Pankkiherroja

-Antti! Miksi et tervehdi h?nt??

-Ket??

-Johtaja Soisaloa. Etk? n?e? H?n seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille.

-Miss?? koetti Antti tirkist??. Mutta samapa se! Voinhan min?kin hattuani huiskahuttaa.

Samalla keksiv?tkin h?nen silm?ns? pankinjohtaja Soisalon keskelt? sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan kokoontunut. Itse seisoi h?n laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka hiukan kalseahkon n?k?inen nainen vierell??n, ja iloitsi jo edelt?k?sin siit? herkullisesta illallisesta, jonka h?n nyt kuukauden kest?neen ulkomaa-matkan j?lkeen aikoi vaimonsa ja parhaan yst?v?ns? Soisalon seurassa sy?d? Luodolla tai Kappelissa.

-Terve! Terve! huusi h?n yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti k?dell??n.

-Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksi??n.

Kaunis matka?

Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu, ?skeist?kin viel? kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti. Rouva vastasi siihen vain yst?v?llisesti p??t??n nyyk?yttelem?ll?.

Kyll?, matka oli ollut todellakin kaunis aina K?penhaminasta alkaen, Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli laannut leppoisaksi ja t?m? p?iv? oli tulla lekoteltu pitkin melkein peilityynt? merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje tai kaukaisen h?yryaluksen savu olivat ik??nkuin inhimillisemm?ksi m??ritelleet. Sent??n tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eik? Helsingin Etel?sataman pieni, iltap?iv?inen idylli suinkaan ollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mielt? tuonne takaisin Suomenlahden t?ll? hetkell? niin lempeille ja yst?v?llisille ulapoille k??nnytt?m??n.

Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen H?yrylaiva-osakeyhti?n uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.

Antille k?vi pitk?ksi yst?v?ns? ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. H?n k??ntyi j?lleen vaimonsa kera juttelemaan.

-Katsopas! virkahti h?n, viitaten k?velykepill? ymp?rilleen. Ei t?t? n?k?alaa vain tarvitse kenenk??n ulkomaalaisenkaan edess? h?vet?.

-Ei, vastasi toinen, seuraten silmin h?nen viittaustaan. Vaikka kyll? min? omasta puolestani pid?n enemm?n Tukholman satamasta.

Anttia ei oikein miellytt?nyt tuo vastaus, mutta ei h?n my?sk??n viitsinyt ruveta siit? kiistelem??nk??n. Olkoon vain oma makunsa kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta varsinkin, silloin kun siin? vilppaan aamup?iv?n aurinko silmi? huikaisevasti v?l?hteli.

Helsingin satama taas oli n?ht?v? iltap?iv?ll?. Ja Antti antoi katseensa viel? hetkisen hyv?ill? sen h?nelle niin tutunomaista ja kotoista ihanuutta.

Kes?isen auringon paiste siivil?ityi sulana kultana T?htitornim?en herkkien lehdist?jen lomitse, saaden kaikki satamanvarret sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa ollenkaan, vain loiva merenl?ikk? ajeli pitki?, kimaltelevia maininkejaan, joiden p??ll? lep?ilev?t valkeat lokkilinnut keinuivat hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon pilven tai meren jumalan l?hettil??t.

Viiltyi veteen suuren lastilaivan leve?, punainen raita tuolta Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sit? vastap??t? purettiin juuri toista viel? suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita s?kkej??n kumaraselk?iset, kiilt?v?t mustat miehet. Heid?n yll??n karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon silt? kohden hehkumaan aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-y?ss?, n?htyn? yli matalan rimmen ja mets?nrajan.

Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan yksin?isell? kalliopaadellaan. Mutta viel? uljaampana, alta synk?nsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta. Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla t?ll? kertaa niin kirpe?n v?kev? ja hellitt?v?.

-Hyv?, ett? s??styimme tuon k?sist?, huomautti Antti ukkospilve? osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merell? aika myr?k?n nostaa.

Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikin? siit? et??nty? aikonutkaan ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin tarkastushuoneeseen. Siin? viel? pari kiusallista silm?nr?p?yst?, ja he olivat Helsingiss?.

Heid?n ensimm?inen teht?v?ns? oli tervehti? johtaja Soisaloa, joka monien kysymysten sadellessa seurasi heit? autolla heid?n kaupunkikotiinsa. Sitten j?tti h?n heid?t hetkeksi kaksin ja he p??ttiv?t tavata toisensa tunnin p??st? Luodon verannalla, jossa Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset heille.

Siit? tuli t?ydellinen juhlahetki, kosteikko el?m?n er?maassa. Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja h?nen rouvansa, jotka olivat ulkomailla olleet ja joilla siis t?ytyikin olla paljon uutta kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain p??lt? ja teki joskus jonkun kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin k?rkk??t vastaamaan.

-No, ja kuinka kauan teid?n matkanne kesti oikein? saattoi h?n esim. kysy?.

-Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selitt??. Mutta se on ollutkin kymmeneen vuoteen minun ensimm?inen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo kev??ll? sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sielt? K?penhaminaan, sielt? Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...

-Niin, ja sielt? Rivieralle, jatkoi rouva, sielt? Genuan kautta laivalla Napoliin...

-Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen v?liin.

-Kyll?, selitti Antti, ja olisimme k?yneet Algierissakin, jos vain olisi aikaa ja rahaa ollut...

-No, tuota j?lkimm?ist? syyt? min? en nyt ota oikein vakavasti sinun kohdaltasi, hymyili Soisalo.

-?l? sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista ranskalaista punaviini?. Tuli maksamaan niin helkkaristi.

-Eik? totta? eh?tti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.

-Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yht? vakavaraisia!... No, te ette k?yneet sitten Algierissa?

-Emmeh?n me miten, selitti Antti, kun t?ytyi viel? Rooma, Firenze ja Venetsia n?hd?, siirty? sielt? Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja tietysti viel? tehd? lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...

-No, nyt te tulette suoraan Berlinist?? kysyi Soisalo.

-Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sill? kyll? me siell? suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia...

-Olin huomaavinani er?it? kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.

-Taas te syyt?tte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei olisi juuri hyv?? taloudenpitoa ostaa halvalla, mist? saa...

-Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydell?.

-Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne tulevat aivan ilmaiseksi.

Noin he naljailivat. Soisalo katseli heit? syrj?silm?ll??n. N?yttiv?t todellakin olevan varsin tyytyv?iset matkaansa. Ja mik?s oli ollessa, kun rahaa oli pantu menem??n, oltiin nuoret ja terveet ja viel? mit? onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi l?pi jokaisesta heid?n ilmeest??n ja eleest??n.

Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heist? noin sopusointuista paria tulevan. H?n oli tuntenut Antin jo koulunpenkilt?, rouvan kanssa taas vasta nuorena maisterina tutustunut. H?n se oikeastaan olikin heid?t er?iss? hilpeiss? ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.

Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut ulkomaille heid?n kihlauskorttinsa.

Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, h?nen rouvansa paria vuotta vanhempi h?nt?. Jo t?m? oli suuresti Soisaloa arveluttanut. Mutta mit? enemm?n h?n oli miettinyt asiaa, sit? suuremmaksi oli kasvanut h?nen ep?ilyns?. Noista kahdesta ei koskaan mit??n kunnon paria tulisi! Heid?n luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja viel? huomattavampi oli ero syntyper?n, kasvatuksen ja kummankin kotoisen ymp?rist?n v?lill?. Varmaankin oli Antti hypp??m?ss? onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mit?s tehd?, rakkaus oli sokea, eiv?tk? parhaankaan yst?v?n varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan tulta sammuttamaan, vaan p?invastoin sytytt?m??n.

Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi l?helt? Helsinki?, kaupustelijoita, pieni? k?sity?l?isi? tai mit? lienev?t olleet. H?nen rouvansa taas oli k?yhtyneen, mutta vanhan ja sukuper?st??n ylpe?n aatelisperheen tyt?r, selke?, kylm? ja itsetietoinen leima koko olennossaan, joka kyll? n?ytti tiet?v?n, mit? h?n teki, ja varmaankin oli ottanut Antin eik? Antti h?nt?. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta ollenkaan, sill? tuo nainen ei juuri n?ytt?nyt milt??n tunne-ihmiselt?, vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehk? perheelleenkin, hyv?, kiltti ja kunnollinen el?tt?j?. Ja siihen n?ytti Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja siistine, s??nn?llisine kasvonpiirteineen. Er??nlaista sis?llist? pehmeytt?, joka kuvastui h?nen hiukan turvattoman suunsa muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen v?liss?.

Mik??n ei Antissa muistuttanut h?nen talonpoikaisesta tai ainakin l?hell? talonpoikaa olevasta syntyper?st??n. Sep? se juuri olikin ihmeellist? Antissa, ett? h?n oli niin helposti uuteen ymp?rist??ns? sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eik? v?himm?n sen yhteiskunnallisia mielipiteit? ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa, jumalaa pelk??v??, itse??n rakastavaa maailmankatsomusta. H?n oli muutamassa vuodessa kehittynyt t?ydelliseksi aristokraatiksi, viel?p? niin t?ydelliseksi, ett? sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan h?nen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen poika, mutta el?m?ns? varrella sent??n sangen kauas vasemmistolaiseksi muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitett?viss?.

Ep?ilem?tt? se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtop??t?kseen h?n ei ollut voinut tulla, eik? voinut viel?k??n. Mutta sittenh?n Antti oli tuiki riippuvainen vaimostaan? Ep?ilem?tt? oli, ja k?vih?n se niin kauan kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yht? suureksi onnekseen riippua kuin toinen riiputtaa.

N?in pitk?lle oli Soisalo p??ssyt mietteiss??n, kun Antti, n?ht?v?sti huomaten ?kki? h?nen hetkellisen hajamielisyytens?, k??nsi puheen toisaalle ja rupesi kyselem??n heid?n yhteisist? helsinkil?isist? tuttavuuksistaan ja tiesik? Soisalo mit??n heist?, kuka mahtoi olla kaupungissa ja miss?kin kes?? viett?m?ss??

?kki? mainittiin my?s er??n suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.

Soisalo synkistyi ja katsoi kysyv?sti Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut ymm?rt?? h?nen katsettaan.

-Sin? et siis tied?, virkahti Soisalo verkalleen, ett? yhteinen yst?v?mme on muutamia p?ivi? sitten ampunut itsens?.

Antti hyp?hti.

-Ampunut? Herran nimess?! Miksi, miss? ja milloin? Selit? toki!

-Kuten sanoin, muutamia p?ivi? sitten, omassa tyhj?ss? kaupunkikodissaan.

-Mahdotonta! Siin? t?ytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri

Toivio, mutta ei koskaan ampua itse??n.

-En tied?, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin sanomalehdiss?.

-Min? en ole n?hnyt mit??n sanomalehti?. Ampunut? Ja miksi? T?ytyyh?n olla joku syy! Terve mies parhaassa ij?ss??n, onnellinen perheen-is?, hyv?t liikeasiat...

-Jos ne nyt olivat niin hyv?t, huomautti toinen yht? hiljaisesti.

Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.

-?l? viitsi, virkahti h?n sitten, edes sylk?ist? h?nen haudalleen, jos h?n todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat min? tunnen ja menen niist? koko sielullani vastuuseen.

-Kunhan et vain koko kukkarollasi, v?itti Soisalo ?skeiseen tyyneen, hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa. Huhutaan, ett? siit? tulee tavallista j?rkytt?v?mpi vararikko.

-Siit?? Vararikko? Laurin liikkeest?? huudahteli Antti s?ken?ivin silmin. Ei ikin?! Panen p??ni pantiksi!

-?l? pane, varoitti Soisalo. Vararikko sek? liikkeest? ett? pes?st?.

Sit?paitsi se on jo varma, lis?si h?n painokkaasti.

-Sitten on joku heitti? mahtanut v??rink?ytt?? h?nen luottoaan, ?rj?isi

Antti. Mutta minua ihmetytt??, ett? sin?kin...

Soisalo teki torjuvan liikkeen k?dell??n.

-?l? kiivastu, sanoi h?n, sill? n?in? aikoina vasta on tyynen? pysytt?v?kin. Mit? heitti?ihin tulee, niin ainahan niit? on maailmassa.

-Ehk? ep?ilet jo minuakin yhdeksi niist?? virkahti Antti ylenkatseellisesti.

Soisalo ei vastannut mit??n siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli tyynesti savuja sikaristaan.

Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mit??n, mutta kuunnellut sit? tarkkaavammin, seuraten j?nnitetyll? ilmeell? jokaista Soisalon sanaa ja ??nenpainoa. H?n ei viel?k??n virkkanut mit??n, vaan n?ytti koko keskitetyll? tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen h?m?r??n, mit? toisen sanojen takana oli, eik? v?himmin niihin salaper?isiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan syyt olivat kummunneet.

Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin p??lt?. Ulkona merell? jyrisi, satoi ja salamoi.

Seuraavana p?iv?n? olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.

Ei itsemurha, yht? v?h?n kuin jo yleisesti liikkeell? olevat, vainajalle v?hemm?n edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta h?nt? kohtaan. Kaikki olivat siell?, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhti?iden ja liittojen edustajat, joiden johtokuntiin h?n oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyv?ksi h?n muuten oli tehokkaasti my?t?vaikuttanut, lopuksi lukemattomien yst?vien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kes?isen auringon t?ydelt? ter?lt? paahtaessa eteni hiljakseen pitkin Pohjois-Esplanadia.

T?ytyi huomata syrj?isenkin, ett? siin? vietiin hautaan yhteiskunnan pylv?st? ja kansan mahtimiest?, yht? noista suurista, jonka oli suotu tavallista etev?mmill? kansalaislahjoillaan itsens? tuhansien muiden yli ansioittaa. Se oli ik??nkuin yhteiskunnan vastalause sit? himme??, hiipiv??, arvostelevaa henkist? huliganisuutta vastaan, joka t?m?nkin kuolemantapauksen takaa oli j?lleen vainuavinaan yl?luokan taloudellisen pohjan horjuvaisuutta ja siveellist? m?d?nn?isyytt?.

My?skin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi rouvineen, j?lkimm?inen yhdess? vanhan kamreeri J?k?l?n kanssa, joka aikoinaan oli ollut hyvin l?hell? vainajaa ja kuuluikin er??seen t?m?n perustamaan liikeyhti??n.

Ukko J?k?l? oli tunnettu pessimisti. H?n kuvaili asioidentilaa viel?kin synkemmill? v?reill? kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.

-Minua ei miellyt? t?m? komeus, sanoi h?n omilla omituisilla, kurnuttavilla kurkku-??nill??n. T?st? tulee lyhyt loppu. T?n?p?iv?n? sanomalehdet vaikenevat viel? kunnioituksesta kuoleman majesteettia kohtaan, huomenna sensijaan...

-Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tiet??k? set? jotakin?

Ukko J?k?l? korjasi nen?kakkuloitaan ja ryk?steli kuivaa kurkku-ysk??ns?, joka ei koskaan luopunut h?nest?.

-Tied?n, mit? tied?n, sanoi h?n. Sin? et tule paljoa h?vi?m??n...

-Vain parikymment? tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.

-Eik? sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...

-Eik? v?lillisesti, v?itti Soisalo. Sill? eih?n yst?v?mme Toivio ollut miss??n tekemisiss? meid?n liikkeemme kanssa.

-Tosin ei, mutta er??t h?nen yst?v?ns?, joita viel? t?n??n pidet??n vakavaraisina, mutta ovat parin p?iv?n per?st? keppikerj?l?isi?.

-Set? tiet?? siis?

Ukko katsoi viekkaasti h?neen.

-En sanoisi, ryk?steli h?n, vaikka tiet?isinkin. P??asia on, ett? sinun ja sinun pankkisi h?vi?t tulevat olemaan varsin v?h?p?t?isi?. Toista on er??n toisen pankin...

-Mink??

-Tied?t yht? hyvin kuin min?kin, miss? pankissa vainaja teki asiansa.

Se h?vi?? miljonia.

-Miljonia? toisti Soisalo matalalla ??nell?. Seh?n on mahdotonta. Eih?n

Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.

-Ei t??ll?, mutta ulkomailla, k?risi ukko. Siell? h?n my?skin k?rsi suuret h?vi?ns?.

-Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.

-Jos olisin sinun pankkisi p??johtaja, pit?isin nyt tavallista komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sill? nyt on teid?n asemanne j?rkkym?t?n.

-On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.

-?l? ole niin varma siit?! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka olisivat voineet k?yd? teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset vain olisivat osanneet oikein k?ytt?? niit? hyv?kseen.

Soisalo tiesi, ett? kamreeri J?k?l? oli maan etevimpi? finanssimiehi?. H?n ei sent?hden tahtonut v?itt?? vastaan mit??n, hyvin arvaten, ettei v?ittely ukon itsepintaisuuden vuoksi p??ttyisi vainajan haudallakaan ja ett? h?nen kaikissa tapauksissa t?ytyisi lopulta tunnustaa itsens? voitetuksi.

H?n sanoi senvuoksi vain yksikantaan:

-He h?vi?v?t siis?

-Miljonia, nyyk?ytti ukko p??t??n. Mutta pankki kest?? sen, kest?? kyll?, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu. Pahempi on, ett? niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat k?rsim??n.

-Jotka eiv?t kest? sit??

-Saamme kuulla seuraavina p?ivin?. Omasta puolestani n?en min? ymp?rill?ni vararikkoja, pelkki? vararikkoja.

-Set? nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo hiljaisesti.

-Niin sin? luulet, ?r?hti ukko myrkyllisesti. Sent??n min? en tee sit? viel? kyll?ksik??n.

-Set? tarkoittaa...?

-Varkaita, pelkki? varkaita, v??rent?ji? ja vaillingintekij?it?. Niit? n?en min? ymp?rill?ni. Onnelliset ne, jotka vain menett?v?t omaisuutensa. T?ss?kin hautasaatossa...

-Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta ?ij?? hillit?. Eik? set? voisi puhua hiukan hiljempaa?

-Kyll?, murisi ukko, ja haudalla min? en tule sanomaan halaistua sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyv?? neuvoa, niin muista yksi seikka: ?l? ole miss??n liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!

Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko h?nenkin p?iv?ns? siis olivat luetut? Uhkasiko siis kaikenh?vi??

Soisalon selk?piit? karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin turhan tautta.

-Pit??k? set? jo h?nt?kin ep?varmana?

-T?n??n varma, huomenna ep?varma, ?risi ukko. Mutta n?in meid?n kesken sanoen: h?n tulee menett?m??n kaiken omaisuutensa.

Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua t?m?n tuskin yl?srakentavan hautasaatto-puheen.

Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota k?yr?? ukonk??pp?? vierell??n. Mit? kaikkea mahtoi h?n tiet?? ja mit? vain aavistaa? Jos puolikin siit? oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia piirej? kuin h?n itse oli uskaltanut ajatellakaan.

H?nenk? tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!

Mahdollisesti h?vi?isi Anttikin jotakin, sill? olihan t?m?nkin omaisuus monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos niin olisikin, paljon ei se miss??n tapauksessa voisi olla. Eiv?th?n kaikki yhti?t voineet yht'aikaa horjua, kaikki liikkeet yht'aikaa romahtaa!

Talo-osakkeiden t?ytyi ainakin olla varmoja... Hyv?, ett? h?nen oma eik? aivan pieni varallisuutensa oli p??asiallisesti kiinteimist?ihin sijoitettu.

Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei h?neenk??n voinut olla luottamista.

Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon vaikuttaneet, ettei h?n n?hnyt eik? kuullut juuri mit??n koko hautatoimituksesta. Alituisesti soivat h?nen korvissaan sanat: varkaita, varkaita, v??rent?ji? ja vaillingintekij?it?!

H?n her?si hetkiseksi, kun tuli vuoro h?nen astua hautakummulle kukkiansa laskemaan. Mutta h?nen ??nens? vavahteli kummallisesti, kun h?n luki nauhoihin painetut sanat: "Rakkaalle yst?v?lle, rehelliselle kansalaiselle ja ty?ntekij?lle."

Rehelliselle? Kuka voi menn? en?? kenenk??n rehellisyydest? takuuseen?

H?n loi h?t??ntyneen, p?yristyneen katseen ymp?rilleen.

Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta h?nen ymp?rill??n. Kaikki kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehi?, useimmat jo kunnialla harmenneita, p??ss? moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko ryhti niin luottamusta her?tt?v?t, ettei pienink??n ep?luulo heihin n?hden voinut olla mahdollinen.

Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ket? hyv?ns?, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sent??n viel? lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.

Ukko J?k?l? oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja kuolinpes?n vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa olivat h?nen laajoihin asioihinsa sekaantuneet.

Pahinta oli, ett? esiintyi vaillinkeja, j?rjestelm?llisesti vuosikausia jatkuneita kavalluksia, joiden olisi t?ytynyt ilmi tulla samoina p?ivin? kuin h?n itse oli eh?tt?nyt tekem??n oikeutta itselleen. Oli arvoitus kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina j?ntev?, aina herttainen ja rattoisa mies oli voinut tehd? itsens? syyp??ksi sellaisiin. Monet kirosivat h?nen muistoaan. Toiset taas eiv?t voineet olla ihailematta sit? mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota h?n viimeiseen hetkeens? saakka ja my?skin viimeisell? teollaan oli osoittanut.

Antti kadotti kaikki, mit? h?nell? oli, Soisalo my?skin jonkun verran. He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sill? heill? oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen asemansa. Kaikkien ei k?ynyt yht? hyvin. Pari viatonta maanviljelij?? Helsingin l?hist?lt? teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen liikemies Kivim?ki, katsoi parhaaksi pudistaa ep?kiitollisen is?nmaan tomut jaloistaan ja livist?? Etel?-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, miss? Antti ty?skenteli.

Se h?visi enimm?n kaikista.

My?skin Antti oli osaksi syyp?? siihen. Mik?li h?nen ??nens? p??si johtokunnassa kuuluviin, h?n oli aina puoltanut luoton my?nt?mist? juuri Toiviolle ja Kivim?elle, joita h?n piti aivan varmoina, kuten kaikki muutkin olivat heit? pit?neet. Nyt h?n tunsi, ett? h?nen asemansa pankissa oli j?rkytetty. P??johtaja ei en?? luottanut h?neen niinkuin ennen eik? h?n itsek??n en?? kysytt?ess? voinut esiinty? samalla arvovallalla.

Kului sitten kes? ja syksy tuli.

Johtaja Soisalo istui er??n? sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehen?, joka h?n oli, h?n s?i kaikki ateriansa ulkona, pit?en vain huoneuston ja vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen h?nelle.

H?nen siin? peilin alla istuessaan ja p?iv?n sanomalehti? katsellessaan ilmestyikin Antti sis?lle.

-Hei!

-Hei! Hei! Eip? ole pitk??n aikaan tavattukaan.

-Eip? kyll?. T??ll? sit? vain elet??n kuin talviset j?nikset ja poljetaan omia polkujamme.

Soisalo ei aluksi huomannut mit??n outoa h?nen olennossaan. Tavallista kalpeammalta h?n n?ytti vain. H?n tilasi, h?n s?i, h?n joi, h?n jutteli, h?n maksoi, kaikinpuolin s?ntillisesti, mutta teki tuon kaiken merkillisen hajamielisesti ja ik??nkuin itsens? ulkopuolelta.

Onpa h?nell? ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menett??p?s liki satatuhatta markkaa ja viel? kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi haukkua edes ja jonka suhteen ei mill??n tavalla voi kevent?? syd?nt??n! Ei muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin miehen eriskummallisiin mietteisiin.

-Tuletko luokseni p?iv?llisille? kysyi Antti ?kki?.

-Miksei, vastasi Soisalo hiukan h?mm?styneen?, koska h?n ei n?hnyt mit??n j?rjellist? syyt? ev?t?k??n kutsua. Milloin?

-Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, n?etk?s, n?in sunnuntaina. Me juttelemme t?ss? hetkisen ja menemme t??lt? suoraan. Eik? niin?

Soisalo ei taaskaan n?hnyt mit??n vastav?itt?misen aihetta. Mutta h?n kiinnitti huomiota siihen, ettei h?nen yst?v?ns? mennyt puhelimeen eik? mill??n muullakaan tavalla n?ytt?nyt v?litt?v?n ilmoittaa kotiinsa uuden p?iv?llisvieraan saapumisesta.

Noh, olenhan min? siksi tuttu talossa, lohdutteli h?n itse??n. Teen vain anteeksipyynn?n rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sill? peijakkaalla on niin hyv? ky?kki!

He vaihtoivat v?linpit?m?tt?m?sti sanasen, ottivat auton ja l?ksiv?t Antin luo. Rouva ei n?ytt?nyt olevan kotona ollenkaan, yht? v?h?n kuin lapset, koska heid?n ??ni?ns? ei kuulunut miss??n. He juttelivat hetkisen Antin ty?huoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka ilmoitti, ett? herrojen p?iv?llinen oli katettu. He siirtyiv?t ruokasaliin.

Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. P?iv?llinen oli yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyv?lle tuulelle eik? Anttikaan tuntunut antavan per??n lystikk?iden kaskujen kertomisessa ja sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali heid?n nauruaan ja toverillista hilpeytt??n.

Sy?ty??n he siirtyiv?t j?lleen Antin huoneeseen.

He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli korkeakarminen sohva, jonka molemmissa p?iss? oli patsaanmuotoiset kaapit ja niiden p??ll? pari kuvanveistosta. ?kki? keksi Soisalon tarkka silm? toisesta riippuvan pitk?n hiussuortuvan.

-Mik?s t?m? on? h?n sanoi leikillisesti sit? Antin silm?in edess? pit?en. Ai, ai, ettei vaimosi vain n?e! Ne ovat vaarallisia t?llaiset viulunkielet.

Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. H?nen kasvonsa v??ristyiv?t, h?n heitti h?t??ntyneen katseen yst?v??ns?, peitti p??n k?siins? ja purskahti hillitt?m??n itkunnyyhkytykseen.

Soisalo s?ik?hti. Antti itki todellakin!

Mik? miehelle tuli? H?n ei voinut k?sitt?? ollenkaan. Eih?n h?nen leikkins? voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eih?n ollut syyt? itke? aikaisen miehen yst?v?ns? kokkapuheen takia.

-Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.

-Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ik?v? h?nt?? Milloin h?n palajaa?

-Ei h?n palaja en?? milloinkaan, sanoi Antti pois k??ntyneen?. H?n meni.

-Ikuteilleen?

-Niin. Eilis-iltana. T?m? on ensimm?inen p?iv?llinen, jonka sy?n j?lleen poikamiehen?. Siksi pyysin sinua tulemaan.

-Ja lapset?

-H?n vei lapset mukanaan.

Nyt oli Soisalo kiikiss?. H?n ei ollut ollenkaan tottunut t?m?ntapaisia tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelk?si h?n omasta puolestaan kaikkea tunteellisuutta kuin myrkky? ja toisakseen oli kulunut vuosia siit? ajasta, jolloin h?n ylimalkaan oli ollut kenenk??n ihmisen kanssa n?in l?heisess? ja henkil?kohtaisessa kosketuksessa. H?n ei sent?hden osannut aluksi sanoa mit??n muuta kuin:

-Voi saakeli!

Mutta sitten s?ik?hti h?n itse omien harvojen sanojensa ytimekk?isyytt?, pelj?ten ettei ne ehk? t?ss? tapauksessa oikein vastanneet asian tunnearvoa, yht? v?h?n kuin hetken tunnelmallista merkityst?. H?n nousi sent?hden yl?s, korjasi housujaan hermostuneesti, k?veli pari kertaa edes takaisin yli lattian ja ?hk?isi:

-Voi sinun saksan saakeli! Mutta mist? tied?t, ettei h?n tule takaisin?

-Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan h?nen kysymykseens? vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyv?, etten toki ampunut heit?.

-H?h? s?ps?hti Soisalo. Ampunut? J?t?p?s vain se temppu tekem?tt?!

Antti vet?isi auki kirjoitusp?yd?n laatikon, jonka ??ress? h?n istui, ja heitti yst?v?ns? eteen kiilt?v?n, uuden-uutukaisen revolverin.

-Niinkuin tied?t, h?n sanoi, minulla on n?it? useampia. Tuon min? latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni syd?meen, sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.

Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi sen takaisin Antille.

-Pist? se sinne, mist? sen otitkin, h?n sanoi. Mutta ?l?p? viitsi j??d? l?himpin? vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!

-Niin, sanoi Antti ja sulki p?yt?laatikon. Voit olla oikeassa. Viime y? oli uneton helvetti minulle.

-Juuri sellaisina ?in? voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti

Soisalo. Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.

-En tahdo kielt??, etten sit? olisi pari kertaa sormitellut, hymyili Antti surumielisesti. Mutta mit? minusta nyt tulee? Enh?n min? osaa alkaa enk? ajatella mit??n.

-Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.

-Aivan, vastasi Antti vilpitt?m?ll? katseella. Kaikki oli j?rjestetty valmiiksi minun selk?ni takana. Pahoin pelk??n, ett? siin? ovat h?nen sukulaisensakin olleet peliss? mukana.

-Mutta syy? Onhan t?ytynyt olla joku syy!

-Min? en tied?, vastasi Antti v?syneesti. Taikka oikeammin, min? en kehtaa sanoa sit?.

-Sin? olet ollut uskoton h?nelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan vakavuudesta huolimatta silm??ns? leikillisesti ja kevytmielisesti vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti h?neen.

-Min?! h?n sanoi, tehden avuttoman liikkeen k?sill??n. Sit? et sin? usko itsek??n.

-Ei, ei, suo anteeksi...

-En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tied?th?n kuinka riippuvainen min? olin h?nest?. Nyt min? olen kuin haltijaton koira...

??ni tyrehtyi h?nelt? kurkkuun ja h?n k??ntyi j?lleen poisp?in ikkunasta ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.

-Nyt me l?hdemme! sanoi Soisalo ?kki? reippaasti ja ratkaisevasti.

Yl?s, kolme askelta kohti ovea, mars!

-Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silm?yksen h?neen.

-Minne hyv?ns?! Kunhan vain pois t?st? talosta! Hulluksihan t??ll? tulee.

-Eip? ole juuri ilmankaan, my?nsi Antti, nousten yl?s p?yd?n ??rest?.

Mutta ymm?rr?t, etten ole aivan kapakkatuulella.

-Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sin? olet minun vieraani. Ja nyt m??r??n min? illan ohjelman. Sinulle on p??asia, ettet j?? yksin tuota yht? ainoata asiaa tuumimaan, vaan n?et ymp?rill?si seuraa ja ihmisi?.

-Olkoon sitten! vastasi Antti.

Yst?vykset panivat p??lleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta, jonka huoneet alkoivat jo h?m?rty?. Ja painaessaan kiinni paraati-oven tunsi Antti viilt?v?n tyhjyydenkammon syd?mess??n ja muisti samalla kauhistuen hetke?, jolloin h?nen j?lleen olisi pakko palata sinne.

Nyt ei h?nt? siell? en?? kukaan odottanut.