Kuninkaan toverit

Mit? muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.

Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia porvareita.

T?n? aamuna Marrask. 27 p. 1475, h?nen kaunis, ihkaten uusi kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljist? somat parvekkeet kadun kohdalta pistiv?t esiin, mutta joen puolella penger-lavat laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu yl?s alaisin kellarikerroksesta ullakkoon asti.

Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes takaisin, kantoi itse kellareista paraat viinins?, toi itse hienoimmat hedelm?ns? ylisilt? ja poikkesi aina v?h?n p??st? ruokasaliin jakaakseen jonkun uuden k?skyn tai kehoittavan sanan puolisollensa, Leonarde'lle, sek? tytt?relleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlap?iv?llisi?.

Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.

Mutta ky?kiss?p? vasta oli hy?rin?? ja py?rin??. Oli noudettu Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen ky?kkimestari, joka joskus viel? suvaitsi luopua yksin?isyydest??n, johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.

H?n oli siell?, aamusta alkain, ik??nkuin suuri sotap??llikk? ratkaisevan taistelun hetkell?. Kaksi ky?kkipoikaa palvelivat h?nt? ajutantteina. N?iden n?htiin hy?riv?n sinne t?nne hehkuvien uunien edess?, kohottaen j?rjest?ns? pannujen ja kattilain kansia, joiden alta mit? ihanimpia h?yryj? tunki esiin. Mit? heid?n arvoisaan mestariinsa tulee, h?np? kuumimmassa liehteess? p??pes?n edess? itse hoiti paistinvarrasta.

Ruumiiltansa h?n oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat ja k?det niin pitki?, ett'ei m??r??k??n. H?n n?ytti vasta olevan noin nelj?nkymmenen vuotias. Senp? t?hden mestari Gringonnaux olikin ensi alussa pit?nyt h?nt? ylen nuorena niin i?kk??ksi mieheksi; h?n oli pait sit? h?mm?stynyt h?nen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja my?nt?k??mme suoraan, olipa h?nell? syyt?kin.

Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja p?? kuin paholaisella. Ei mit??n niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru h?nen huulillansa. Silmist? s?teili nero, ja, suoraan sanoen, my?skin ilkeys. Varsin omituinen tapa oli h?nell? pit?? aina puoli suuta avoinna ja puoli silm?? ummessa. Kun joskus, sattuman kautta, silm?luomet ja huulet meniv?t vallan auki, tuli niiden takaa n?kyviin loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, s?ihkyv?t silm?t, joiden ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun. Olisi voinut sanoa, ett? tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin kasvoiltansa.

T?m?n naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia t?pli? t?ynn?, pitk? ja hyvin k?yr? nen?, johon oli sijaantunut, ik??nkuin vastoin tahtoa, joku kajastus kapakasta, sek? tuuheat, kaarevat kulmakarvat, joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sit? vastoin otsa, ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin valtameri. Joukko tuuheita kiharia sit? seppel?itsi, ja valui alas sen p??lt?, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.

Kaikkien n?iden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys, viel?p? koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa alkuper?isyytt? ja uljuutta sek? niin vastustamattomasti vieh?tt?v?? hupaisuutta, viel?p? toisinaan jonkunmoista ilveilev?? suloakin, ett? se ensin h?mm?stytti; sitten tuo kummallinen henkil?, tuo el?v? arvoitus v?hitellen alkoi miellytt?? ja kiinnitti vihdoin kokonaan huomion puoleensa.

Etenkin t?ll? hetkell?, kun tuli kirkkaasti valaisi h?nen kasvojansa, h?n oli julkisenn?k?inen, seisoessaan pitk? virkapuku yll?ns?, milloin kiihoittaen ??nell? tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta k??nteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta k?risev?in ja v?hitellen jo k?rventyv?in j?niksen, hirven ja kanan paistien p??lle, jotka par'aikaa valmistuivat h?nen korkean johtonsa alla.

Viel? useammin, toisella k?dell? silitellen partaansa, toisella painaen reitt?ns? vasten pitk?n kastin-kauhan vartta, joka n?in teki samaa virkaa, kuin miekka sonnitaistelu-p??llik?ll?, h?n seisoi liikkumatonna ja ??net?nn? yhdell? ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin vaipunut kahlaajalintu.

Vaan ?kki? h?n j?lleen mit? sulavimmalla liikkeell? asettui molemmille jaloillensa ja alkoi lausua er??n siihen aikaan liiaksikin tunnetun runoelman alku-s?keit?:

Te, jotka pyhi?, arkioita

Etsitte vapaita atrioita,

Te teikkarit ilman kaatiotta,

Te toverit miss? milloinkin

Tuon oivan mestari Villon'in:

Joit' ei rahan rahtukaan paina,

Joill' on itse-ottama laina,

Te kaikenkaltaiset irvisuut,

Nuoret veijarit ja muut...

- "Vait!" molemmat ky?kkipojat ?kki? kauhistuen keskeyttiv?t, "maiti nyt! ovi aukenee..."

Kynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi k?dess?, pyyhinliina leuvan alla ja oikea poski viel? kokonaan saipuan vallassa.

- "No! mestari Tailleverd?" h?n kys?si muodolla, josta selv??n n?kyi, ett? h?nen p??ns? oli vallan py?r?ll? paljaasta puuhaamisesta, "no! edistymmek? yht??n? olemmeko jo pian valmiit?"

Entinen ky?kkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten sopi h?nen-moiselle miehelle. Sitten h?n vastasi kohteliaasti:

- "?lk??n mik??n teit? huolettako, mestari Gringonnaux, min? en suinkaan ole sit? lajia v?ke?, joka myy vuohia lehmien asemesta ja tahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syyt? h?mm?sty? sit?, jota nyt teille valmistan ... ja teid?n vieraanne samaten... Varmaankin joitakin herroja tai ylimyksi? likitienoilta, eik? niin?... Minulla nimitt?in on se omituinen tapa, ett? olen hyvin utelias, ja katsonpa oikeudekseni tiet??, ket? varten kulloinkin virkani puolesta ruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketk? ovat?"

- "My?hemmin kenties!" porvari ylpe?sti vastasi ... "j?lkiruokaa tarjottaessa ... ja se olkoon palkintonne... Mutta oletteko valmis?... H?n, jota vartoon, ei yht??n rakasta vartoomista."

- "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika sy?d? p?iv?llist?."

Sitten ojentaen k?tens? kelloa kohden, joka riippui p??pes?n kyljess?, h?n lis?si:

- "Joutukaa! ei en?? puutu, kuin nelj?nnes tuntia!"

- "Ei muuta kuin nelj?nnes tuntia!" is?nt? parkaisi h?dill?ns?. "Pian nyt, Leonarde! Gillette! p??tt?k?? jo pukemisenne... Oletteko valmiit! ... nyt on aika! ... h?n l?hestyy! ... h?n on jo n?kyviss?!..."

Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi h?nen j?lkeens? meni kiinni paiskaamalla.

Yht?hyvin arvoisa ky?kkimestari suoritti syv?n kummarruksensa loppuun asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.

V?h?n matkaa h?nest? molemmat ky?kkipojat pistiv?t ulos kielens? ja irvistiv?t.

Vaan samassa heid?n kuuluisa p??llikk?ns? ojentihe, k??ntyi ?kki? ja paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista heist? vasten silmi?, niin ett? rasva ymp?ri pirskui.

Toinen ky?kkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyill?. Eik? edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki silmist??n paistin lient?, voinut omasta puolestaan vastustaa t?t? tarttuvaista iloisuutta.

Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei n?iden molempien ky?kkipoikien muoto ollut yht??n sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan. Heid?n sive?n pukunsa alta pisti liiankin selv??n n?kyviin kaksi aika lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata p??-juutasta, niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita hirtehisi? kutsuttiin.

T?ll? v?lin kunnian ky?kkimestari oli ?kki? ottanut p??llens? ankaran k?skij?-muotonsa.

- "Vatsa ja p??!" h?n huudahti, "ei t?ss? en?? ole aikaa joutavia jaaritella. Mekin n?et vartoomme er?st?, joka meit? on kutsuva pienelle huvimatkalle k?p?l?m?keen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki n?m? kattilat tulelta, ett? ne ehtisiv?t hieman j?hty?. Pian nyt, veli Malpaye! pian arvoisa Baillevent! - jos kammootte k?ytt? ja hirsipuuta!"

Itse h?n oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yh? iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tiet?? tappelun jo l?henev?n loppuansa, h?n jatkoi:

- "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsij?t, nuo Fran?ois Villon'in uskolliset juoksupojat. H?n on heille jo oppineissa kahdeksikko-v?rsyiss? osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen laululla, siev?ll? puheella ja viel? paljoa v?hemm?ll?kin, ilman kultaa tai kalliita kivi? maksamatta, kun vaan on sukkela p??, voipi hankkia itselleen leip??, viini?, kalaa, paistia sek? muita herkkuja. Voi, sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herrasp?iv?t! Oletpa hankkiva heille t?n? iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin h?mm?styisi!... Mutta mink? sukkelan juonen, mink? verrattoman vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent, kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarity?t?. Voinpa siit? samalla v?h?n n?hd?, oletteko oikein k?sitt?neet sen opettavaisen, siveellisen juonen, mik? siin? on, ja te'ettek? kunniaa sille kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teit?, Malpaye ja min?. Puhukaa!"

Se, joka n?ytti omistavan t?m?n hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti h?t?? myssyn p??st?ns?, ja sitten, silm?t taivasta kohden, k?det ristiss?, n?yr?ss?, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka lukee yl?s l?ksyns?, h?n lausui:

- "Oli kerran hauska, hupainen seura nimelt? Iloiset veikot, Galants Sans-Soucis. Er??n? p?iv?n?, kun n?iden hampaat olivat niin pitki? kuin haravan piikit, heid?n nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein n?in kuuluvan puheen: T?nne on tulossa Orleans'ista p?in kuuluisa k?rist?j? ja paistaja Tailleverd. Ep?ilem?tt? joku mahtava herra tai pohatta porvari on l?hett?nyt h?nt? noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa on h?nen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riist?k??mme heilt? vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heid?n virkaansa. Tuumasta toimeen. Todellinen Tailleverd ja h?nen kumppaninsa vietiin tarkan vahdin alla tiheimp??n mets??n, samalla kun toiselta puolen kuuluisa Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija..."

Fran?ois Villon (lukija on jo arvannut, ett? se oli h?n) ei antanut h?nen lopettaa.

- "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."

T?m? toinen liikanimi[2] oli yht? sattuva, kuin ensim?inenkin. Se, joka sit? kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka, n?p?ytti sormillaan parilan puikkoja, ik??nkuin ne olisivat olleet lyyryn kieli? ja aloitti:

- "Laulan v??r?n Tailleverd'in ja h?nen kahden uljaan aseenkantajansa urost?it?. Kaikki kolme saapuivat y?n pime?ss? Gringonnanx'in linnaan, jossa heit? otettiin vastaan avoimin k?sin. Kun seuraava aamu koitti, he vietiin ky?kkiin ja alkoivat siell? paistaa ja k?rist??, ei enemmin eik? v?hemmin, kuin jos olisivat todellakin sit? taidetta kaiken ik?ns? harjoittaneet. Vihdoin, kun puolip?iv? jo l?hestyi, kuului kadulta hiipivi? askeleita. Sitten, ik??nkuin joku merkki, v?st?r?kin viserrys."

- "Hiljaa!" Fran?ois Villon keskeytti.

V?st?r?kin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita l?hestyi.

- "Siin? on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-T?hden ritarit", h?n jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista sukkelammin, kaikki n?m? ruokalajit ulos akkunasta heid?n haltuunsa."

Akkuna oli uunin yl?puolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen rautapuikoista oli ep?ilem?tt? jo edelt?p?in irroitettu; sill? se katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoap?in er?s sukkela, taitava k?si oli tarttunut.

Siihen aukkoon, jonka t?m? k?si oli raivannut - ja luonnollistahan oli, ett? rosvot tulivat lyhyint? tiet? - ilmestyi pian p?rr?inen, punertava, iloinen p??. Silm?t olivat pystyss? paljaasta mieliteosta, sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo edelt?p?in n?ytt?en kaksi rivi? pitki? hampaita, joita n?lk? oli ter?viksi tehnyt.

Se oli Martti Troussecaille.

- "Joko on valmista?" h?n kysyi matalalla ??nell?.

- "P?yt? kattakaa ja ruoka sis??n!" Villon komensi, temmaten samassa k?teens? parilan p??lt? paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ik??nkuin voiton merkki?.

Malpaye oli jo uunin p??ll?, Baillevent kuroitti h?nelle jo kattiloita ja pannuja, joita h?n vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siell? oli niit? vastassa kaikenmoisia k?yri? kouria, irvist?vi? p?it? ja n?lk?isi? naamoja.

T?ll? v?lin Villon seisoi oven edess?, korvat sojossa, varras kummassakin k?dess?, vallan valmiina h?nkin vuorostaan pakenemaan, mutta viimeisen?, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.

- "Hiljaa!" Troussecaille'n ??ni ulkona k?ski, "kuulenpa kovaa melua pihalta."

- "Ja min? k?yt?v?st?", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta silm?ns? avainreik??n.

Se mit? h?n nyt n?ki varmaankin h?nt? kovin kauhisti; sill? h?n viskasi heti ky?kin poikki yhdell? ainoalla harppauksella ja oli samassa yhdell? hypp?yksell? uunin p??ll?.

Baillevent oli siell? jo my?skin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a, joka nyt, kun ei en?? ollut mit??n kuroitettavaa, itse par'aikaa kiipesi ulos ikkunasta.

- "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tielt?!"

Ja antaakseen heille enemm?n kiirett?, h?n k?ytti molempien vartaidensa k?rki? tutkaimina.

Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sis??n astui Gringonnaux.

Mahdotonta on kuvata porvari paran h?mm?styst? ja kauhistusta.

H?nen ky?kkimestarinsa karkasi akkunasta.

Viel?p? enemm?n kuin mestari: itse p?iv?llinenkin!

Ja t?m? kaikki juuri sill? hetkell?, kun tuo merkillinen vieras, jota ei tahdottu edelt?k?sin mainitakkaan, tuli taloon.

H?n riensi pakenevan j?lkeen ja ehti viel? tarttua toiseen h?nen pitkist? koivistansa. Mutta, n?m? kun olivat kokonaan pohkeita vailla, luistivat h?nen k?tens? pitkin s??riluita, niin ett? ainoa, josta h?n sai kiinni, oli vanha, rikki?in tallukka ja sep? h?nelle j?ikin kouraan.

H?n kaatui sel?lleen, samalla kun Fran?ois Villon kokonaan katosi, huutaen menness?ns?:

- "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat takaisin!"

Is?nt? parka, py?rien t?pp?set ilmassa, makasi siell? kauniissa, uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.

Vihdoin vaimonsa ja tytt?rens? avulla jalkeille p??sty??n, h?n aivan ?llistyneen? joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi portaita yl?s. H?n kumarsi t?m?n edess? maahan asti, sopertaen suustansa vallan ep?toivoissaan n?m? muutamat sanat:

- "Voi! sire ... sire!"

Tuo varrottu vieras, n?et, ei ollut mik??n muu kuin kuningas

Ludovik XI.

Kuningas, porvari ja runoniekka.

Ludovik XI oli silloin kahdenviidett? vanha. H?n ei siihen aikaan viel? ollut tuo el?htynyt, ep?luuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni, jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet h?net tunnetuksi. H?n oli hallitsija voimansa ja neronsa t?ydess? kukoistuksessa, teht?v?ns? t?rkeimm?ss? kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirve? teht?v?, mutta kamalan sallimuksellinen. Me ymm?rr?mme h?nt?, me tunnemme h?net nyt, ja siit? meid?n tulee kiitt?? suurien uudenaikaisten historioitsijoiden, Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmetelt?vi? teoksia, jotka h?nelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen heit?kin er?s sveitsil?inen tasavallan-suosija, historioitsija M?ller oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa, oli Ludovik XI."

T?h?n aikaan, vuonna 1475, siit? pelastamisesta viel? puuttui paljo. Kaarlo Rohkea, h?nen ankarin vastustajansa, n?ytti peloittavammalta kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla. Ludovik kuningas vartosi vaan hetke?, jolloin se kukistuisi. Toiselta puolen oli h?nt? ensim?inen menestyskin jo kohdannut. H?n oli juuri hiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan laivoihinsa ja t?ten pelastanut maansa uudestaan joutumasta Englantilaisten tallattavaksi. Ja viel? kaikkein viimeiseksi, Saint-Yol'in konnetaabeli, tuo p??-kavaltaja, oli joutunut h?nen k?siins?. H?n oli par'aikaa matkalla Paris'iin, h?nt? mestauttamaan. Siit?p? syyst? h?n nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo, olikin varsin hyv?ll? tuulella, vaikka samalla varsin k?rsim?t?n kaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus j??d? t?nne p?iv?llisille.

- "Terve, terve, toveri", h?n lausui is?nn?lle, samalla kun antoi riisua ylt?ns? avaran turkkinsa; "t?m? iloinen aurinko ja marraskuun pikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sit? minulla on kiire, kovin kiire... K?yd??np? soppaan k?siksi."

Gringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyyn?r?? pitemm?ksi. Turhaan koki h?n ryhty? selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen; mutta eip? siit?k??n mit??n tullut, ja tuo hirvitt?v? tunnustus j?i viimein, kun j?ikin Gillette'n teht?v?ksi.

T?ll? v?lin kuningas oli ottanut p??st??n kuuluisan huopahattunsa, joka oli p??llistetty mustalla nahalla ja ylt'ymp?ri lyijylevyill? ja pyhienkuvilla koristettu.

N?in riisuttuaan pois p??llysvaatteensa, oli h?nell? p??ss??n verka-lakki ja yll?ns? nahkareunuksinen takki tumman sinerv?st? sametista sek? jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa mustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vy?ll?, joka oli sinist? Ranskan silkki?, rippui laukunn?k?inen kukkaro Cordova'n nahasta ja kaulassa oli Pyh?n Mikaelin ritariston vitjat. H?n astui nyt veitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti h?nen p??ns? molempien k?sien v?liin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista suudelmaa h?nen vereville poskillensa.

Sitten j?tt?en tyt?n, joka punastui korvia my?ten t?mm?isest? kunniasta, ja k??ntyen ?idin puoleen, h?n suvaitsi taputtaa t?m?n kaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:

- "Kaikkia! enp? olekkaan min? mik??n suurisy?m?ri, niinkuin serkkuni

Burgundissa... El?k??n porvaripata!"

- "Voi!" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, "Voi! sire, h?n on vienyt padat ja kaikki."

- "?lk??h?n toki noin huoatko, toverini", kuningas lohdutteli, "vaan laittakaa paremmin, ett? saan pian pari kylm?? pasteijaa, sek? v?h?n juustoa ja kaiken t?m?n kostukkeeksi muutaman lasin hyv?? viini?... Toivoonpa toki, ett'eiv?t ole kellarissanne k?yneet?... Eiv?th?n ... no, h?t?k? sitten! T?ytyy tiet?? olla tytyv?isen? siihen, mik? on mahdollista ... ainakin siksi kun saa parempaa. Eik? niin, Commines?"

Olisi pit?nyt jo ennen mainita, ett? viisaan Commines'in luopuminen Burgundin herttuasta, joka aivan ?skett?in oli tapahtunut, oli yksi noita pikku voittoja, jotka panivat kuninkaan niin loistavalle tuulelle.

Viisas ja arvokas Commines ny?k?ytti p??t??n suostumisen merkiksi.

Kohtelias kuningas tarjosi h?nelle k?sivartensa, ja l?hti astumaan ruokasalia kohden.

Vaan kynnyksell? h?n ?kki? k??ntyi ymp?ri ja sanoi:

- "No, mutta! ... emmeh?n saa unohtaa rosvojamme... Karata minun oman ruokahaluni kimppuun, mik? h?vytt?myys! Totta jumaliste! ottakaa ne kiinni ja hirtt?k?? ... niin ne ainakin tiet?v?t pit?? kunniassa kuninkaan ruokalistaa!"

Sotahaarniskaan puettu roteva-raajainen mies verikoiran muodolla seisoi l?hell? kuningasta. H?n otti vastaan t?m?n k?skyn juuri kuin lennosta ja riensi oitis sit? t?ytt?m??n.

Se oli p??-teloittaja, Tristan l'Hermite.

Muutama hurttakoiran n?k?inen Skotlannin joutsimies kiirehti h?nen j?lkeens?.

Kuninkaallinen vieras istui jo p?yt??n ja h?nen oikealle puolellensa Coictier, joka l??k?rin? piti huolta h?nen hengest??n, sek? vasemmalle puolen Commines, jonka tuli pit?? huolta h?nen kuolemattomuudestansa.

Historioitsija, l??k?ri, p??teloittaja: siin? kolme h?nest? eri?m?t?nt?.

Olipa niit? viel? nelj?skin, ja se kenties kaikkien likeisin: Olivier le Daim, Olivier le Diable. Mutta nyt h?n oli poissa, ep?ilem?tt? jossakin noista salaisista toimista, joihin h?nen herransa h?nt? k?ytti.

- "Istukaa, toveri Gringonnaux, t?h?n meit? vastap??t?", kehoitti kuningas, joka aina siev?sti osasi imarrella pienien porvariensa turhamielisyytt?. "N?m? naiset istuvat teid?n viereenne. Heid?n raitis muotonsa on palkitseva, mit? paistinvarkauden kautta kadotimme. Tekisip? oikein mieli siihen iske? hampain kiinni."

Naiset kuitenkin luopuivat t?st? kunniasta, vakuuttaen, ett? heid?n l?sn?-olonsa oli paljoa tarpeellisempi ky?kiss?.

- "Antaa heid?n h??r?t?, sire", syndiko lausui. "Tuota pikaa ovat he meille valmistaneet jonkun pienen kotikeitoksen, joka ehk? hyvinkin hyv?sti on vastaava tuon kirotun Tailleverd'in suuriin loistolaitoksiin. Rouva Leonarde on etenkin verraton er??n nisukeitoksen valmistamisessa, joka on niin hyv??, ett? sit? ajatellessa vesi kielelle kerki??. Kymmenen minuuttia enint?in, sire, niin koko onnettomuus on autettu."

- "El?k??n!" kuningas sanoi, "min? rakastan yksinkertaista, hyv?? porvariruokaa. Olisipa se ollutkin paljoa parempi, jos ette olisi mit??n muuta hankkineet. Mutta kas! Suuret herrat tahtovat olla kuninkaita ja porvarit suuria herroja. Vaarallista ja tyhm?? ylpeytt? se semmoinen, mestari Gringonnaux. Rikosta aina seuraa rangaistus, ja niinp? t?ss?kin, pysyk??n kukin s??dyss??n, niin k?y kaikki hyvin."

Sitten h?n jatkoi mit? ilkeimm?ll? irvistyksell?:

- "Malttakaas! esimerkiksi n?m? hopea-astiat t?ss? p?yd?ll?nne! Ne eiv?t tosiaankaan ole siin? paikallansa, etenkin nyt, kun ei teill? ole mit? niihin panisitte ... hei! hei!... Valantopajassa niiden arvo ainakin olisi 10,000 ecu'ta. Min? tarvitsen rahaa... Ja kosk'en saa hyv?? ruokaa, suonette minulle ruoka-astiat."

Porvarin punoittava naama muuttui kalman kelme?ksi.

- "Kuinka, sire!" h?n sopersi "Teid?n Majesteettinne ei ylenkatso n?in halpaa lahjaa?"

- "Mestari Gringonnaux, pienist? summista syntyy suuria. Tuleehan teid?n se tiet?? paremmin kuin minun, te kun olette kauppias. Min? olen jo liiankin paljo kiskonut k?yh?lt? kansalta. Nyt on rikasten vuoro minua auttaa. Englanti mielii uudestaan ry?st?? teid?n tavaroitanne; Burgundi ei pyyd? mit??n parempaa. Olen joutunut vallan puille paljaille tuota ensim?ist? vaaraa est?ess?ni. Siis on v?ltt?m?t?nt? hankkia varoja toisen torjumiseksi. Ranska voi joutua hukkaan, jos ei tuo Rohkea saa syyt? mellastaa Juran tuolla puolen. Min? tarvitsen rahoja Sveitsil?isien varustuksiin."

- "Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat silvotuiksi kuin pasteija-liha."

- "Mestari Gringonnaux", kuningas innokkaasti lausui, "kuulkaapa hiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta."

Ludovik kuningas nojautui tuolinsa k?sipuuhun, leuka vasten k?tt? ja silm?ns? kattoon kiinnitt?en. Sitten, ik??nkuin unohtaen kaiken, mik? h?nt? ymp?r?i, ja ik??nkuin itsekseen puhuen, h?n kertoi:

- "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien soturijoukkojen, maantie-rosvojen, mets?sissien, salamurhaajain, Armagnac'ien ynn? muiden Egyptin hein?sirkkain h?vitt?m?n?, ry?st?m?n? ja raatelemana; t?ytyi mill? hinnalla hyv?ns? p??st? vapaaksi n?ist? sy?p?l?isist? ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihink?. Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, It?vallan herttua ja koko Saksan aatelisto pelk?si Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki ne tappiot, joita n?m? vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi olivat heille saattaneet. Min? sain Armagnac'it johtoni alle, ja l?hdin uhkeana liikkeelle. Se oli ensim?inen sotaretkeni. Matkalla meihin yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sek? Schwabin kaikki ritarit, hehkuen haluaa juurittaa maan p??lt? koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan oikea ristiretki. Miekan ly?m?tt? saavuimme kolmenkymmenen tuhannen lukuisina er??lle paikalle nimelt? Saint-Jacques. Siell? satuimme yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, v?h??k??n h?mm?stym?tt?, asettivat leirins? meit? vastap??t? Birs'in toiselle puolen. Me karkaamme heid?n kimppuunsa, he ly?v?t takaisin meid?n etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, rynt??v?t nuo viisi-toista sataa meit? kolmeakymment? tuhatta vastaan. Niinkuin raivoisat h?r?t, niinkuin leijonat! Oi! Pyh? Embrun'in Neitsyt! se oli ankara kahakka! Heid?n pitkien piikkiens? ja pertuskainsa alla sortui miehi? sadoittain. Heid?n hirve?t, kahden k?den k?ytett?v?t sapelinsa, heid?n jyke?t morgenstern'ins? musertivat haarniskoita ja kyp?ri? kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen tappelun tuoksinasta, ty?nsiv?t takaisin kaksikymment? rynt?yst? ja taistelivat niinkauan kuin heiss? hengen-hiemaus oli j?lill?, mik? iskien toisella k?dell?, kun toinen jo oli poikki ly?ty, mik? seisoen polvillansa, muutamat ampuen meit? vastaan viel? nekin nuolet, joita omista haavoistaan vetiv?t ulos, eik? yksik??n heist? heitt?ynyt kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ymp?rilleen kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotap??llik?t, jotka jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eiv?t olleet viel? koskaan n?hneet niin ihmetelt?v?n uljasta vastarintaa, niin loistavan urheata v?ke?. N?in taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin, sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meilt? l?hes yhdeks?n tuhatta soturia. Hyv?t herrat, t?st? p?iv?st? alkaen Sveitsil?iset ovat yst?vi? meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu otteluun n?iden urosten kanssa."

T?m?n kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymist??n kiihtynyt. H?nen kuvatessaan tappelua, olisi luullut, ett? muiston taikavoima oli h?nen siirt?nyt keskelle sen tuoksinaa. H?n oli seisoalla nyt, p?? pystyss?, silm?t t?ynn? s?ihky?, nyrkki ojennettuna it?? kohden, ik??n kuin olisi h?n tahtonut vieritt?? Kaarlo Rohkean p??lle koko tuon helvetialaisen lumivy?ryn, joka tulevaisuuden h?m?r?st? jo haamoitti h?nen neronsa silmien edess?.

Leonarde ja Gillette tulivat sis??n kantaen p?iv?llist?, jonka tuota pikaa olivat laittaneet.

Toiselta puolen kovia askeleita ja ??ni? alkoi ?kki? kuulua etehisest?.

Kaikkien silm?t k??ntyiv?t sinne p?in.

Er?s mies l?heni juoksu-jalassa ja sy?ksi saliin, l??h?tt?en, n??nnyksiss? ja vallan ep?toivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa kamppaileva sarvas.

H?nen j?ljess??n, vaan muutaman askeleen p??ss?, nuo Skottlannin hurttakoirat.

Per?ll? Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen sel?st?.

- "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.

- "Rosvomme!" kuningas sanoi.

- "Ei, sire ... Fran?ois Villon, runoilijanne", t?m? vastasi langeten polvillensa.

Ja, kun Ludovik XI h?nt? yh? katseli, eik? n?ytt?nyt tuntevan h?nt?, h?n lis?si:

"Villon ma olen, ja siit? voin kerskailla:

Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla;

Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla,

En tiet?isikk??n, ett?..."

Hyvin osattu! on jokainen sanova, ken tiet?? lopun.[3] Kuningas h?nen keskeytti:

- "Hyv?, min? muistan ja ymm?rr?n."

Se olikin muuten mit? helpointa; sill? k?ysi riippui viel? hirsipuusta karanneen miehen kaulassa.

- "Sire", t?m? jatkoi, "kerran ennenkin jo olette minua armahtanut ... ja viel? p??lliseksi puettanut minun uudestaan kiireest? kantap??h?n asti."

- "N?ytt??p? silt?", kuningas huomautti, "kuin ei kiitollisuutesi kest?isi kauemmin kuin uudet vaatteet."

- "Seh?n oli jo viime vuonna, sire...

"Miss' ovatkaan, oi! Jumal'aut'! n?in unta;

?lk?? kysyk?kk??n menneen-vuotista lunta."

- "Puhu suorilla sanoilla, muuten saattaisi tapahtua, ett? antaisin viel? v?rsyjesi vietell? itse?ni; sill? min? rakastan somia runoja... Vaan ei, t?ll? kertaa olen oleva leppym?t?n. Semmoinen veijarimaisuus, joka ei tarkoita mit??n v?hemp??, kuin saattaa minut suoraan vedelle ja leiv?lle! Sep? on melkein majesteetti-rikos."

- "Voi! sire, enh?n tiennyt, ett? se oli Teid?n Majesteettinne p?iv?llinen. Vasta t?st? tiedon saatua, er??n onnen-sattuman kautta juuri viimeisell? hetkell?, sainpa k?siini kylliksi j?ntevyytt? katkaistakseni k?yteni, sek? jalkoihini sen verran voimaa, ett? juoksin t?nne asti."

- "Ja miss? toivossa, lurjus?"

- "Siin? toivossa, ett'ei minun ainakaan tarvitse kuolla, ennenkuin olen saavuttanut Teid?n Majesteettinne anteeksi-antamuksen, jos nimitt?in en sattuisi voittamaan asiaani."

- "?l? luulekkaan, veijari! ... vaan kuitenkin, annas kuulla mill? itse?si puolustat; se on meit? kenties huvittava. Poistu v?h?isen, Tristan ... mutta ei mit??n irvistyksi?. Me lykk??mme asian vaan toistaiseksi, ei mit??n muuta. H?nen t?ytyy saada puolustaa itse?ns?."

Runoilija veti henke?ns?, oikaisi itsens?, otti aseman semmoisen, kuin asianajaja parlamentissa, ja aloitti t?ll? ylpe?ll? esipuheella.

III,

Fran?ois Villon'in puolustuspuhe.

- "Sire", h?n lausui, "liljain prinssi, Ranskan kuningas! ?lk?? luulko minulta kuulevanne valituksia ja h?t?huutoja, valeita tai muita tyhmyyksi?, yht? inhoittavia teid?n kuulla, kuin ne olisivat sopimattomia minun huulilleni."

- "Min? en sent?hden huolikkaan teille huomauttaa, ett? armeliaisuus on kuninkaiden kaunistus, viel? v?hemmin, ett? l?ytyy kaksi lajia henkil?it?, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pit?isi saaman koskea, runoilijat ja kuninkaat."

- "Minun mielest?ni", Ludovik XI keskeytti yh? sy?mist?ns? jatkaen, "sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi."

- "Olkoon niin!" Villon my?nsi. "Voidaanpa viel? kenties lis?t?, ett? min? olen menett?nyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian, joka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut aavistaa joutuvani t?nne n?in kurjan-muotoisena, t?m? k?ysi kaulani ymp?rill?, tekem??n julkisesti synnintunnustusta:

"Oi kurjaa itse?ni! Jos ma oisin

Nuoruuden aiat k?ynyt oppimalla

Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin

Nyt asua kuin muutkin katos-alla.

Vaan miten? Koulustani l?ksin silloin

Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki...

Oi, my?h?inen on katumus, vaan milloin

Sit' aattelen, on syd?n menn? halki."

- "Sin? unohdat jo meid?n suostumuksemme. Ei mit??n runoja!" sanoi kuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut v?rsyn loppuun saakka.

Runoilija jatkoi:

- "Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin oppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-p?iden seurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen el?m? keskell? ker?j?imisi? ja rettel?it? vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin huvituksien kuin ty?n yst?v?, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan, kuljeskelin y?t p?iv?t ymp?ri laulu-aineita etsim?ss?. Pian lauluni tulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyv?t ihmiset minulle tarjosivat apunsa, t?yttiv?t uudestaan tyhj?t taskuni. Vaan mit?p?s siit?! jos toisinaan kymmenen riksi? eksyikin plakkariini, ne ei sinne j??neet homehtumaan. Olin kuitenkin viel? siivosti verhottuna, k?vin paraissa seuroissa, laskin siev?? puhetta ja s?in herkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina. Siin? onnettomuuteni, sire. Palava kynttil? houkuttelee k?rp?sen ja polttaa silt? siivet. Todelliset yst?v?ni eiv?t olleet siell?. Min? aloin niit? etsi? muualta, ja l?ysin ne vasta paljon alempaa, kenties liiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista huonoista paikoista. Se oli v?hemmin kunniallista, se on totta, - mutta monta vertaa hauskempaa. Minun t?ytyi huolet haihduttaa. No niin! Elin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa, ilman muuta huolta kuin viiletell? hyv?? viini? makoiseen suuhun. Tiet?j?? viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut l?yt?? minun asuin-paikkani. Min? lauleskelin, istahdin v?h?n kuhunkin, hyv?illen viinipulloja ja kaikkea muuta, joka t?ss? viheli?isess? mailmassa antaa itse?ns? hyv?ill?, - tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni kuitenkin alkoivat her?tt?? liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja raitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sent?hden er??n? p?iv?n?: kun kerran el??, pit?? el?m?n herroiksi, mutta t??ll? y?vahdit meit? ahdistelevat ... mit?h?n jos l?htisimme maalle? Ja niin l?hdimme. Huono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset syntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, viel?p? Troussecaille'kin. Niiden ei en?? t?n? talvena tarvitse vilua k?rsi?. Niit? ei en?? tulevana suvena l?mmin vaivaa! Ja kuinka viattoman hairauksen t?hden kuitenkin! Eih?n se ollut heid?n vikansa.

"Pakko saa miehen pahuuteen

Ja n?lk? suden raateleen.

"Heid?n oli n?lk?. He olivat erehtyneet. Min? olin erehtynyt niinkuin hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teit? huvittaa n?hd? runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja t?ynn? lintujen noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa suosiollisesti, sill? v?lin kuin vietin p?iv?ni kuljeksimalla, tein havainnoita, tutkin syit? ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan runoilija, h?n on ennen kaikkia filosofi. Viel? enemm?nkin! h?n on kenties ainoa ihminen t?ss? takaperoisessa mailmassa, joka teit? oikein ymm?rt??, sire, ja joka teit? rakastaa."

- "Rakastat minua! sin?k??" Ludovik IX huudahti. "Ja mist? aiasta alkaen."

- "Siit? alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui. "Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili kiilt?viss? sota-asuissaan, tuuheat sulkat?yhd?t kyp?rein p??ll?, ?kki arvaamatta astui kilpakent?lle teid?n toimestanne er?s uusi taistelija, jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, er?s karkeihin pedon nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena h?nell? oli ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista k?vely-sauvaa. Kuitenkin h?n, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden ylh?isten ritarien joukkoon, l?ylytti niit? oikein aika lailla, eik? kukaan jaksanut seisoa h?nt? vastaan. Ei kymment? minuuttiakaan, niin h?n oli ne kaatanut, maahaan ly?nyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse Charolais'in kreivinkin. Min? en alussa voinut ymm?rt?? koko tapausta, ja etsin viel? selityst? arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teid?t, sire, puoleksi k?tkettyn? muutamain naisten ta'a, katselemassa muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymm?rsin koko asian, ja kaukaa, joukon keskelt?, ??ni teille huusi: el?k??n!... Se oli minun ??neni."

- "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminn?ht?v?sti hyvill?ns? siit?, ett? puolustuspuhe oli k??ntynyt t?lle suunnalle. "Mutta mit? merkitsi sitten sinun mielest?si t?m? nuijavoitto, t?m? maamoukan voitto niin monesta hienosta ritarista?"

V?h??k??n ep?ilem?tt?, runoilija vastasi:

- "Se merkitsi: Pois t?m? ulkokullattu ritaristo! Pois t?m? kehno aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa, kateellisuutensa, viel?p? hurjan rohkeutensakin kautta on meilt? pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko t?m? ritaristo houkuttelee vaan joka hetki t?nne Englantilaisia. Kuka ne on karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentytt?! Sijaa talonpojille ja porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylh?isten etuoikeuksista ei himoitse, eik? halaja muuta, kuin yhden ainoan: maansa edest? taistella ja kuolla!"

- "Oikein!" kuningas lausui ja h?nen silm?ns? v?l?htiv?t ?kki?.

- "Pois l??nitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas. Uutta ylh?is??, jos ei vanha en?? jaksa arvoansa yll?pit??, ja l??nityksen? ei muuta kuin toisilla heid?n neronsa ja intonsa, toisilla vaan miekka vy?t?isill?. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen velvollisuus veroa maksaa. Ei mit??n kapinaa eik? napinaa en??. Siin? se, mik? teill? oli mieless?, sire, vaivatessanne y?t ja p?iv?t p??t?nne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehk??n velvollisuutensa; mutta jokainen my?skin nauttikoon oikeutensa. Kuningas itse on esimerkin antava. Jos h?nen joutsimiehens? h?vitt?v?t laihon k?yh?n miehen pellolta, jos h?nen koiransa repiv?t lampaan tai kissan k?yh?lt? vaimoparalta, tulee h?nenkin niille maksaa vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian monta ep?kohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat teit? vastaan. Siit? syntyi tuo kirottu yhteisen hyv?n, tai niinkuin pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."...

- "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, k??ntyi kokonaan sit? kohden, joka h?nen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

Rohkaistuna t?st? ensim?isest? menestyksest?, Villon jatkoi yh? kiihtyv?ll? innolla.

- "Olin Montlhery'll?, sire; sill? v?liin runoilijoitakin huvittaa tarttua miekkaan... Min? n?'in teid?n taistelevan ja urhoollisiakin urhoollisempi olitte silloin. H?vytt?m?sti ne valehtelevat, jotka teit? pelkuriksi soimaavat. Te osaatte k?yd? sotaa yht? hyvin kuin joku muukin, kun sen vaan hyv?ksi n?ette. Mutta te, joka tahdotte s??st?? sotamiestenne henke?, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan menestyst?, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymm?rryksell?, ja tungette ter?v?ll? j?rjell?nne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti siis pid?tte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meid?n, ly?d? ne j?rjest?ns? meille suureksi siunaukseksi, v?liin per?yty? askeleen, mutta vaan astuaksenne kohta sen sijan kaksi askeletta eteenp?in. Uskaltakaa, sire! St. Maur'in, Péronne'n, Lüttich'in per?st?. Englantilaisten viimeisen uhkauksen j?lkeen olette j?lleen kohonneet kahta mahtavammaksi. V?h?n k?rsimyst? viel?, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette silloin n?kev? kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!"

Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. H?n p?yhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne t?nne korkealla tuolillansa ja tuon tuostakin, ik??nkuin puhujaa viel? enemmin kiihoittaaksensa, h?n kertoi:

- "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini ... jatka, jatka!"

- "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teid?n Majesteettinne antaisi minun v?h?n heng?ht??. Juotavaa t?nne! kurkkuani karvastelee!"

- "Maltas, juo t?st?", Ludovik XI sanoi ojentaen h?nelle oman reunoja my?ten t?ytetyn maljansa.

- "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan rubiinikorviin, ja t?in tuskin maltettuaan kielt?ns? kastaa, h?n liitti puheesensa n?in kuuluvan loppulauseen:

- "Min? en puhu enemp?? siit? asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi imartelijaksi. Sit? en ole. Olen sanonut, mit? ajattelen, en muuta. N?inh?n oli meill? v?lipuhe. El?m?ni riippuu hiuskarvasta. Jos se on menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Min? t?yt?n v?lipuheen rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty, viel?p? erityiset lis?pyk?leetkin, joiden kautta olen j?tt?nyt monille yst?villeni perinn?ksi kaiken sen, mit? minulla ei milloinkaan ole ollut. Olen siis valmis. Pait sit? minua v?sytt?? n?in kerj?t? ilman tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja el?? kun en ket??n voi hy?dytt??. Min? en pelk?? kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teid?n Majesteettinne sen toisin p??tt??, niin onnea matkalle!"

P??-teloittaja astui jo l?hemm?ksi.

- "Maltas!" kuningas lausui, "min? j?t?n viel? asian ratkaisematta, mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on p??ttynyt; sen kest?ess? tulee h?nen meit? huvitella. Sitten saamme n?hd?... Min? siis vien kanssani t?m?n riimisep?n... Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi t??lt? l?hte? tyhjin k?sin, otappa haltuusi kaikki n?m? kultakalut, jotka mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos, toverini, otan lahjasi vastaan."

Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. H?n painoi p??ns? n?yr?sti rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen j??hyv?is-silm?yksen kauniiden p?yt?-astiainsa j?lkeen.

Ne katosivat Tristan'in ja h?nen Skotlantilaistensa kanssa.

- "Matkalle, hyv?t herrat", kuningas sanoi. "K?sivartesi, Coictier.

Commines, pid? silm?ll? t?t? viirip??t?, ... joka minusta n?ytt??

varsin sukkelalta ... enint?in viikoksi h?nelle suon pitennyst?...

Sitten...!"

- "Hyv? juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mik? ilma tahansa nyt, minun leip?ni ainakin on leivottu!"

Rautasormus.

Kuningas matkusti vett? my?ten, pienell? laivastolla, joka purjehti

Loire'a yl?sp?in Orleans'iin asti.

Edell? sek? j?ljess? pari pitk?? rantalaivaa, henkivartioita ja hovilaisia varten, keskell? kuninkaan laiva.

Laivan per?ll? oli jonkunmoinen kammio, sis?lt? koristettu Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siin? oli: soukka puinen vuode, rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja p?yt? paperia t?ynn?.

Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja k?skenyt t?m?n l?hett?? runoilijan h?nen puheillensa.

V?h?n aian p??st? ovi j?lleen aukeni, ja Villon astui sis??n.

Kahden kesken kuninkaan kanssa!... Mik? saattoi olla syyn? t?h?n kohtaukseen?

Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ymp?ri, tarkastaen h?nt? ter?vill?, ep?luuloisilla silm?yksill?.

Sen j?lkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen v?liss?, k?det kahden puolen savutorvea, h?n aloitti jyrk?sti:

- "Tied?tk?, ett? min? olen h?ijy is?nt??"

Villon vastasi h?mm?stym?tt?:

- "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan ette ainakaan alhaisille, jotka tytyv?isin? tottelevat luulematta itse?ns? viisaammiksi kuin Teid?n Majesteettinne."

- "Vai niin", kuningas sanoi, silminn?ht?v?sti hyvill?ns? n?in hienosta vastauksesta.

Sitten, oltuansa hetken ??neti, h?n jatkoi:

- "Tied?tk?, ett? kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen luottanut, ovat minun pett?neet, ja kenties viel? t?ll?kin haavaa pett?v?t?... Se minun on tehnyt ep?ilev?ksi, juonittelevaksi, julmaksi, joka kerta kun aavistan jotain uutta kiitt?m?tt?myyden osoitusta."

- "Tied?n sen", runoilija vastasi. "Mutta min? en ainakaan ole kiitt?m?t?n, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enk? v?h??k??n ep?ilisi pyhitt?? el?m??ni kokonaan kuninkaan palvelukseen. Niin tosiaanki, sire, en v?h??k??n. Voi! teill? on hyvi? taipumuksia hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat t?ll? vuosisadalla ovat niin julmia tiranneja, ett? te sittenkin olette hurskain ja lempein niist? kaikista."

- "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan, kiihossaan, h?n tuli siirt?neeksi k?tens? liian likelle savutorvea, ja poltti sormensa.

- "Ai!" h?n kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!... Sanoppas minulle, sin?, joka luulet kaikki tiet?v?si, tunnetko vihamieheni?"

- "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka luona l?ysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi pojastansa: Burgundin herttua el?tt?? luonansa ketun, joka viel? sy? h?nen kanansa."

- "Ent? sitten?"

- "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska t??ll? n?en hampaat, jotka ovat valmiit niit? haukkaamaan."

- "Ja sin?k? olisit valmis niilt? v??nt?m??n niskat nurin?"

- "No! Mit? siihen tulee, mielell?ni, sire."

- "Ota tuoli ja istu ... likemm?ksi ... viel?kin likemm?ksi Min? en puhellessani suvaitse mit??n ep?mukaisuutta."

Villon'ille sit? ei tarvinnut kahdesti k?ske?. H?n siirtyi vallan kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen molempiin kyyn?rp?ihins?, kasvot k?sien peitossa.

Taas hetken ??nett?myys. Sen j?lkeen keskustelu alkoi uudelleen, heid?n istuessaan silm? silm?? vastaan:

- "Puhukaamme nyt yst?vist?ni. Onko niit? monta?"

- "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyv?."

- "Kuka sitten?"

- "Te itse."

Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti yst?v?llisesti runoilijaa olkap??lle. Sitten h?n taas jatkoi kysymyksi?ns?:

- "Ent? minun toverini ... h?h! kutka ne ovat?"

- "V?h?n jokainen, sire. Niit? on teill? paljon semmoisia, jotka eiv?t sit? itsek??n tied?."

Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella ??nell?:

- "Mutta niiden joukossa, jotka pit?v?t sen kunnianansa ja joita kansa tuntee?"

- "Niit? on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri

Tristan ... joka, luvalla sanoen, ei ole minun yst?vi?ni."

Kuningas h?nen keskeytti.

- "Ei ne ole niit?, joista haluan haastaa. L?ytyy toisia ... salaisia ... sellaisia, joita pidet??n aaveina ja kutsutaan hahmo-tovereiksi."

- "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "min? ymm?rr?n. Se on tuo kamala kertomus Burgundin herttuan h?vitt?mist? kaupungeista, joista jokainen yh? viel? on olemassa er??n k?skyillenne kuuliaisen kostajan hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich ... ja viel? muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan niit? oikein olemassa, sire?"

- "Kenties!" kuningas vastasi. "Eik? mainita, ett? ne tuntevat toisensa jostain taikakalusta. Maltas... Se on t?nlainen ... katsoppas..."

Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen k?si h?nelle ojensi, ja vei sen likemm?ksi kolmisyd?mmist? lamppua, joka riippuen katosta alas, valaisi t?t? kohtausta.

Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa esiin pist?v?n, k?mpel?sti valetun liljakukan.

- "Koetappas sit? sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja n?hdess??n kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, h?n huudahti:

- "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. ?l? ved? pois sit? viel?. Voipa tapahtua, ett? saat oikeuden sit? kantaakkin. Vaan muista ett? kaikkien, jotka t?mm?ist? sormusta kantavat, on t?ytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

- "Yhden-tekev?, sire. Enh?n muuta ole tehnyt koko p?iv?n?."

- "?l? ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni joukossa l?ytyy viel? semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla sielt? ja t??lt? olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai v?liin niiden virheetkin minua miellyttiv?t. Toiset hy?dytt?v?t j?rkevyytens?, toiset voimansa kautta. Niit? miehi?p? oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka t?n? aamuna muistooni johdatit. Nelj??n-toista vuoteen en ole h?nt? muistanut. Ja kuitenkin lupasin h?nelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni t?ytt??. Tahdotko h?nelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat h?nelle viittauksena vihdoinkin ryhty? toimeen."

- "N?m? kolme sanaa, mitk? ne ovat?"

- "Hetki on tullut. H?n sen ymm?rt??. Sin? ... sinun ei tarvitsekkaan ymm?rt??."

- "Olkoon niin!... Mist? l?yd?n t?m?n miehen?"

- "Sveitsist?, Einsiedeln'in luostarista, likell? Schwütz'i?."

- "H?n on siis munkki nyky??n?"

- "Benediktolainen."

- "Miksi h?nt? kutsutaan?"

- "Veli Starck'iksi."

- "Nimi sopii h?nelle hyvin, sill?, jos en erehdy, Starck merkitsee vahvaa."

- "Osaatko saksaa?"

- "V?h?n sit?kin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein k?ytt?m?? renkutusta, kaikkia mailman kieli?: oikea Babelin sekasotku."

- "Hyv?! Min? panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta jotakin."

Ludovik XI seisoi hetken mietteiss??n.

- "Mutta", Villon ?kki? jatkoi, "mutta aatelkaapa, sire, jos tuo

Starck oliskin kuollut... Pyh? neitsyt! Nelj?-toista vuotta sitten!..."

- "Mahdollista!" kuningas sanoi... "No sitten, koska osaat saksaa, k?yt etsim??n minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa pormestaria, ja seuraat h?nen k?skyj?ns?."

- "Bern'iin siis?"

- "Kaikkialle, mist? h?nen vaan l?yd?t. Tuon taikakalusi kun n?yt?t, h?n sinut oitis tuntee."

- "Teid?n Majesteettinne siis j?tt?? sen minulle?"

- "V?li-aikaisesti. Ole uskollinen, nerokas, urhea, niin saat sen kenties pit??. T?ss? on matkaasi varten."

Kuningas aukaisi pienen lippaan, otti siit? kourallisen kulta-ecu'it? ja kaasi ne runoilijan k?teen.

- "Hyv? Jumala!" t?m? huudahti, "nyt on syyt? hankkiakseni vihdoin kukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!"

- "Ota t?m?", kuningas sanoi, "ja sido se kiinni nuttusi alle ... jota sinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen porvari-pukuimeen. Olet n?et olevinasi asioissaan kulkeva kauppias ... mutta vy?t?isill? kannat hyv?n veitsen, joka tarpeen tullessa voi sinulle arvoa lis?t?. Tiet eiv?t ole turvallisia... Ja, muista minun sanoneeni, toimesi ei ole vaaraton."

- "Joutavia", Villon vastasi ylpe?sti; "sen, joka lehti? pelk??, ei pid? mets??n menem?n! Min? l?hden uljaalla mielell? ja osaan itse?ni puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa p??llekin k?yd?, jos Teid?n Majesteettinne etu sen vaatii."

- "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain menn? menoansa. Viisas matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisell? hetkell?. Noudata herrasi esimerkki?. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman suuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle viel? oikeuden hankkia itsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimitt?in kohtaat jonkun siistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea."

- "Ah", runoilija surumielin huokasi, "jospa yst?v?ni Martti

Troussecaille viel? olisi elossa!"

- "Mit? hevosiin tulee", kuningas jatkoi, "olemme p??asiallisesti juuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden. Keskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan n?ytt?? tuo sormuksesi."

- "Kirkas tuli ja leimaus!" runoilija huudahti, "min? saan siis koko pitk?n rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki kuninkaan l?hettil??lle!"

- "Kaikki hyvin!" Ludovik XI lausui; "mutta emme nyt ole viel? niin pitk?lle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja ennen kaikkia aja hyvin meid?n asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyll? n?'yt osaavan."

- "Luottakaa minuun, sire, min? olen Pariisilainen; miss? niin liukkaita kieli? on kuin Pariisissa?"

- "Pid? kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet. Burgundin rajalla otat p??llesi pyhiss?-vaeltajan vaatteet ja k?yt?ksen. Einsiedeln'iin n?et tehd??n toivioretki?."

- "Olkoonpa niin! sire. T?m? poika on tottunut esittelem??n monenmoisia ihmisi? kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen ei minua suurin rasita. Mutta kun l?hetykseni on p??ttynyt, mihin sitten joudun?"

- "K?yt minua etsim??n kiiruimman kautta, etenkin jos hyvi? uutisia minulle tuot. Sellaisia sanansaattajia min? aina runsain m??rin palkitsen. Paina se mieleesi."

- "Ei pelkoa, ett? se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mit?, jos sattuisin n?kem??n yht?l?isen sormuksen jonkun toisen sormessa?"

- "H?n olkoon kohta yst?v?si, veljesi. Auta h?nt?, palvele h?nt?, niinkuin h?nkin sinua on auttava ja palveleva ... mutta ?l? milloinkaan aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle t?t? muistuttaa: ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mit??n ajattelematta. Olethan sanonut minua rakastavasi ... ja Ranskan maata my?skin?"

- "Niin, sire, sanon sen viel?kin, ja kaikesta sielustani."

- "Hyv? vaan! ?l? milloinkaan mielest?si laske, ett? hartioillasi kannat ik??nkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea ... ett? k?yt tekem??n palvelusta heille kumpaisellekin ... ett? varomaton ty? sinun puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat t?p?r?ll? ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, ett? saat tiell? jonkun uuden k?skyn. Noudata sit? tarkalleen, huolimatta kuinka ja miksi, tai luulematta itse?si ylen viisaaksi. Jos onnistuu sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sit? parempi sinulle; mutta sit? pahempi sinulle, jos jotain laiminly?t, Tristan ei sinua suinkaan laiminl?isi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, ?l? kenenk??n anna ajatuksiasi lukea! Ei kenenk??n pid? sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eik? saatanan!"

- "Min? vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teid?n Majesteettinne itse, min?kin kuljetan kaikki tuumat ratsuni sel?ss? muassani. Milloinka l?hden?"

- "Kohta kun olet vannonut, ett? pid?t salassa kaiken sen, mik? tulee sanotuksi meid?n kesken ... ja ett? kuulut minulle viimeiseen hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."

- "Ruumiineni, sieluineni, sire! T?st? hetkest? alkaen olen teid?n, enk? en?? oman itseni."

- "Vanno!"

Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pit?en sit? toisella k?dell? kamiinin yli, h?n toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.

Villon lausui vaaditun valan.

- "Vanno viel?", kuningas jatkoi, "vanno ett? pid?t ominasi kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan, sortamaan, vainoomaan ket? tahansa minun nykyisist? ja tulevista vihamiehist?ni ... sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itse?ni!"

Villon veti k?tens? pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:

- "Yksi ainoa ihminen l?ytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."

- "Kuinka? Mik? ihminen?"

- "Er?s nainen."

- "Mik? nainen?"

- "Se on minun salaisuuteni."

- "Ja sin? ep??t sen minulle ilmoittaa, - minulle, kuninkaallesi?"

- "Sire, min? pyyd?n teit?, antakaa sen olla! Se oli vaan hento kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; t?hti el?m?ni y?ss?, kallis haava syd?mmess?ni. ?lk?? sit? koskeko! se vuotaa viel? verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita n?kyj?, joita vasta taivaassa tapaamme ... ja sinne min?kin toivon."

N?in puhuessaan runoilija oli muodoltaan ik??nkuin kirkastunut. Ylev? surumielisyys kuvasteli h?nen kasvoillansa; h?nen suuret, avonaiset silm?ns? s?ihkyiv?t omituisella valolla. H?nen huulensa, t?ynn? hellyytt?, n?yttiv?t hymyilev?n tuolle salaiselle n?'ylle, jonka h?nen syd?mmens? oli esiin loihtinut.

Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ik??nkuin ymm?rt?en h?nt?, h?n lausui:

- "Joku nuoruuden muisto. No v?h?t tuosta! T?m? ehto jo itsess??n todistaa valasi luotettavuuden. Min? suon sinulle kernaasti oikeuden vallita yksin tuota pient?, h?m?r?? soppea omassa itsess?si. Vaan kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."

- "Sovittu asia, sire ... ja kiitoksia vaan. Ty?h?n nyt! Min? halajan pudistaa p??lt?ni t?m?n vanhan ja velton runoilijan, jona juuri ?sken viel? olin, ett? minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo l?hettil?s, hyv? Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mit? tiet? minun tulee astua taistelukent?lle?"

- "T?t? tiet?", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.

- "Se k?y kuin itsest??n", runoilija ilvehti. "Vaan seh?n n?ytt?? silt? kuin pakenisin pahan ty?n tehty?ni."

- "Aivan niin. Min?p? huudan viel? apuakin, julistaen sinut karkuriksi."

- "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee p??lleni satamaan..."

- "Se on sinun asiasi. Joko t?m? koetus sinua h?mm?stytt???"

- "Ei v?h??k??n, sire. Ja todistukseksi... Jumalan haltuun!"

Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pid?tti h?net.

- "Muista", h?n sanoi, "ett? kaikkien rautasormuksen kantajain t?ytyy kuolemaa katsoa silmiin, sill? muutoin he minun pett?v?t. Er?s tiet?j? on sen lukenut t?hdist?. Pait sit?, en tahdo, ett? ep?ill??n sinua minun l?hett?m?ksi. Ymm?rr?tk??"

- "Vallan, sire. T?m? kylpy, jos kohta v?h?n kylm?kin, minut puhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut. Villon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska minulle on varsin t?rke?t? p??st? kunnialla pakoon ja Teid?n Majesteettinne siten saa viel? paremman perusteen syyt?kselleen ... suonette minun varastaa vaippanne... Hyv?sti, sire, voidaan hyvin!"

Vastausta odottamatta, Villon siirsi syrj??n toisen akkunaverhoista. Yhdell? ainoalla hypp?yksell? h?n s?rki lasin; ja kohta sen j?lkeen kuului h?nen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.

Kuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. P?? kohosi vedest?. V?h?n matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.

"Min? aavistan", h?n mumisi ... "t?m? on nerokas toveri ... ja voinpa, t?n? iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen l?yt?nyt miehen!"

Ja kiiruhtaen kamarinsa ovelle h?n alkoi huutaa:

- "Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille! pyssyille! Ampukaa h?nt? ... tappakaa!"

Nuolet ja luodit heti kiitiv?t y?n pime?ss?, hyppien aaltoja pitkin.

Sen j?lkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:

- "Eik? pit?isi laskea veneet vesille ja ajaa h?nt? takaa, saadaksemme ainakin..."

- "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon kaarneita, nyt on kalojen vuoro... Menk??n kukin omaa tiet?ns?!"

Ja, hykert?en k?si?ns?, h?n palasi kamariinsa.