid?n kohdalleen kun oli p??ssyt, h?n tuota pikaa loi silm?ns? Hannaan. Mutta Hanna k??nsi p??ns? pois eik? tervehtinyt. Enn?tti h?n kuitenkin n?hd?, kuinka Miinan kasvoissa vavahti ja p?? sen j?lkeen viel? alemmaksi painui. Se kuva j?i h?nelle mieleen ja nousi usein ?kki? eteen ilman ett? h?n tiesi, mink?t?hden.

Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat. Ryytimaa suorine k?yt?vineen ja lehtivine pensaineen oli heid?n allansa. Korkeat riippakoivut sihisiv?t ja linnut viserteliv?t l?heisess? mets?ss?. Ilma oli t?ynn? kev??n nuoruutta ja alkavan kukoistuksen hienoa tuoksua.

Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota h?n pitkin matkaa oli miettinyt ja t?t? ennenkin jo monasti harkinnut. Hiljaisella ??nell? h?n puhui, katkonaisissa lauseissa, pys?htyen aina v?liin. Ja koko ajan h?n kepill??n piirteli maahan, sanojako vai kuvioita, ei h?n sit? itsek??n tiennyt, piirteli h?n vaan, pyyhki pois ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun h?n oli p??ssyt puhuttavansa loppuun, h?n k??ntyi Hannaan, joka istui siin? hiljaisena, hehkuvin poskin ja silm?t alas luotuina; tarttui h?nen k?siins? kiinni, etsi h?nen katsettaan ja rukoili vastausta.

?Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee el?m?ni onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa kanssani el?m?n surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan saakka??

?Tahdon?, kuului Hannan huulilta niin hiljaa, ett? sen silm? oivalsi paremmin kuin korva.

Salmela veti h?net luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. H?n oli puolipy?rryksiss?, sis?llinen outo, kummallinen h?iri?tila, sielun ja ruumiin voimakas kuohahtaminen vei h?nelt? sill? hetkell? tiedon ja tunnon. H?n her?si vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa h?nen huuliaan vasten, kohotti siin? silm?luomiaan ja tapasi miehisen, oudosti kiilt?v?n katseen ja pingoittuneet kasvot. H?nt? v?h?n p?yristytti; pelj?styen h?n painoi silm?ns? umpeen ja tunsi samassa jotain vierasta ja kylm??. Kummastuksella h?n kysyi itselt??n mit? se oli, miksi h?nen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen kiilto ilmestyi. Mutta ei h?n sit? kauan joutunut ajattelemaan. Salmela oli t?ynn? riemuavaa onnea, sulki h?net syliins? yh? uudelleen niin v?kevill? k?sivarsilla, ett? oli v?h?ll? rutistaa h?net ja suuteli rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja hiukset meniv?t ep?j?rjestykseen. Mutta h?n oli onnellinen itse ja onnellisempi viel? Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan toisiaan sinuksi ja ristim?nimelt?.

?Kalle.?

Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehk? h?n v?hitellen sent??n oppisi siit? pit?m??n.

He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko el?m?ni?ksi! Se varmuus heill? oli, kun yhdess? taas tuuheiden koivujen varjostamaa tiet? kotiap?in astuivat. P??ttiv?t, etteiv?t viel? mit??n sanoisi vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille kenellek??n.

T?m?n ainoan viikon he saivat olla yksiss? ja nauttia nuorta onneaan. Sitten oli Salmelan l?hteminen pois; Joroisiin ensin k?yh?in vanhempainsa luokse kes?ksi ja syksyll? Helsinkiin lukuja jatkamaan. Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan ja pitk?n pitki? kirjeit?.

?Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, ett? minulle ahkerasti kirjoitat?, sanoi Salmela, kun he viimeisen? iltana taas kahden k?veliv?t ja rauhallista paikkaa etsiess??n olivat nousseet yl?s Trobergin kallioille, linnaa l?hell?.

?Muistan tok'?, sanoi Hanna, ?eip?h?n minulla muuta iloa tule olemaankaan?.

Salmela palkitsi h?nt? suuteluilla.

?Mutta tied?tk?, armas, mit? sinulta viel? pyyt?isin??

H?n pani toisen k?tens? Hannan kaulan ymp?ri, nosti toisella h?nen leukaansa yl?s ja katsoi h?nt? syv?lle silmiin.

?Lupaatko t?ytt????

?Jos vaan voin. Mit? se on??

?El? k?y varsin paljon seuroissa, el?k? tanssi. Nuorelle tyt?lle se ei ole hyv?. H?nen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos maailma siihen henke??n puhaltaa.?

?Min? niin mielell?ni pysyn poissa. Luuletko, ett? minua kovinkaan haluttaa.?

Salmela taas h?nt? suuteli, pitk??n ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi h?nen silmiss??n tuo samanen kiilto, joka aina kylment?v?isesti Hannaan vaikutti; h?n joka kerran kummastui sit? ja vaistomaisesti h?n tunsi, ett? Salmelassa jotain liikkui, jolle h?n j?i vieraaksi. Mutta ei h?n sit? tarkempaan huolinut ajatella, eik? j?ljest?p?in enemp?? muistella, sill? ep?selv?sti h?n pelk?si sen takana piileilev?n jotain rumaa, ja h?n tahtoi rakastetussaan n?hd? vaan hyv??, kaunista ja ylev??.

Kauan aikaa he istuivat siell? ylh??ll? kallioilla. Hanna jo monta kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sit? korviinsa.

?Rakas Kalle?, h?n taas sanoi, ?meid?n t?ytyy l?hte?, mamma varmaan minua kaipaa?.

?Mit? se tekee, sano ett? olit k?velem?ss?.?

H?n puristi Hannaa niin lujasti k?sivarrellaan, ett? oli v?h?ll? h?nt? tukehduttaa.

?Mutta ajatteles?, uudisti Hanna, kun hetken p??st? sai hiukan lomaa, ?jos sattuisi joku tulemaan meit? vastaan, kun kahden tulemme mets?st?. Silloin menee minulta maine.?

?Viivymme niin my?h??n, ettei kukaan tule. Eik? t??ll?p?in paljo ihmisi? liikukaan.?

Salmela puhui kuiskaavalla ??nell?; h?nen huulensa polttivat, h?nen hengityksens? oli lyhyt ja tiuha. Silm?t paloivat, Hanna ei uskaltanut niihin en?? katsoa.

H?n koetti v?ltt?? ja p??st? noista hyv?ilyist?kin, jotka k?viv?t yh? rajummiksi. Ei h?n tiennyt mink?t?hden, mutta ne tekiv?t h?net tuskallisen levottomaksi.

?Kalle, l?hdet??n pois!? H?n pyysi niin kauniisti; oli itkem?isill??n.

Mutta Salmela ei siit? huolinut, eik? laskenut h?nt? irti.

Kuului raskaita askeleita samassa ja mets?st? l?helt? tuli mies kulkien heid?n ohitsensa. H?n oli ehtinyt n?hd? heit? sylekk?in, Hanna oli siit? aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin, valahtivat nyt alas poskille.

Salmela koetti h?nt? lohduttaa.

?Ei h?n n?hnyt, el? ole lapsellinen. Ja mit? sitten, jos n?kikin,-- luuletkos, ett? h?n semmoista min?k??n pit??. Outo mies, ei h?n tunne meit? eik? tied? nime?mme. Mit? sin? suotta s?ik?hd?t, Hannaseni.?

H?n aikoi uudelleen vet?? Hannaa luokseen.

?Ei en??, Kalle, ei en??.? Hanna nousi yl?s ja teki l?ht??.

?Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin viel? tavata toisiamme.?

?Niin, mit? siit? on, kun tuskin uskallan k?tt?sik??n puristaa.?

Salmelan t?ytyi kuitenkin antaa my?ten, sill? Hanna ei mill??n ehdolla en?? suostunut viipym??n. H?n oli kuin tulisilla hiilill? ja rauhoittui vasta sitten, kun p??siv?t alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he astuivat kaupunkiin p?in ja puhelivat.

?Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden p??st?, aviopuolisoni, armaani, jota suojelen ja s?ilyt?n kaikilta maailman myrskyilt?, jota rakastan ja k?sill?ni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka. Kunpa se aika jo pian tulisi--?

Siihen tapaan Salmela ??nteli ja Hanna oli onnellinen h?nen rinnallaan taas, luotti ja turvasi h?neen eik? muistanut en?? lainkaan tuota kummallista tuskaa, joka ?sken mets?ss? oli h?nt? tavannut.

Tulliportin edess? oli joukko lehmi?, ruskeita toiset, toiset kirjavia. Hanna niit? pelk?si, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina keppineen turvaamaan h?nt?, vaikka koko sarvinen lauma yht? haavaa olisi rynt?issyt p??lle. Mutta lehm?t eiv?t olleetkaan vihaisia, rauhallisesti vaan k??nsiv?t p??t??n, katsoivat heihin suurilla vakavilla silmill??n, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tytt? vitsa k?dess? aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas heid?n j?lkeens?.