Valkaman perhe

Kirkas toukokuun p?iv?. T?n? kev??n? oli aurinko aikaisin talven vallan nujertanut. Vappuna olivat j?rvet j?ist? vapaat, maa viheri?i ja koivut olivat isolla hiirenkorvalla.

Valkaman kartano oli ison koivikon keskell?. Rannan puolelle, puutarhan l?pi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin n?ki ison salin ikkunoista Utusel?n yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman p??h?n. Kukkulan takaa tuolla kaukana pisti esiin suippop?inen kirkontorni.

Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edess? Valkaman kartanon isossa salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen pihtipielien ohi, suuren sel?n taakse, pys?htyi sitten ik??nkuin jotain m??r?tty? n?hd?kseen. Arnoldin v?syneet kasvot hiukan hym?htiv?t. Nyt h?n sen huomasi. L?himm?n kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa selke?? taivasta vasten.

Siell? oli huvia ja iloisia ihmisi? tuon kirkon l?heisyydess?.

Arnold putisti p??t??n, k??ntyi pois ikkunasta ja alkoi k?vell? edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinill? riippui ?ljymaalauksia. Per?ll?, keskisein?ll? oli Valkaman kartanon ensimm?isen Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin is?, Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. H?n oli kertonut suuresta aatelissuvustaan ja n?ytt?nyt joitain sineteill? varustettuja papereita, jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niit? uskoivat, sill? olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.

Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sis?ll?n. H?n pys?htyi, katsahti kuvaan ja hym?hti:

- Vai aatelismies, sin?kin is?, h?n itsekseen sanoi, py?r?hti ymp?ri ja kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.

Yht? tyhj?? oli kaikkialla. Kartanon toistakymment? huonetta oli hyvin sisustettu, mutta niiss? oli yksi ainoa asukas, kartanon perij? ja omistaja, nimismies Verner Arnold.

H?nen is?ns? oli nainut Valkaman ainoan perij?tt?ren, kiusannut vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner p??si nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.

Mutta el?m? oli h?nest? ik?v??, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisen? p?iv?n? h?n oli k?ynyt naapuripit?j?n nimismiehen luona. Siell? kului y?kin. Ik?vyys oli haihtunut, mutta nyt se j?lleen kaksinkertaisella voimalla palasi. V?sytti ja hermostutti. Yksin h?n ei viitsinyt juoda.

Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen laskoksille rintamukseen. Vasemman k?den nimett?m?ss? kiilsi sile? sormus. Arnold katsahti siihen kuin s?ik?ht?en.

- Ester parka! h?n itsekseen hym?hti, huokasi raskaasti ja l?hti kiireesti ulos.

Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehv?iset oksat ylh??ll? muodostivat kuin katon kulkijan p??n p??ll?. Rannalla avautui Utuselk? aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla sel?n toisella puolella, miss? vastaiset maat toisiaan kaartaen l?heniv?t, n?kyi veden pintaa vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta n?yttiv?t kuin vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.

V?h?n oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu uimahuone ja h?yrypurren "Asran", laituri.

- Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehk?lt? nokinen?iselt? nuorukaiselta, joka ahkerasti h??r?si pikku purressa.

- Kyll? muuten, muttei ole viel? tarpeeksi h?yry?.

- Vai ei ole.

Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistej?, kiilt?vi? paikkoja. H?n katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni n?kyi t?nnekin. Se n?kyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. H?nen pitk? solakka vartalonsa keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto voimakkaammin venett? heitti, h?n horjahtaen ajatuksistaan her?si.

- Kohota pian h?yry?, Arvi, h?n puhui rengille.

Savu kohosi nokisen mustana Asran pienest? savupiipusta. Mutta h?yry ei Arnoldin mielest? noussut kyllin nopeasti. H?n otti ison petroolikannun ja heitti sen t?yteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja suhisi varaventtiiliss?.

Arnold istui per?ss? ja Arvi konetta hoiti. Asran keula k??ntyi suurelle

Utusel?lle, kohti sillan vaanivia valvauksia.

Se oli Asran ensimm?inen matka t?n? kes?n?, ja se kulki kuin sill? olisi ollut kova kiire petollisesti my?h?stytt?neen levon j?lkeen.

Valkaman is?nt? istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta h?n oli yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja l?yt?nyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kes?isin h?yrypursi laineita halkoi.

Mutta tyhj?lt? oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti, kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kyll?kin kymmeni? tuhansia, mutta eiv?tp? ne sittek??n jaksaneet tyydytyst? tuottaa.

Arnold ei ollenkaan pit?nyt omasta el?m?st??n. H?n tahtoi ja oli jo kauvan tahtonut el?m?ns? muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt kihloihin ja p??tt?nyt ensi kes?n? h??ns? viett??. Viel? parisen kuukautta - ja sitten.

Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eik? se ollut liioin vaikeata h?nen miehelleen. H?n tahtoi ottaa sen, jota rakasti - olipa k?yh? tai rikas. Oli sattunut k?yh? kihlatuksi.

Kihlaus oli tapahtunut viime kev?t-talvena. Omituinen sattuma.

Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon. Vieraita oli toista kymment? hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan matkustanut kaupunkiin ja ajanut er??n "naisyst?v?ns?" kanssa.

Kun nyt Verner Arnold t?t? muisteli, hym?hti h?n. Sellaisia "naisyst?vi?" h?nell? oli ollut paljon, paljon -.

Hupaisesti oli matka kulunut. Perill?, Valkaman isossa salissa tanssittiin ja remuttiin koko y?. Seuraavan p?iv?n vieraat nukkuivat, s?iv?t sitten vahvan p?iv?llisen ja pime?n tullen poistuivat.

Mutta sill? v?lin oli tapahtunut jotain merkillist?. Vierasten joukossa oli ollut nainen, jonka Arnold n?ki ensi kerran el?ess??n. Se oli istunut er??n sohvan vieress? tuolilla, noussut siit? niin solakasti ja kauniisti, kun h?net Arnoldille esitettiin.

- Neiti Ester Lilieroos...

Arnold muisti sen niin selv??n. H?n oli puristanut Esterin k?tt? niin l?mpym?sti, ett? l?hell?olevat sen huomasivat. Ja sitten ... sitten alkoi valloitus.

- Pelasta minut, Ester, pelasta... huokasi Arnold, ja h?nen kasvonsa kirkastuivat.

Talven kuluessa oli Arnold usein k?ynyt Esteri? tervehtim?ss?, lahjoittanut h?nelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he p??siv?t l?hemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heid?n ajellessaan yritti Arnold Esteri? suutelemaan... Nuolen nopeudella hypp?si Ester reest? ja katosi illan h?m?r??n.

Arnold suuttui, oli pitk?t ajat Esteri? etsim?tt?, sill? sellainen nolaus oli h?nelle sattunut - ensi kerran.

Ylpe? oli Arnold. H?n tahtoi hyvityst?, laittoi pidot pitojen per?st?, kutsui vieraat ja k?vi itse orhillaan Esterin noutamassa, sill? Ester ei sovinnon tultuakaan suostunut l?htem??n Arnoldin kanssa kahden kesken yksin?iseen Valkamaan.

Kerran - Arnold s?ps?hti t?t? muistellessaan - kun tanssin j?lkeen vieraat vet?ytyiv?t v?synein? nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksin?iseen huoneeseen.

- Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.

- Mik? se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.

- Tulehan!

- Tulen!

Ja Arnold oli ottanut esille p?yt?ns? laatikosta kultaisen rannerenkaan.

Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.

- T?m? on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.

- Minulle se on liian komea.

- Etk? huoli siit??

- Jos v?ltt?m?tt?m?sti tahdot.

- Tahdon!

Alas katsoi Ester, kiihke?n? h?nt? vaani Arnoldin katse. Esterin k?si vapisi, kun h?n kiitoksia lausui, sitten ovelle k??ntyi poistuakseen.

- Ester, emmek? ole yst?vi??

- Olemme!

Esterin ??ni v?r?hteli. Arnold karkasi kiinni h?neen, mutta Esterin vapiseva k?si ehk?isi suutelon. Peremm?ksi talutti Arnold Esteri?, mutta silloin singahti kultainen rengas sein??n ja putosi kimmahtaen lattialle.

- Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen, sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.

Seuraavana p?iv?n? ei Arnoldin tarvinnut Esteri? saattaa. Ennen muiden her??mist? h?n oli poistunut.

Mutta sitten p??si?isen? sai Arnold h?nelt? ensi suutelon. Ester antoi sen sen j?lkeen, kun Arnold oli vakuuttanut h?nt? rakastavansa aina kuolemaan saakka...

Arnold oli sittenkin voittanut, mutta t?m? voitto oli tuottanut h?nelle velvollisuuksia, h?nen mielest??n nyt hauskoja velvollisuuksia.

Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen k?rke?, jonka takaa kaupunki pist?ytyi n?kyviin.

Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheess?. H?n oli saanut pienen siev?n huoneen asuttavakseen. Se oli h?nen oma valtakuntansa, jossa h?n sai j?rjest?? kaikki oman makunsa mukaan ja jossa h?n yksin ilonsa hymyi ja ik?v?ns? itki.

Ester oli kaunis ja miellytt?v?. Taivaan sinest? olivat h?nen syv?t, isot silm?ns? ja hiuspalmikon vienon vaalea v?ri sopi niin hyvin somistamaan h?nen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan p??ss? oli herkk? kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun h?neen katsoi, niin luuli n?kev?ns? kes?illan haaleankaihoisan h?m?r?n.

H?n istui p?yt?ns? ??ress? katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje oli toisessa k?dess?. "Rakastuin sinuun ensi n?kem?st?. Etk? muista, kuinka k?tt?si puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli kirjeess?.

Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta h?n ei sit? ymm?rt?nyt silloin.

Ja h?n jatkoi lukemistaan:

"Sit? suuremmalla syyll? voit ymm?rt?? tulisuuttani noina parina kertana, kun en jaksanut hillit? itse?ni."

Ester katsoi kuvaan j?lleen. Tuo mies, jonka kuva oli h?nell? edess??n, rakasti h?nt? niin tulisesti. H?n painoi kuvan rintaansa vasten ja kohotti katseensa korkeuteen...

Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksell? ihannoiden rukoilevaa morsiantaan.

- Verner, kuinka sin? minua s?ik?ytit, huudahti Ester ja heitt?ytyi h?nen kaulaansa.

- O, miten olet kaunis, Ester!

He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi h?neen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.

- Katso minun t?it?ni, Verner!

Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, k??nteli sit? Vernerin edess? selitt?en h?nelle, mit? oli jo ommeltu ja mit? oli viel? j?lell?. H?n oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut h?nen kysymyksiins?, Verner ei kuullut h?nen puhettansa, h?n vain tuijotti Esteriin.

- Miksi et sano mit??n, etk? pid? t?st?...?

Mutta kun Ester katsahti h?neen, putosi ty? h?nen k?dest??n lattialle ja tiet?m?tt??n h?n per?ytyi pari askelta.

- Verner...!

- Ei Ester, ei se ole mit??n. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.

Ja h?n veti Esterin syliins?, katseli h?neen tulta s?ihkyvin silmin, suuteli h?nen kaulaansa, rintaansa...

- Verner, min? pelk??n sinua.

- Et saa pelj?t?. Min? rakastan sinua, minulla on sinua aina ik?v?, katkera kaiho t?ytt?? rintani joka hetki, kun en sinua saa n?hd?.

- Mik? sinua vaivaa?

- Ik?v?, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, l?hde nyt Valkamaan kanssani, l?hde, olethan sin? minun, minun...

Mutta punastuen vastasi Ester:

- En viel?, Verner.

- Sinun t?ytyy.

Ester painoi p??ns? Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhki?. Verner suuteli kuiviksi h?nen kyyneleens?, asetti h?net sohvalle istumaan, sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.

- Ester, anna anteeksi, mutta sin? olit niin sanomattoman kaunis.

Annathan anteeksi?

- Mielell?ni!

Ja h?nen silm?ns? s?ken?iv?t ilosta.

- Mutta todellakin, l?hde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna takaisin, sanoi Verner.

- Hyv? Verner, ei se nyt sovi, minulla on t??ll? viel? t?n??n ty?t?. Ja onhan sitten aikaa olla yhdess?. Tulen pyh?ksi, jos aamulla haet ja illalla tuot takaisin.

- Tietysti. Mutta pid? my?skin sanasi.

- Pid?n!

Auringon l?hetess? taivaanrantaa heitti Verner hyv?stit, astui purteensa ja ohjasi kotia kohti. H?n istui miettiv?n? per?simess?, puisteli v?list? p??t?ns? ja hym?hteli itsekseen ep?selvi? sanoja. Asra oli jo kulkenut useita virstoja.

Ilta-auringon viimeiset s?teet punasivat kaupungin talojen ikkunoita, kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa h?n k??nsi per?simen koko saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren k??nt?en keulansa takaisin kaupunkia kohti.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra j?lleen n?htiin Valkamaa kohti vilist?v?n.

Mutta pieness? kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester y?n ollessa puolessa. H?n istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyyn?sp?ill? p?yt?? vasten, leuka k?sien v?liss?. Valkoisten sormien lomista n?kyi poskien punertava silkinhieno hipi?.

El?m? vilisti nopeasti h?nen sielunsa silmiss?.

Kansakoulunopettaja oli is? ollut, uuttera ty?mies, naapurien lemmikki ja Esterin hell? huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina n?ytellyt lakkap?it? laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan selv??n n?hnyt, miten ne siell? vaahtojen keskell? tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.

Mutta poissa oli entinen koti. ?iti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa lev?nnyt, is? sinne vuosi sitten siirtynyt.

Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain j?ljell? tuolla hyvin kaukana, kaukana...

Ik??nkuin lastu veist?ess? puun kupeesta singahtaa oli Esterkin vierotettu is?st??n turvattomana maailman kolkkia kiert?m??n. Miten toisenlaista oli kaikki t??ll? sis?maassa. Eiv?t laineet loiskineet rantoja vastaan samalla voimalla, eiv?t linnut tepastelleet yht? ketter?sti t??ll? kuin siell?...

Mutta h?n oli suudellut t??ll? vierasta miest?. Siell? ei.

Ester katsoi kuvaan ja hym?hti.

Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. H?n s?ps?hti. N?ytti kuin kiiluvat silm?t olisivat h?nt? t?hystelleet... Ei se ollut mit??n. Kuva oli p?yd?ll? jalustassaan. Vernerin silm?t katselivat h?neen niin tyynesti ja lepytt?v?sti.

Verner oli kaunis mies, h?n oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset h?nt? hempeydell??n kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikki? ja kilvan suositella pyysiv?t. Verner oli hyv? mies...

Ja Ester avasi laatikon. Siin? Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki... H?n oli rikas.

- Olen iloinen, ett? voin sinut huolettomana el?tt??; t?m? on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut n?ytelless??n Valkaman kartanon rikkauksia.

Ester rakasti Verneri?. Ei h?n sit? oikein itsek??n ymm?rt?nyt, mist? syyst?. P??asiahan oli, ett? rakasti, ett? osasi antaa vastarakkautta. H?n oikein ik?v?i nyt Verneri?; h?nen olisi pit?nyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin ??rett?m?sti. Mutta h?n kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.

Ja niin Ester tekikin. H?n suuteli viel? kirjekuorta ennenkuin pani sen talon sein?ll? riippuvaan postilaatikkoon.

Sitten h?n riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heitt?ytyi s?nkyyn. H?n nukkui pian, mutta her?si kohta kiljahtaen. H?nen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silm??. Mutta kun h?n oli kynttil?n sytytt?nyt, tuli rauhallinen uni.

- Oooo! Siin?p? sulhasmieskin tulee, r?h?htiv?t kaikki herrat kun yhdest? suusta n?hdess??n Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun kahvilahuoneeseen.

Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin k?yhemmille, sill? h?n oli aulis tarjooja. Kaikki muuten h?nest? pitiv?t avomielisen?, auliina ja vilpitt?m?n? toverina. Herrat nousivat, tervehtiv?t ja varustivat Arnoldille paikan p?yd?n p??h?n.

- Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.

- Olin ?sken morsiameni luona. Siell? kului aika sangen hupaisesti, vastasi Arnold.

- Arvaahan tuon! Sittep? oletkin t?ytt?nyt velvollisuutesi kuin kunnon mies ainakin. Sopii istua hyv?ll? omallatunnolla, sanoi pormestari.

- Sen omantunnon kanssa on v?h?n niin ja n?in, virkkoi Arnold. Mutta kun on kerran tullut, niin t?ytynee, t?ytynee, h?n jatkoi n?ytt?ytyen huolettomalta.

Mutta h?n tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sit? maisteltua haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkis?t puheet t?yttiv?t savuisen huoneen.

- Arnold, sanoi er?s nuorehko hienopiirteinen mies h?nt? olalle ly?den, etk? ole huomannut, ett? hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai etk? heist? en?? v?lit?? Odotapas, kun kutsun h?net - h?n on kaunis tytt?.

Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. H?n oli pitk?n solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eiv?t olleet vastenmieliset.

- Neiti Irma, jos saan luvan esitt??.

Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin my?skin lasi - h?n j?i herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin totiseksi, mutta sitten h?nen katseensa alkoi viipy? Irmassa.

Irma istui er??n maisterin syliss?. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan, tempasi h?net vihdoin luokseen ja suuteli h?nt?.

- Noin min? naisen otan, h?n virkkoi ja asetti Irman polvilleen.

Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian h?n alkoi viihty? komean tummasilm?isen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.

Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman k?teen. K?si oli l?mmin ja se puristi hell?sti saamaansa esinett?. Kun Irma p?yd?n alla tarkasteli salavihkaa lahjaansa, n?ki h?n pikku rasiassa kultaisen soljen. Kiitokseksi tarttui h?nen k?tens? Arnoldin k?teen.

Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:

- Niink??

Irma ny?k?ytti p??t??n hell?nmy?nt?v?sti.

V?hitellen v?syi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset heitt?ytyiv?t sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen - -.

Kun h?n aamulla l?hti kotiinsa, otti h?n miehen purtta ohjaamaan. Itse h?n vaipui huopapeitteiden v?liin Asran pohjalle.

* * * * *

- Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi is?nn?lleen hiljaisella ??nell? kuin anteeksi pyydellen.

Arnold nousi purren pohjalta, k?mpi laiturille ja kulki kotiinsa. P?? oli raskas ja omatunto alkoi ty?ns?. H?n oli matkalla melkoisesti selvinnyt.

H?n katsoi isoon peiliin, mutta h?mm?styi ja vet?ytyi takaisin. Kasvot olivat p?h?ttyneet, silm?nalukset kuopalla, hivukset p?rr?ss?. H?nen suunsa vet?ytyi v??r?ksi ja hampaidensa v?list? h?n kuin sylkem?ll? p??sti raa'an kirosanan.

- Paha ei sinua ikin? kahleistaan p??st?, h?n huudahti rintaansa ly?den.

H?n hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkins? p?yt??n. Lasilla varustetut valokuvatelineet hyp?htiv?t korkealle ja vieriv?t helisten lattialle. Ison peilin h?n potkasi s?p?leiksi.

Arnold seisoi keskell? lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.

- Nyt olet tyytyv?inen, h?n itsekseen h?pisi.

S?nky valkoisine lakanoineen oli koskematta. H?n heitt?ytyi siihen.

Mutta ei tuntunut nukuttavan.

- Rapakossa saisit rype?, h?n taas virkkoi pystyyn hyp?ten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.

H?n joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.

H?n her?si vasta iltap?iv?ll?. Arvi oli tullut h?nen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeiss??n is?nt??ns?, joka hieroi unta silmist??n. V?hitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan n?k?inen.

- Arvi, hyv? poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, h?n sanoi peili? osottaen.

Arvi ryhtyi ty?h?n ja v?hitellen tuli huone yh? autiommaksi. P?yd?n vieress? lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan p?yd?lle ja painoi k?dell??n tuskan ahdistamaa syd?nt??n.

- Ester parka!

Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen k?teens? pahoja enteit? aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista - - eiv?th?n herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tiet??... H?n avasi kirjeen, selaili sit? sielt? t??lt?. H?nen kasvonsa tulivat yh? valoisemmiksi. Sitte h?n sen luki kokonaisuudessaan.

"Rakas oma kulta Vernerini!

Miten sinua nyt ik?v?in, miten kadun, etten kanssasi l?htenyt. Olen istunut valveilla yli puoli y?n, sinua muistellen, sinua ik?v?iden.

En tied?, mik? minua on alkanut vaivata. ?skenkin sieluani ahdisti.

Sitte n?in vilahdukselta n?yn, tiikerin silm?t..."

Arnold keskeytti: "tiikerin silm?t", h?n itsekseen toisti - ja h?nen rintaansa ahdisti. H?n soimasi itse??n, soimasi ankarasti. Vihdoin h?n luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sit? kerta toisensa j?lkeen.

H?n aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa h?nelle kaikki. - Ei. Parempi oli se suusanallisesti h?nelle kertoa. Mutta painajaisesta oli p??st?v?, is?in rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain l?yt?isi sopivan keinon... Unohtaa niit? ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantap?ill?...

Arnold meni saliin. Katsellessaan is?ns? kuvaa h?nen rintansa alkoi riehua.

- Sin?kin! h?n huudahti.

H?n haki ty?huoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.

- Kuole! Kuole muisto, sanon min?.

Ja kirveen ter? vilahti h?nen olkansa yl?puolella ja sattui kuvaan syd?men kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.

Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. V?linpit?m?tt?m?n? h?n k??ntyi pois, kutsui Arvin sis?lle.

- Kanna t??lt? ulos tuo m?d?nn?isyys! Vie se tunkiolle.

Arvi katsoi ihmeiss??n juhlallista is?nt??ns?. H?nen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveens? pois ja j?i k?velem??n huoneeseensa.

- Jokikisen kalvavan muiston min? t?st? rakennuksesta h?vit?n. Parasta, kun polttaisi koko talon...

H?n pys?htyi saliin viev?n oven kohdalle ja katsoi surumielin ?itivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille - ja Arnold l?hetti hell?n lentosuutelon ?itins? kuvalle.

- Hymyile sin? aina minun majani pyhimm?ss? paikassa.

H?n jatkoi j?lleen k?vely??n.

Olisiko en?? mit??n mahdollisuutta uuden el?m?n alkamiseen? Eik? vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isilt? peritty kehnous, joka asui veress?, veress?, jota itse oli saastuttanut, turmellut... Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita j?seni? ja el?htynytt? sielua puhdistaa? Niin t?ytyi tapahtua.

Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto ... oh, jospa sen voisi karaista, ter?stytt??. Ei Arnoldilla itsell??n siihen voimia en?? ollut. Olihan h?n jo niin usein yritt?nyt, yritt?nyt oikein tosissaan. Mutta p??t?s piti vain p?iv?n, korkeintaan pari... Ja sitten alkoi taas sama, entinen, is?naikuinen, huono el?m?.

Yksi t?hti oli tuolla synkk?pohjaisella taivaalla. Se oli Ester.