Tukkijunkkari Kertomus Karjalasta

Keisarikatua my?ten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan hevosparin vet?m?t kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja yhdess? h?lkyttelem??n, vanhoihin vaunuihinsa sek? ij?kk??seen ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja ajaja, n?yttiv?t kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan tekiv?t ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat vaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari kerran sata kuusikymment? vuotta sitte ammutti, ja josta h?n kulki sis??n tuohon antautuneeseen kaupunkiin.

T??ll? k??ntyiv?t vaunut laivasillalle vasemmalle.

Sirosti, viimeisen lyypekil?isen kuosin mukaan puettu konttoriherra riensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta, siev?n, mutta j?yk?n ja tylyn n?k?ist? naista ja sitte vanhempaa lihavaa naista, jotka kumpikin olivat syv?ss? surupuvussa. Vanha pullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen k?sivarteen.

- Herra Sch?nfeld, kysyi h?n saksankielell?, joko laiva n?kyy?

- Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut Uuraan ohi, - vastasi puhuteltu melkein n?yr?sti. - Tahtooko rouva kauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?

Puhuteltu ei v?itellyt t?t? ehdotusta vastaan, ja herra Sch?nfeld, kauppahuone Blumen ensimm?inen kirjanpit?j? vei vanhan naisen tyhj?lle penkille; h?nen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heit?. Miss? nuo kolme kulkivat, vet?ytyi tihe?, odottava ihmisjoukko kunnioittavasti syrj??n. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa h?n sek? h?nen tytt?rens?, korkeasti kunnioitetun, nelj? p?iv?? sitten kuolleen perheenis?n vuoksi k?viv?t, vaikutti, ett? yleis?, ahdingosta huolimatta, oli tavallista alttiimpi tilaa antamaan.

Naiset k?viv?t matalalle penkille istumaan ja ymp?rist?st??n huolimatta alkoivat he puhella matala??nisesti saksankielell?.

- Kauvanko nyt siit? on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi ?iti. Seh?n oli samaan aikaan kuin nytkin, kes?kuulla, vuonna...

- Etk? sit? muista, ?iti. Seh?n oli heti t?din kuoleman j?lkeen, syksyll? tulee nelj? ja puoli vuotta siit?.

- Oh, joko siit? on niin pitk? aika kulunut, kas, miten sukkelaan vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja kauppaneuvoksetar painoi nen?liinansa kyyneltyviin silmiins?. - Ja is? raukka, joka ei saanut n?hd?...

- Kas niin, ?iti kulta, ?l? nyt puhu siit? asiasta, hillitse itse?si nyt siksi, ole niin hyv?. Sinun ei olisi pit?nyt tulla t?n?p?iv?n? t?nne. Muuten olisi Emilin pit?nyt hiukan kiirehti?. Kaksi vuotta yhten?ns? on h?n luvannut palata kotio, eik? h?nen viipymist??n nyt voi puolustaa.

- Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljest?si? keskeytti rouva Blume tyt?rt??n.

- Jo n?kyy laiva, sanoi herra Sch?nfeld, kiirehtien naisten luo. -

Se on jo Keih?sniemen kohdalla.

- Ja onko herra Sch?nfeld aivan varma siit?, ett? Emil herra on mukana?

- Aivan varma. Emil herra pyysi s?hk?tiet? rahoja ja sanoi l?htev?ns?

Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensim?isess? laivassa

Lyypekiin, eik? ole ep?ilemist?k??n, ett? h?n nyt vihdoinkin palaa

kotio.

Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. H?n k??nsi kalpeat, t?ytel?iset kasvonsa tytt?rens? puoleen ja sanoi niin ??neen, ett? herra Sch?nfeldkin saattoi sit? kuulla:

- Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tied?th?n sen, ei h?n mitenk??n olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sit? viipyi h?n ulkomailla rakkaan is?ns? luvalla.

Herra Sch?nfeld ymm?rsi ysk?n ja vet?ytyi syrj?lle. Neiti Helenen j?yk?t piirteet j?ykkeniv?t viel? enemm?n; h?n n?ytti silm?nr?p?yksen taistelevan sis?llist? taistelua, tuliko h?nen ruveta tuohon arkaan asiaan, puhelemaan veljest?ns?, vai eik? - h?n piti parempana olla vaiti.

Oltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume j?lleen puhumaan pojastaan. Harrasta lempeytt? ja my?t?tuntoisuutta osoittavalla ??nell? sanoi h?n: tied?tk? ett? Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime vuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin n?ki h?net Hampurissa.

- Niin, h?n kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tied?th?n, ?iti, ett? h?n muun muassa on kovin laihtunut ja menett?nyt muhkean tukkansa.

- Niin, h?nen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mit? siihen tulee, ett? h?n on laiha, niin...

Nyt vihelsi h?yrylaiva. Syntyi kova liike v?kijoukossa, joka tunkeutui sille kohdalle, miss? h?yrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin minuutin per?st? l?heni tuo iso h?yrylaiva verkkaan ja mahtavasti. Katteinin k?skysanat, koneen p?rin?, potkuri, joka loiskutteli virran vett?, ja h?yry, joka sihisten hy?kk?si ulos, voittivat rantaj?tkien huudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleis? rannalla ryhtyiv?t. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleis? valloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.

Rouva Blume ja h?nen tytt?rens? istuivat viel? rahilla odottamassa, kunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka kaunismuotoisiin kasvoihin el?m?nkyll?stys oli piirt?nyt j?lki??n, tuli rantalaudalle ja ep?r?iden katseli ymp?rilleen. Nyt juoksi herra Sch?nfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen h?nen matkakamsuistaan ja osoitti n?yt?nn?llisell? liikehdyksell? noita kahta naista.

Herra Emil, sill? h?n se oli, kiirehti sinne, sulki ensin ?itins? ja sitten sisarensa syliins?. Molemmat naiset hillitsiv?t uljaasti liikutuksensa. Herra Emil n?ytti vaivatulta ja raukealta; h?n antoi k?sivartensa ?idilleen ja vei h?net vaunuille, auttoi h?nt? siihen, nousi itse sis??n ja ny?k?ten hyv?? p?iv?? Antti ajajalle k?ski h?n t?m?n kiireesti ajaa kotiinp?in.

Kun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset ?kki? itkuun.

- Is? sanoi terveisi?, kuiskasi ?iti. Huomenna on hautajaiset.

Herra Emil oli kuin tulisilla hiilill?. H?n puristi naisten k?si? lausumatta sanaakaan. Tuo hillit?n itku, nuo kasvot, jotka h?n nyt n?ki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun v??nt?min?, tekiv?t h?neen ik?v?n vaikutuksen, joka poisti h?nen surunsa,

Blumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma kaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu hakkaamattomista harmaakivij?rk?leist? ja sisustettu kellareiksi ja varastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella aukolla kadulle p?in sek? suurella holvikkaalla, melkein aina suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun j?sen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyss? kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki t?m? rakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mit? jyrkimm?ss? ristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli tiilist? ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. T?ss? huoneessa oli Blumen suku polvi polvelta el?nyt ja asunut melkein sata vuotta.

Nyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin kopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin l?pi ajoi Blumen perhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mit?t?n ja ruma, niin oli piha sit?vastoin p?iv?paisteinen ja mieluinen paikka. Se kohosi pengerrellen korkealle, niin ett? rakennus pihanpuolelta oli ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereell? kasvoi kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen patsas-sivustaisen paviljongin ymp?rill?. Siell? t??ll? seisoi pihamaalla joukko mit? erilaisimpia puu-, irtokivi- ja tiili-ulkohuoneita ilman j?rjestyksett? ja erisuuntaisia, joitten jyrk?t p??dyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten sek? muutamien koivujen v?lilt?.

Blumen perheel?iset astuivat sis??n vanhaan asuntoonsa. Herra Emil katsoi ymp?rilleen. Kaikki oli n?iss? suojissa n?k?isens?, jommoisina h?n ne lapsuudestaan saakka oli n?hnyt, valkoiset sein?verhot, jouhivaatteella p??llystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello yksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein py?reiss? kehyksiss??n. Ikkunain v?lill? oli pandanus-kasvi, johon h?nen mielest??n ei ollut kasvanut lehte?k??n lis??, siit? kuin sen lehtioat h?nt? poikana pistiv?t. Ja h?nen ?itins? ja sisarensa muuttumattomina, kuten kaikki elostelevat ihmiset, kuten kaikki, jotka kuluttavat aikaansa pianon ja koruompeluksen ??ress?, joitten pontevuutta ei milloinkaan ole tarvittu koetella, ja jotka eiv?t koskaan ole tunteneet t?ydellist? k?rsimyst? eiv?tk? t?ydellist? iloa.

Yksi ainoa oli muuttunut, ja t?m? oli h?n itse. Valtaavan ahdistuksen ja alakuloisuuden tunteen alaisena, joka tunne ei antanut v?hint?k??n tilaa sille surulle, jota, kuten h?n kyll? tajusi, h?nen olisi pit?nyt tuntea is?ns? ?sken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli h?n tulevaisuutta, el?m?? t?ss? vanhanaikuisessa rumassa kodissa, t?ss? pieness? yksitoikkoisessa kaupungissa. H?n ajatteli vaivaa, huolta ja taistelua t?m?n ij?kk??n kauppahuoneen puolesta, joka oli el?nyt melkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan, jotka h?nen tuli selvitt??.

Suuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka ymp?rill? seisoi kaksi rivi? suoria, tummia kypressej?; arkun jalkop??ss? oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui sis??n sanoaksensa viel? kerran viimeiset j??hyv?isens? vainajalle. Tuolla lep?si vanhus, katoavaisuuden leima viel? voimakkaissa ja p??tt?v?isiss? kasvoissaan. Se kovuus, joka h?nen el?ess?ns? oli leimannut h?nen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden s?vy painoi niihin melkein oudon ilmeen.

Kauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieress?. Ei ole mahdollista kertoa sit? sanatonta levottomuutta ja hellyytt?, jolla h?n katseli poikansa kasvoja, jotka, viel?p? kuolleenkin rinnalla n?yttiv?t hivuneilta ja kuihtuneilta.

Emil katseli is??ns? unessak?vij?n tavalla, tuntematta alussa mit??n varsinaista tunnetta.

Vanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida m??r?per?isi? ly?ntej??n: yksi - kaksi - kolme - nelj? - viisi luki h?n koneentapaisesti. H?n muisteli mitenk? h?nen is?ns? oli tapana t?sm?lleen viiden ly?nnill? sanoa: "kas niin, poikani, nyt menemme konttoriin", ja t?t? sanoessaan hymyili h?n yst?v?llisesti ja kehoittavaisesti. Ei is? nyt milloinkaan en?? hymyilisi h?nelle eik? laskisi k?tt?ns? h?nen olalleen.

T?m? kellonly?nti ja t?m? muisto her?ttiv?t ?kki? Emilin h?nen unteluudestaan. Raju ep?toivo h?net ?kilt? yll?tti. H?n heitt?ysi kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillitt?m?sti h?nen silmist??n. Yhdess? silm?nr?p?yksess? n?ki h?n selv?sti sielunsa sisuksen; h?nt? huimasi n?hdess??n pohjattomuutta siell?. H?n suri yht? paljon itse??n kuin kuollutta vanhusta.

Herra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen kautta. Itsekk??n? synnylt??n, kuten me kaikki, ?itins? hemmottelemana, opettajansa hempim?n?, naisten ihailemana ja ankaran is?ns? erill??n pid?tt?m?n? kaikesta varsinaisesta osanotosta kauppa-asioihin, ei h?n koskaan ollut oppinut vakaisesti ponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan vastaan. H?nelle olivat huvit aikaiseen tulleet el?m?n m??r?p??ksi. Ja kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eiv?t en?? sallineet el?m?n kiehuvien nestetten helmeill? ja vaahdota h?nen sis?ss??n, oli h?n koettanut keinollisesti verest?? unteluuttaan ja tylsyytt??n. Askel askelelta oli h?n joutunut viimeisen ja kavalimman yst?v?n, morfiinin, haltuun. Jo aikoja sitten oli h?nelle tullut se hetki, jolloin huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena. Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli h?nen ymp?rill??n j?lell? ainoastaan tuo m??r?t?n tyhjyys, joka on itsekk?isyyden rangaistus - tuo tyhjyys, joka on el?m?nkyll?styksen ja inhon ?iti, tuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan el?m?nhaluttomuuden ja kuolonhaluisuuden ?iti. Tuosta m??r?tt?m?st? tyhjyydest? ymp?rill?ns? n?ki h?n yhden ainoan tien - kuoleman - kuoleman, sen oven, joka aina on per?ytymist? varten niille avoinna, jotka tahtovat v?ltt?? el?m?n ik?vyydet ja sen k?rsimykset.

Ja Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta salaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteit?.

Tuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa kangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyss?, olihan se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meid?t katumuksesta ja tuskista, el?m?n inhosta, sen kyll?styksest? ja sen yksitoikkoisuudesta.

H?nt? huimasi, sill? tuo suuri h?vint? kuvastui h?nen eteens? houkuttelevin valoin. T?m? kaikki ei haamottanut h?nen sielunsa silmiss? ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan tuskin tajuttuna sis?llisen? silm?ilyn?, kuten aavistuksen kuvalaitelma, valtasivat h?net menneisyys ja se, mik? oli tulossa.

- Emil, Emil, sanoi h?nen ?itins? kovasti liikutettuna, mutta onnellisena siit? mielen syvyydest? ja siit? voimakkaasta tunteesta kuollutta kohtaan, jotka h?nen poikansa silminn?ht?v?sti osoitti. - Emil, hillitse kyyneleesi. Sin? olet v?syksiss? matkasta; tule, poikani, astu vierashuoneeseen. Kas t?ss?, lasi vett?. Helene, joudu, joudu, anna veljellesi lasi vett?!

Ja rakkaalla v?kivallalla vei h?n poikansa pois huoneesta.

Helene teki, niinkuin ?iti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan katseen veljeens?. H?n oli kasvanut h?nen kanssansa lapsesta alkain, h?n oli tuntenut itsens? syrj??n sys?tyksi kodissa, h?n tunsi veljens? perinpohjin; h?n ei ollut odottanut t?t? ankaraa surun puuskaa. H?n tiesi is?n ja pojan v?lin jo monta vuotta olleen kalsea, ja ett? t?m? keskin?inen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytym?tt?myyteen toisen tahi toisen menetykseen, vaan syv?lle k?ypiin syihin, erilaiseen el?m?nk?sitykseen ja el?m?nm??r??n.

V?hitellen hillitsi Emil itsens?; h?n istuutui ?itins? ja sisarensa v?liin. Hetki hetken per?st? kului hiljaiseen puheluun vainajasta, h?nen viimeisist? sanoistaan, mist? h?n oli puhunut, ja mik? oli kiinnitt?nyt h?nen mielens? viimeisin? aikoina, h?nen tautinsa kulusta ja siit? my?t?tuntoisuudesta, jota perheen yst?v?t olivat osoittaneet heille kaikille.

T??ll? mainittiin nimi?, jotka Emil herrassa her?ttiv?t muistoja aikoja sitten kuluneista onnellisista p?ivist?, - nimi?, jotka soivat kuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa et?isyydess?. V?hitellen, lempe?sti ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet, jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa t?h?n kotiin, t?h?n maahan, jota h?n ei ollut moneen aikaan n?hnyt. Kuinka oli h?n voinut itsens? niist? irroittaa, kuinka vuosikausia el?? kaukana suuressa mailmassa? Mit? oli h?n siell? k?ynyt etsim?ss? ja mit? oli h?n l?yt?nyt, joka ei h?nell? jo ollut? Oliko siell? k?si, joka yht? hell?sti pusersi h?nen k?tt?ns?, kuin n?itten kahden?

Ja kes?n h?my laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereell? hajoittelivat suloisimpia tuoksujaan ja t?yttiv?t huoneen hyv?ll? hajulla. Ulkona ikkunapeltill? kuhersivat viel? kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyh?n Olavin torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten j?ttil?inen satujen maasta. Puheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen, hiljaiseen pyh??n rauhaan ja vienot muistot muinaisista p?ivist? nousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.

Ei se nyt en?? ollut kylm?? ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta, t?ynn?ns? lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen vuoden per?st? oli Emil j?lleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa, puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyv?? y?t? ?idilleen ja sisarelleen ja tultuansa yl?s huoneeseensa, tuohon huoneeseen, miss? h?n oli el?nyt onnellisimmat p?iv?ns?, tunsi h?n olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi el?m?nhalua ja uljuutta v?rehtiv?n v?syneess? sielussansa.

H?n teki mit? parhaimmat p??t?kset, h?n tahtoi tarmolla ryhty? ty?h?n. H?n havaitsi edenneens? vartiopaikalle, jota h?nen is?ns? kolmekymment? vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka h?nen is?nis?ns? ja is?nis?n is?ns? kukin vuorostaan olivat j?tt?neet perinn?ksi vanhimmalle pojallensa.

Nyt oli h?nen vuoronsa tullut. H?n oli kaikkea el?m?ss? koettanut paitsi ty?ntekoa. Ent? jos ty?nteko vapauttaisi h?net v?symyksest? ja el?m?nhaluttomuudesta. H?n nousi p??tt?v?isesti ja otti esille kalukotelonsa, haki siit? ja tapasi pienen pullosen. Senj?lkeen astuskeli h?n viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Ep?r?iden viimeiseen saakka, p??sti h?n pullosen k?dest??n, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla ja kilahti tuhansiin palasiin. H?n vet?isi huojennus-henk?yksen ja tuijotti alas h?m?r??n syvyyteen.

Minun t?ytyy koettaa, ajatteli h?n. Ja sitte h?n t?hysteli ruusuista iltataivasta, jossa jokunen linnap??sky viel? lenteli vanhan linnan ymp?rill? pyyt?ess??n hyttysi? ja hy?nteisi?. Tummansininen viiru taivaanrannalla ennusti myrskyis?? p?iv??, mutta Emil herra ajatteli: tulkoon myrsky, ty? minua auttaa.

Silloin liikkuivat ?kki? h?nen sieraimensa, h?nen poskilihaksensa vavahtivat, h?n alkoi haistella, hieno, mutta l?pitunkeva haju nousi alhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen siivill? sis??n huoneeseen. Oh, miten hyvin h?n tunsi tuon viettelev?n hajun! Kiivaasti sulki h?n ikkunan ja pakeni, mutta h?nen kaunis unelmansa oli jo vaalennut, ja h?nen lujimmat p??t?ksens? tuntuivat h?nest? jo j?rk?htyv?n.

Pari kuukautta sen j?lkeen, kuin Emil herra oli is?ns? liikkeen hoidon ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu Viipurin sisemm?n rantasillan kyljell? vastap??t? vanhaa linnaa. Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, j?tetty??n Blumen "lapaaseen" (varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveit? honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen p??llikk? tilasta ja unesta, tilasta, sill? kastari oli ahdas, ja Matti oli j?ttil?iskokoinen mies, jolla oli suhteettoman iso p?? ja jyke?t raajat. N?m?t eiv?t mill??n muotoa tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sill? h?nell? oli paljon miettimist?, mutta ajatteleminen ei juuri ollut h?nen asiansa. Sent?hden h?n olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin h?nen, h?nen poikansa Antin ja h?nen pienen tytt?rens? Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyll?, h?nen vaimonsa "yhdeks?n j?rven ja yhdeks?n virran takana", heid?n v?h?isell? tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisj?rven takana, ja siit?p? syyst? t?ytyi Matin ajatella itse -tahi k??nty? kojutoverinsa Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sit? h?n ei tahtonut. H?n kyll? taisi puhua h?nen kanssansa, mutta ei noudattaa h?nen neuvoansa; ei, parempaahan sitte oli t?ss? asiassa olla h?nt? kuulemattakin, niin oli h?nen vaimonsa Maija sanonut - ja h?np? oli viisas nainen, vaikka olikin nainen vain.

Asia oli n?et se, ett? Matti aikoi ruveta kauppoihin, myyd? mets??, ja Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi ostaa sit?. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti pit?v?ns? pyyt?? nelj? markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut nelj? markkaa, olisi Matti luullut pit?v?ns? vaatia v?hint?kin viisi markkaa. Sill? varmana h?n piti, ett? h?nt? joka tapauksessa peijattaisiin. Ja kauanpa oli t?t? kauppaa hierottukin: viikkokausia; saattavathan v?hemm?tkin puuhat ihmisen p??t? py?rrytt??. N?in olivat Matin asiat t?t? nyky?.

Oliko siis kummaa, ett? h?nen oli vaikea nukkua lyhyess? kojussaan, kuumassa kastarissaan, joka oli t?ynn?ns? vihaisia k?rp?si?, jotka eiv?t ottaneet tyyty?ksens? Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen t?hteisiin, vaan uskalsivat k?yd? itse katteinin ja h?nen toverinsa kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja h?nen rehellisiss? ruskettuneissa viilikehlon levyisill? kasvoillaan oli kuin pilvi murheita ja levottomuutta. Miten helkkari h?n t?st? pulmasta suoriutuisi?

Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko pitk??n pituuteensa, ty?nt?en noustessaan kastarin luukkua p??ll??n, niin ett? se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti h?nen kuuman p??ns?; h?n p??tti nousta kannelle. Vaivalla h?n sinne p??si, sill? mies oli py?re?, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.

Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, k??rinvaatteiden pehmuinen sumu sataman ja kaupungin. Aamuaurinko s?teili sumun l?pi himme?ll? valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset Pitk?nsillan varrella n?kyiv?t ep?selvin? piirtein?. Jotkut satamaj?tk?t seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin t?ll?in jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet j??d? sanomatta, ja syljeskeliv?t v?lill? virtaan. Satama oli, kuten aina sumun vallitessa, hiljaisena ja ??net?nn?; tuskin kuultiin lainetten loiskinaa Vellamon leve?t? keulankylke? vasten.

Matti k?yskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki h?nen aivoissaan pukeutumaan selv??n muotoon, aate, ajatus, joka h?nen mielest??n tuli ylh??lt?, valon kodista tahi h?nen vaimonsa ter?v?st? p??st?. Se aate h?net valtasi oikein v?kisin. H?n meni kastarin aukolle ja kumartui sen yli.

- Veikkoliini, huusi h?n; Veikkoliini, tule t?nne, minulla on ajatus.

- Ei muuta, eik? sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa, vastasi ??ni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.

- Tule yl?s, Veikkoliini! Nyt minulla mets?kauppa on selvill?.

- Emp? sit? viitsi en?? kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden kuukauden aikaa olet vet?nyt sit? k?yden p??t?, enk? viel? ole n?hnyt sit? sis??n lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.

- Tule nyt vain yl?s, nyt on asia selvill?. Ja Matin ruskeihin ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksij?n oikeutettu, itseens? tyytyv?inen hymy. H?nen vaimonsa tyytyisi varmaankin h?neen.

Aukosta pyrki nyt ?sken pesty, siro ja kovin laiha mies. H?n oli puvultaan kuin herrasmies, paitsi ett? lakki oli maalaiskuosia, ja housut olivat pitk?varsisissa saappaissa, Muutoin h?nell? oli t?rk?tty kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit - karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein m??r?. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin laihat, vaikka terveenn?k?iset - intohimot ja ponnistukset olivat niihin j?lki??n j?tt?neet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma n?yttiv?t kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, ett? niitten laihuuskin jo teki henkil?n sielunliikutuksien ja intohimojen selitt?mist? mahdottomaksi. Ja kun siihen lis?ksi h?nen silm?ns? olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistiv?t, teki puheena oleva henkil? sis??np?in k??ntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.

- Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, - mit? nyt! Mik? aate sinulla on?

- Min? puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti ep?r?iden. Min? tarjoon mets?n h?nelle.

Veikkoliinin viisas silm? s?ken?itsi h?ijysti:

- Mets?n, josta min? olen hieronut kauppaa! - tee niin, mutta ?l? sitte turvaudu minuun t?ss? asiassa ?l?k? miss??n muussakaan.

- Hm, hm, yski Matti h?mill??n.

- Etk? ?ly? minun j??v?n siten myym?prosenttiani saamatta, etk? sin? silt? saa sen enemp??.

- Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo asian ratkaistuksi, ja niin min? ajattelin, ett? h?n olisi ik??nkuin tyytyv?isempi, jos h?n saisi tiet?? puhuneeni Blumen kanssa itse. Pit??h?n h?nen tiet?? s?ntilleen mit? puutavara t?t? nyky? maksaa, h?nell? kun on sahamylly jokaisen sadan virstan p??ss? Iisalmen ja Uuraan v?lill?, ja joka on niin rikas, ett? h?nell? on kamari t?ynn?ns? hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Etteh?n te silt? j?? prosenttianne saamatta, ette suinkaan.

Veikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti eteens? ja sanoi viimein: Noh, Matti tiet?? ett? vanha Blume on kuollut; miten tuo poikansa ymm?rt?? n?it? asioita, en tied?. Mutta niinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion t?n??n tuonne konttoriin; tulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, ett? min? se olen, joka myyn mets?n.

Matti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan ett? Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se h?nest? varsin typer?lt?. H?n koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mit? t?m? oikeastaan ajatteli asiasta. Mutta h?n oli kuin kiinni pantu kirja, h?nen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos h?n ei itse siihen my?ntynyt, ei kenk??n osannut selitt?? ryppyj? h?nen kasvoissaan, ja kaikkein v?himmin Matti sit? osasi.

Noitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa mets?kaupasta, oli sumu harventunut. Aamutuuli oli her?nnyt, rev?issyt sumun rikki ja ajeli nyt viimeisi? ohuita hahtuvia kuni keveit? hattaroita veden kalvoa my?ten. S?teilev? syyskes?n aurinko valaisi tuota kaunista taulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lep?t n?kyviin; vasemmalla n?kyi Hiekan laivaveist?m? ja pyh?n Annan linnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan kauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja h?yryveneet piirsiv?t milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja kajavat liiteliv?t ilmassa v?lkkyv?n valkoisilla siivill? kaikenlaisia j?tteit? haeskellessaan.

Linna kuvastui virtaan, joka vipev?n sinisen silkkinauhan n?k?isen? v?lkkyi tummien muurien ja sataman rantalaiturin v?lill?.

Veikkoliini ja Kiiskil?n Matti keittiv?t sikurikahvinsa ruhvissa sy?dess??n aamiaistaan hitaasti ja ??neti, kuten kansan on tapana.

- Noh, sanoi Matti, kun olivat lopettaneet, menemmek? nyt?

- Minne siis?

- Blumelle, tietysti.

- Oletko j?rjelt?si? Luuletko asiain nyt olevan niinkuin vanhan herran el?ess?. Eip?h?n, nuori herra Blume makaa viel? h?yhenpatjoilla silkkipeitteen alla. Hetken p??st? juo h?n kalliinta kahvia jamaikarommeineen kultakupista. Etk? luule minun tuntevan, miten herrain on tapana el??. Ohhoo, jos kello kahdeksan tahi puoliyhdeks?n saavumme sinne, niin tulemme kyll? aikaisin. Katsos, Amerikassa, jatkoi Veikkoliini, siell? oli toista, siell? olivat herrasmiehet ylh??ll? jo kello kuusi aamulla ja t?ydess? ty?ss?; katsos siell?, siell?p? vasta osattiin rahoja ansaita.

- Noh, mink?t?hden tulitte sitte kotiin, jos siell? oli niin hyv? olla?

- Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini t?yke?sti. Pitk?n ??nett?myyden j?lkeen lis?si h?n: tahtoisitko, Matti, tiet??, mink?t?hden en viihtynyt tuolla, vai mit?? - Aikaa meill? on kyll?lt?.

Matti ny?k?ytti my?nt?en p??t??n.

Veikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pienin? py?rtein? nopeasti juoksi mereenp?in, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein el?m?nkertansa. Alussa oli h?nen kylm?, ik??nkuin murtunut puheensa pontista ja harvaa, niinkuin h?n olisi tahtonut tarkoin mietti? sanojaan; mutta jota edemm?ksi h?n joutui, sit? enemm?n suli j?? h?nen syd?mmens? ymp?rilt?, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen suusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa l?mpim?n? ja hehkuvana,

- Vanhempani olivat kotoisin er??st? pit?j?st? tuolla Pielisj?rven seudulla. ?itini oli Kiiskil?n kyl?st?. Min? itse olen syntynyt t??ll? kaupungissa. Vanhempani olivat k?yhi?, ja varhain t?ytyi minun l?hte? ulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin t??ll? kaupungissa, ja sitten Uuraassa heid?n lautatarhoissaan.

- Heid?n kirjanpit?j?ns? siell? oli nimelt??n Luukkonen, tarkka mies, kun h?nt? pidettiin kurissa, ja sit? kyll? vanha Blume ja h?nen oma vaimonsa tekiv?t. Ja olipa se akkaa, se. H?n lienee aikoinansa ollut jotain tuommoista - ennen. H?nell? oli hiukan rahaa, h?n k?vi sormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkiss? arkip?ivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli ?re? kuin kissa, mutta my?skin puhdas ja s??llinen kuin se, paitsi kun h?n juopotteli; sill? n?eth?n, sit? h?nen oli tapana tehd? pari kertaa vuodessa, noin syys- ja kev?t-p?iv?ntasauksen aikana. Silloin h?n ryvetti itsens? kuin sika, kirosi ja puhui rivoja, joita h?n ei muutoin tahtonut kuulla - iski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja k??nsi koko entisen likaisen el?m?ns? n?ht?v?ksi. Kun puuska oli ohi, oli h?n yht? hieno, kiilt?v? ja t?rk?tty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku uskalsi sanallakaan viitata edellisen p?iv?n tapahtumiin.

- Luukkosella oli tyt?r, Emma, lieneek? vain ollut h?nen omansa; en luule sit?. H?n oli muukalaisnaisen n?k?inen, mustatukkainen ja mustasilm?inen. N?in monta sellaista Amerikassa. H?n oli l?mminverinen, kuin h?nen ?itins?, reipas ja kaunis. Noh, min?kin olin siihen aikaan nuori. Kes?isin h?n minua vaivasi r??kitt?m?ll? englantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten katteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiili?, valkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin h?nell? ei ollut ket??n muuta, kuin min?, jonka kanssa h?n saisi puhella. Se oli minun kes?ni se, silloin paistoi minun p?iv?ni, silloin elvyin min? eloon. H?n opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, v?h?n ruotsia puhumaan, mit? vain h?n tahtoi. H?nen kietoessaan py?re?n k?sivartensa niskani ymp?ri, en voinut kielt?? h?nelt? mit??n. Olisin vaikka sytytt?nyt tuleen kaikki Blumen lankkul?j?t, jos h?n olisi sit? pyyt?nyt.

- Tahdoin rehellisesti naida h?net, mutta ?iti vastasi pyynt??ni ly?nneill? ja iskuilla: - h?n oli rajulla tuulellaan. H?n uneksi tytt?relleen rikkaita katteineja, kauniita per?miehi?.

- Mutta sitten k?vi siksi, ett? t?ytyi tulla h??t. En el?ess?ni unhota sit? suoritusp?iv??. Ei edes Luukkosen eukko, "rouva", joksi h?n vaati itse??n kutsuttavan, kest?nyt sit?, vaikka h?n olikin yhteen ja toiseen tottunut. H?n kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja kiihtymyksest?. Ja sitte tulivat h??t ja ristij?iset, ja poika ristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan j?lkeen.

- Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimm?lt? sisukseltaan hyv? ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata k?sitt?? ett? semmoinen p??sky oli kasvanut p?ll?npes?ss?.

- Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei en?? ollut pitkin? talvina ket??n appivaaria katsomassa, niin alkoi h?nen k?yd? alasp?in. Ja niin tapahtui er??n? p?iv?n?, ett? t?ydellinen loppu tuli; h?n meni j?ihin Uuraan ja Ravansaaren v?lill?. Jok'ainoan ?yrin oli h?n tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan siell?. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasv?eksi, ja kotona kun olivat ansiol?hteet kuivillaan, niin p??timme, ett? menisin sinne, tuohon uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun h?nelle ja pojalle, piti heid?n tulla per?st?.

- Olihan tuo hyv?stij?tt? surullinen, ja surullinen oli matkakin. Olin tuskin p??ssyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siit?, kuin l?ksin kotoa. Omaisista en ollut kuullut mit??n. Viel? heikkona ja kurjana sain paikan ja ensim?isen dollarin kappaleen l?hetin kotiin. Kuukauden per?st? saatoin jo l?hett?? kymmenen, sitte kaksikymment? ja viel?kin kolmekymment? dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin kirjett?, kuinka ik?v?itsin ja k?rsin tuolla kaukana uudisasukkaitten m?kiss? ??rett?miss? metsiss? maatessani tulen r?tin?? savipermannolla ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sit? en voi kertoa. Luulinpa k?yv?ni mielipuoleksi.

- Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini, joka palasi takaisin, taaskin kirje - ja taaskin, niiss? oli kaksikymment?-, kolmekymment?-, ja satadollarini, jotka palasivat Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun kadottaneen kaikki. Nyt en en?? kest?nyt, tunsin ett? kotimaa kyll? voi olla ilman meit?, mutta ei kenk??n meist? voi olla ilman kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eip? tuota ollut ihan v?h?n, ja l?ksin kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siit?, kun l?ksin Suomesta, mutta ei ole vaimoani eik? lastani kuulunut. Alussa luulin h?nen muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tiet??, ett? h?n oli muuttanut tuonne yl?maahan Kiiskil??n, synnyinkotiini. K?vin siell? pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa l?pikotaisin. Turhaa! Ei h?n niiss? ollutkaan. Kirkkoherra sanoi apumiehens?, er??n Hultila nimisen herran, juopotelleen ja hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista. Varmaa vain on, ett? ne poissa ovat.

Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, ett? kuultiin lainetten loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti luopumatta alas veteen; n?ytti silt?, kuin olisi koko h?nen huomionsa k??ntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin kone?ljyleveihin, jotka py?riv?t ja hyppeliv?t virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet ja virta niit? kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten leve?t? leukaansa takkuiseen isoon k?teens?; h?n oli kokonaan unhottanut piippunys?ns?. H?nen p??t?ns? painoi pohjalasti, joka ei ollut tavallista - ajatuksia.

- Ota vastaan - kuka perkele on aluksessa p??llikk?n?, ota vastaan, saakelin myyr?t, makaatko, huusi samassa k?he? vihastunut ??ni. Er?s kanavah?yry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sit? alasp?in, Vellamon per?keulaa kohti, vaikka kone pani takaperin t?ytt? v?ke?ns?. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla k?mmenill??n ja karhunvoimillaan vastaan h?yrylaivan keulaa, niin ett? h?nen j?ntev?t pohkeensa vapisivat ja leve? selk?ns? narskui, mutta h?yry seisahtui kuni k?skyst? ja Vellamo j?i vahingoittumatta.

- Olipa tuo v?kev? veikele, huusi katteinin k?he? ??ni komennussillalta. Sep? miehen kouraus, semmoista voimann?ytett? ei usein n?hd?.

Veikkoliini istui ??neti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntens? kyyhkyseen, iski suru h?nen syd?mmeens? joka kerta, kun h?n tuli puhuneeksi menneest? el?m?st??n. H?n oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, h?n oli kovettunut el?m?n koulussa, h?n oli tullut synkk?mieliseksi, tunteettomaksi, itsekk??ksi, mutta nyt h?n taas monen vuoden per?st? koki tuota tunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta. Mit? apua siit?, ett? h?n pyrkii eteenp?in, yl?sp?in. H?nen el?m?ns? suuri tarkoitusper?, nousta herrass??tyyn, oli saavuttamatta. Ja joskin h?nen onnistui p??st? tuohon huimaavaan korkeuteen, johon h?n lapsuudesta asti oli pyrkinyt, mit? se h?nt? nyt en??n hy?dytt?isi. J?isi h?n sittekin yksin?iseksi. Ei kenk??n perisi h?nen vaivansa palkkaa; perheet?nn?, yst?v?t?nn? vaeltaisi h?n maailman l?pi. Mutta ei, vaikka veikatenkin! ja h?n puri yhteen laihat poskipielens?.

- Kas niin, menk??mme, Matti, sanoi h?n ja nousi varovaisesti mutta p??tt?v?isesti seisaalle.

Molemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa yl?sp?in, kojujen ohi, joissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, k??ntyiv?t sitte yl?s tuota ahdasta ja pime?t? Mustaveljesmunkkien katua my?ten ja seisoivat ennen pitk?? tuon jyke?n ja korean tammioven edess?. Suureen messinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty: Heinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.

Ovi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vet?ytyiv?t syrj??n ja istuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan aidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimm?t oksansa aidakkeen yli, levitt?en kukkaisloistoaan kadun yleis?lle, kujan likaisille, iso??nisille lapsille. Toinen nelj?nnestunti toisensa per?st? kului. Veikkoliini tuijotti ??net?nn? eteens?, kuten aamun yll?tt?m? huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen v?sytt??, h?n haukotteli v?h?n v?li? ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat vet?? unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.

Viimein her?tti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli pieni risti-h?m?h?kki kutonut verkkonsa. Nyt se keskell? verkkoa, pieneksi palleroksi kipertyneen?, istui odottamassa, eik? tuo pitk?koipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan lehtien ja hedelm?umppujen v?lill?, tarttuisi viritettyihin satimiin. Matti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeit?. Eip?s aikaakaan, kun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se s?tkytteli, sit? pahemmin se seikkasi pitk?t koipensa verkkoon. H?m?h?kki oli varuillaan hy?kk?si esille oikealla hetkell?, sitoi sitke?n, hienon langan siell?, silmukan t??ll?, teki solmun toisessa paikassa, veti lujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hy?kk?si ison k?mpel?n vastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein sidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.

- Kas niin, sanoi Veikkoliini, menk??mme sis??n nyt, konsuli on tullut.

Molemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siell? oli kaupungin vanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja kostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata, kohtalaisen siisti? porrask?yt?v?? my?ten astuttiin yl?s isoon konttorisuojaan, jonka pitk?puoli oli varustettu useilla ikkunoilla, jotka kaikki k??ntyiv?t pohjoiseen. Kuusi isoa kalttop?yt?? seisoi, kuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitk?ll? sein?ll?, kiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen v?lill?. P?ytien selk?m?t olivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peitt?min?.

Jotkut yksin?iset k?rp?set huvensivat aikaansa ja karkoittivat n?l?npuremat surisemalla ja hyppim?ll? harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan paperipalasen ymp?rill?.

Konttorihuoneisto oli tyhj?, paitsi prokuuran kirjoittajan sija. Tuolla ylh??ll?, korkealla istuimellaan ratsasti tuo v?sym?t?n laskukone Sch?nfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja folianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeit?, huomioonsa ottamatta noita kahta sis??n astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat h?iritsem?tt? odottaa ovella hyv?n aikaa.

Viimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: "h?n se on", ennenkuin ovi aukeni ja sis??n astui Emil herra, laihana ja kalpeana, puettuna siniseen "pitsakki" nuttuun, jonka povitaskusta surureunainen nen?liina ?lykk??sti pisti ulos. Nyt karkasi herra Sch?nfeld seisaalle, muodosti sile?ksi ajetun naamansa simaiseen hymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielell?:

- Kuinka herra konsuli voi?

Tuo niin sanottu konsuli n?ytti levottomalta.

- Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi h?n. Mutta mitenk? on, Sch?nfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja mink?lainen on tulos...?

- Herra konsuli, tulos ei ole hyv?, vastasi toinen vakavasti ja matalalla ??nell?. Mutta t??ll? on ihmisi? konttorissa.

Emil Blume k??nn?hti itsens?. H?nen raukeat silm?ns? ja veltot piirteens? elehtyiv?t ?kki?.

- Mit? miehi? nuo on? kysyi h?n.

- Toinen on meid?n vanha asioimisyst?v?mme, tukkienostelija Veikkoliini, vastasi Sch?nfeld hymyillen ja pannen erityist? painoa m??r?yssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli itse puhuisi heid?n kanssansa.

Emil herra teki niinkuin neuvottiin. H?n puhutteli Veikkoliini? samalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa viel? h?nelle valkoisen kapean k?tens?kin.

- Min? olen Emil Blume, uusi is?nt?, koetan t?ytt?? is?ni sijan asiain hoidossa. Se on kyll? vaikeata, mutta luotan h?nen vanhoihin apulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?

- Kiitoksia kysym?st?, kyll?h?n terveen? nyt ollaan; t?m? t??ll? on muutoin se Matti Kiiskil? Pielisj?rvelt?.

- Mik? mies Kiiskil? on? kysyi herra Emil k??ntyen j?ttil?isen puoleen.

Matti h?mm?styi t?mm?isest? kysymyksest?. Koko ik?ns? oli h?n ollut Blumen v?ke?. Nelj?toista kes?? oli h?n kuljettanut Luumen, Pluumen eli Spluumen -mink? nimisen? t?m? kauppahuone oli tunnettu koko Karjalassa - nelj?toista vuotta oli h?n kuljettanut heid?n lauttojaan ja lossejaan, maksanut mets?nmyyjille ja uittajille kauppahuoneen rahoja kymmeni? tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt t?m? herra Blume ei tiet?nyt, kuka h?n oli.

Matin t?t? itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:

- H?n on Vellamon kuljettaja.

- Mink? Vellamon?

Matin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista, tasasaumaista, haaksirikkoutuneesta ven?l?isest? kruununaluksesta rakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei h?n nytk??n ehtinyt vastata ennen Veikkoliini?.

- Vellamo on yksi teid?n, kauppahuoneen losseja. Kiiskil? on kuljettanut sen sek? tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja Uuraaseen. H?n on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. H?n se on, joka ensi talvena tulee johtamaan tuota isoa mets?nhakkausta Pallasvaaran ja Naulamaan er?maissa.

- Vai niin! Mit? muuta kuuluu sahalta, mitenk? mets?nostot sukeutuvat?

Veikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta saakka olivat n?ytt?neet v?syneilt? ja veltoilta, elehtyiv?t nyt, ja valppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.

- Hinnat ovat nykyj??n ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini tutkien, mutta tiet??h?n herra, herra ... herra sen paremmin kuin min?.

- Niin, kyll? sen tied?n, sanoi nuori Blume miettiv?isest?. Mutta niiden ei pit?isi en??n aleta, sanoo herra Sch?nfeld. Ja luoden apua pyyt?v?n katseen herra Sch?nfeldiin lis?si h?n:

- Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa mets?? taas, vai mit? ajattelette, herra Sch?nfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut kaksikymment? tuhatta puuta jossain Pielisj?rven takana; eik? Veikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, mink? arvoinen se mets? on?

Ennenkuin herra Sch?nfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi

Veikkoliini:

- T?m? mies on juuri silt? seudulta, miss? mets?huutokauppa on pidett?v?; h?nell? itsell??nkin on v?h?inen mets? tuolla Pielisj?rven seudulla, ja h?n aikoo juuri kysy?, mit? herra Blume voisi siit? tarjota.

- Niin, herra Sch?nfeld, mit?h?n nyt sopii tarjota? kysyi nuori

Blume.

Herra Sch?nfeld, kyn? korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat herrat kumartuivat konttorip?yt?? vasten ja alkoivat ahkerasti laskemaan, josta Veikkoliini saattoi p??tt??, ett? Sch?nfeld tahtoi maksaa niin v?h?n, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinp? ei mit??n. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja norjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.

Lopputuloksena oli se, ett? Veikkoliini otti tutkiaksensa mink?lainen mets?n asema oli, mink? arvoinen mets? oli, ja lopullisesti sopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko mets?st?, ja sen mukaan voitaisiin sitte toimia.

- Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?

- Olisihan kyll? sit?kin, vastasi h?n arvelevaisesti, silitt?en kerta kerralta leukaansa. Kysyisin n?yrimm?sti, voinko saada mit? minulla on Teilt? saatavana.

Blume loi pikaisen levottoman silm?yksen herra Sch?nfeldiin.

Veikkoliini huomasi h?nen levottomuutensa, mutta n?ytti itse tyynelt? ja selitt?m?tt?m?lt? tavallisuutensa mukaan.

- Katsokaa, sanoi h?n, olen aikonut ostaa v?h?n maata nyt, kun hinnat ovat halvat, ja tahtoisin sent?hden - - -

- Niin, tietysti, herra Sch?nfeld - ja nuori Blume k??ntyi ensimm?isen konttorimiehens? puoleen, - laske selville Veikkoliinin saatava.

Veikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.

- Se on 7,800 markkaa, sanoi h?n vitkaan, pannen korkoa summalle.

- Niin, se k?y yhteen, sanoi konttorinp??llikk?. Rahat ovat kyll? pantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eih?n suinkaan Veikkoliini niit? heti tarvitse?

- Kyll?h?n min? ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.

- No niin, siin? tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden per?st?, sanoi herra Sch?nfeld p??tt?v?isesti.

Veikkoliini n?ytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta kertaa. H?n oli n?ht?v?sti kahdella p??ll?.

- Vai niin, kahden kuukauden per?st? siis. Maksetaanko rahat

Suikkilan sahalla, vai kuinka?

- Tietysti Suikkilan sahalla, tahi miss? vain tahdotte. Ja Blume laski molemmat miehet menem??n jotenkin jyrk?sti hirsienostelijan mielest?.

Veikkoliini ja Kiiskil? meniv?t ulos. Kahta tuntia my?hemmin l?hdettiin matkalle pohjaanp?in. Mutta n?in? kahtena tuntina kuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain per?? siin?, ettei kauppahuone Blume en??n ollut niin vankka kuin ennen. Varmistuakseen asiasta k?vi h?n etsim?ss? vanhaa yst?v??ns? Sergei Feodorovitschia, mutta t?m? ei ollut kotona.

Matka Kiiskil??n oli pitk?llinen. Saimaan kanavaa yl?sp?in vetiv?t hevoset heid?n proomujaan. Avaroilla vesill? olivat kauppahuoneen hinausvenheet k?ytett?vin?, mutta ei aina. Suuria varastoja piti viel? muutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja h?yryt olivat alinomaisessa ty?ss?. Paikoittain t?ytyi sent?hden varppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla p??st? eteenp?in, taikka maattiin paikoillaan. T?ll? ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut mets?kauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska h?n ei tahtonut n?ytt?? liian hetaalta; h?n muisti vaimonsa neuvoa.

Veikkoliini istui joka p?iv? tuntim??ri? proomun ahtaassa kastarissa laskemassa ja kirjoittamassa.

Istuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi h?nen kasvoillensa, k?sillens?, toimi- ja konttorikirjoihinsa, j?tt?en muut esineet puolih?m?r??n, olisi h?n n?in ollut oivallinen kaava hollantilaiselle laatumaalarille. H?nen kovat, ik??nkuin vaskeen piirretyt kasvonsa, vaaleat selitt?m?tt?m?t silm?ns?, j?ntev?t k?tens?, kaikki esitti sis?llisen voiman ja valppaan ?lyllisyyden kuvan. H?n vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin sahalle tultiin, oli h?nell? asia selvill?. Jos niit? hintoja, joita nyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin siihen, mit? kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut mets?st??n ja sahoistaan, niin oli p?iv?n selke??, ett? liike ei voinut kauan kannattaa. Ja jos hinnat ensi kev??n? viel? enemm?n alenisivat, piti kauppahuoneen olla vankka pysy?ksens? pystyss?.

Mutta oliko kauppahuone vankka? Syit? oli kyll? vastata t?h?n kysymykseen kielt?m?ll?. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja muistellessaan ettei h?nen rahojaan heti h?nelle maksettu, k?vi h?n levottomaksi. Olivatko h?nen ty?ns? hedelm?t siis ep?varmat? - Mutta toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla ep?vakaa? Ei, se ei voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty, luotettava kauppahuone - ja kuitenkin? Mitenk? h?n saisi varman tiedon siit?, t?ydellisesti, selv?sti, luotettavasti varman tiedon? H?nen t?ytyi se saada, maksakoon mit? tahansa.

Er??n? iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi h?n "Vahvalle Matille": t?n?-y?n? makaamme Puumalan kyl?ss?, min? tahdon nukkua kyll?kseni yhden y?n. En kauemmin kest? t?t? jyskytyst? proomussa.

- Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.

Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat meniv?t maihin lev?t?ksens? ison kyl?n tilavassa keskievarissa. Veikkoliini k?veli synkk?n? kyl?ss? koittaen varovaisesti kyl?n kauppiailta ja liikemiehilt? urkkia, olivatko h?nen ep?ilyksens? mielikuvituksen luomia, tyhji? houreita, vai oliko niiss? per??. H?nen kysymyksens? olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenk??n niit? k?sitt?nytk??n. Ja koska tavallisesti on niin, ett? luulemme mit? mielell?mme tahdomme luulla, tunsi Veikkoliini itsens? levollisemmaksi, ja hiukan h?peiss??n itsest??n, ep?ilyksist??n ja mielikuvituksistaan, meni h?n levolle.

H?nen maattuaan sike?sti ja tuskaisia unia n?kem?tt?, her?tti h?net auringon noustessa ep?selv?, yksitoikkoinen jupina. H?n ei laisinkaan muistanut miss? h?n oli, nosti varovaisesti p??t??n ja katseli t?hystellen ymp?rilleen.

Ja katsos, ikkunan edess?, mihin aurinko heitti jyrke?piirteisen, kellerv?n valoneli?n tupaan, makasi mies kyykistyneen? vanhalla kuluneella viheli?isell? matolla. H?nen vieress??n oli laattialla kirjaeltu lakki. H?n taivutteli kaljua p??t??n, joka oli paljaaksi ajettu, niin ett? iho tummansinisen? n?kyi, ja korvat loistivat punaisina auringonvalossa, seitsem?n kertaa laattialle, ja nousi sitte taas aamun valon vallassa. H?nen mustat silm?ns? tuijottivat it??np?in harrasta intoa hehkuvina. N?ytti silt?, kuin katsoisivat ne kaukaiseen et?isyyteen, sadan maan ja sadan j?rven taakse, miss? onnen ja autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei kooran, Medinet en Neebe" l?ksi kuiskinana h?nen ter?v?huulisesta suustaan.

Yh? nopeammin liikkui h?nen huulensa, yh? innokkaammin mies kumarteli. Nyt nosti h?n k?tens?, pani ne, t?ynn?ns? kunnioitusta, rinnalleen, seisoi hetkisen ??net?nn?, loi silm?ns? taivaaseen, niin ett? silm?nvalkeainen n?kyi. Sen j?lkeen otti h?n laattialta py?re?n lakkinsa, k??ri yhteen viheli?isen mattonsa, pisti sen suureen nahkapussiin ottaen samalla esille v?h?n sipulia, suolaa ja leip?? sek? alkoi aamustella.

Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti j?seni??n; toinen ei n?ytt?nyt edes huomaavan h?nt?.

- Hyv?? huomenta, vieras, kuinka asiat k?yv?t?

- Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen t?m? vuosi l?hteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pit?ny. Sianteurastus ei olla viel? alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.

- Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki harjakset myydyiksi. Ompa teill? kauhea m??r? niit?, kun ajatte niit? haltuunne n?in pitkin koko Karjalaa. Ja mink?t?hden ette osta harjaksia Ven?j?ll?.

- Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, ett? kaikki tehtaat

Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei

Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.

- Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka h?n jaksaa?

- Minu vanha yst?v? ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla vain levoton, ku min? viime kerta n?in h?ne; olla kaupas nuore Blume kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.

Veikkoliini karkasi ?kisti seisaalle. H?n ei voinut hillit? itse??n, vaan vaaleni kovasti. Siis h?nkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyv?t haistimet, h?n vainusi paremmin kuin karhukoira.

- J??ttek? kauaksi aikaa t?nne, kysyi Veikkoliini nopeasti.

- Min? mene pois t?m? p?iv?, mutta tule takasi ensi viikko.

- Kuulkaa, sanoi Veikkoliini ep?illen ja kuiskaten, luotuansa silm?yksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle yhden asian - - -olla puhumatta tuosta asiasta t?n??n t?ss? kyl?ss?, tarkoitan tuosta Blumesta.

Tataarilainen n?ytti kummastuneelta.

- Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.

- Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, her?tti h?net ja sanoi: nouse heti ja l?htek??mme matkaan.

Matti her?si, katsoi kummastuneena ymp?rilleen ja teki niinkuin

Veikkoliini oli sanonut.

Veikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle. H?nen t?ytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa mietti? t?t? asiata. Matin h??r?tess? k?ysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas ahtaaseen kastariin. Olihan siis per?? kuitenkin siin?, ettei Blume ollut luotettava, ja h?n, h?np? oli pannut kaikki vaivalla ansaitut rahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui h?nen otsallensa, koko h?nen sisuksensa hehkui, oli kapinassa. H?n ei tuntenut n?lk??, h?n ei kuullut hinauslaivan r?ikeit? vihellyksi?, h?n ei huomannut, ett? proomu leiskui kuin t?ydess? myrskyss?, h?n ei kuullut ett? sade hakkasi proomun kantta. Mik? onneton kohtalo vainosi h?nt?? Pitik? h?nen siis menett?? vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin s??st?rahansa, kaikki mit? h?n oli haalinut kokoon monen pitk?n vaivalloisen vuoden ajalla.

Kun myrsky h?nen sis?ss??n viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen p??st? oikeuteensa. Mit? tuli h?nen tehd?? Ainoastaan yksi keino tarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? H?n ik??nkuin tunsi, ett? se p??t?s, jonka h?n oli tekev?, jo valmiina asui h?nen sis?ss??n. Se oli siin? siemenen?, se paisui, itui, kehitti lehtens?, ja oli kyll? aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen, joka h?net pelastaisi.

Mutta h?n ei tahtonut jouduttaa t?t? p??t?st?, sen piti tulla noin itsest??n, h?nen tahtomattaan, h?n oli toimiva ik??nkuin tarkoittamatta. Jos siis se, mit? h?n oli tekev?, olisi pahaa, niin oli siin? puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja pikaistumisen alainen! H?n mietti miettimist??n, ja jota enemm?n h?n mietti, sit? vahvemmaksi ja p??tt?v?isemm?ksi h?n tunsi itsens?. Viimein sai h?n kiinni oikeasta n?k?kohdasta. Olihan h?nen velvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; h?nen piti niin tehd?. Ja sen h?n olikin tekev?. Jos siksi tuli, niin kyll?h?n h?n pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten k?vi, niin, se oli heid?n asiansa.

T?t? h?n istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo alkoi olla iltapuoli, nousi h?n kannelle. Oli nyt tultu Pyh?sel?n yli ja l?hestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu vinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka k?viv?t aaltoihin, kaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on kahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.

Hinausvene vihelsi. Pielisen kanavan sulku avasi mustan, mahtavan kitansa ja nielaisi h?m?r??n pimeyteens? sek? Vellamon ett? sen hinaajan. Nyt nousi vedenpinta tuossa mustassa syvyydess?. Sulun ovet avattiin, ja h?yryvene oli j?lleen vapaa.

Joensuussa oli Veikkoliini? odottamassa s?hk?sanoma, joka per?ytti aiotun mets?kaupan. H?n tuli iloiselle mielelle, sill? t?m? helpotti suuresti h?nen omia tuumiansa.

Seuraavana p?iv?n? jatkettiin matkaa pitkin kanavoitettua jokea,

kolkkojen vesiper?isten nevojen ja autioiden hietakankaitten v?lill?.

Kun y? saavutti, loikoi proomu ankkurissa syv?ss? lahdessa korkeain

Kolinvuorien jyrkkien haaraketten v?lill?.

Oli tultu mahtavalle Pielisj?rvelle, joka seuraten harjujen suuntaa luoteesta kaakkoon levitt?? vesipintaansa kymmenen peninkulman pituuteen. Ankara l?nsimyrsky vinkui ja raivosi ylh??ll? ilmassa, mutta vedenpinta oli verraten tyyni. Matkustajat h?yrysiv?t n?et eteenp?in niitten valtavien vuorien ja harjujen suojassa, jotka kohoavat j?rven l?nsipuolella jopa kahdeksansadan viidenkymmenen jalan korkeuteen vedenpinnasta. Vasta silloin, kun oli sivuttu Marttilan niemeke, alettiin tuntea Pielisj?rven huikentelevaa vett?, sill? t?h?n p??ttyiv?t harjut. Ja nyt, nyt nuokkui ja survoi proomu, kuten lastu vedell?. Ja kuitenkin, sanoi Matti, ei t?m? ole mit??n verrattuna siihen, kun myrsky tulee pohjasta tahi etel?st? puuskuen pitkin koko pitk?? j?rve? saarien ja rannan harjujen v?litse. Jumal'armahtakoon sit? lauttaajaa, joka silloin ei suojaan sopivaan paikkaan ehdi. Myrsky repii h?nen lauttansa rikki ja h?n itse musertuu pirstaleitten v?lille.