Elsa

T?m?n talven tyve? ei ollut en?? paljon j?lell?. Se oli kulunut niin tyngelle, ett? ei ollut kuin joulukuu j?lell? eik? ehyesti sek??n. Mutta siin? oli hiomista k?yh?lle, sill? se tuntui ter?skovalle.

Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkil?ss?kin. Niin oli aina, ett? jos oli v?h?n yht?, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute. Nytk??n ei ollut leip?? eik? puita ja pirtti oli kylm?, ett? henkens? n?ki.

Nikkil? oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi s?ngyss?, jonne h?nt? em?nt?ns? peitteli.

?El? ole mill?sik??n, is?. Kyll? Jumala meit? auttaa. On h?nell? keinoja?, puheli em?nt?. - ?Vimpari kertoi minulle aamulla soman tapauksen, ett? oli ollut muuan k?yh? mies ja h?n oli l?yt?nyt keisarin ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, ett? h?nest? oli tullut upporikas mies.?

Tyytyv?isen n?k?isen? alkoi em?nt? sitten latoa uuniin puun ruuppua, jota oli k?ynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siin? oli monenlaista vanteen palasta, astian kimpe?, kelkanjalasta, viiririuvun palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. H?n katseli niit? uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen niitten el?m?n aikaa.

?Muistatko, is?, kun t?m?n rakentelit?? n?ytti h?n viirivarren tynk?? ja alkoi itse naurusuin kertoa siit?. - ?Janne oli silloin pieni, vy?ry?v? pallukka, ei omin varoinsa viel? k?vellyt. T?t? riukua vastenhan, kun sin? sit? h?yl?ilit, poika nousi ensi kerran omin varoinsa pyst??nkin ja l?hti astua tarpomaan. Ja meit? nauratti... Sittenh?n se suurempana kiipeili sit? my?ten navetan katolle. Ja min? sanoin, ett? merimies siit? tulee. Niinh?n se itsekin kehui aina. Min? muistan niin selv??n, kun h?n sanoi aina teerev?n?, niskat kenossa: 'Atlantille t?m?n pojan mieli tekee, siell? ei risut silm??n pist?.' Oli se semmoinen nerokas poika, olisi siit? merimies tullutkin.?

El?m? oli silloin kirkkaana edess?, tulevat p?iv?t valoisia, ajatteli Nikkil?. Mutta ne p?iv?t peittyiv?tkin pilveen, el?m? muuttui mustaksi kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille. Ja sit?h?n ei ihminen silloin ajatellut. Kun h?n n?ki itselleen k?yv?n huonosti ja muille hyvin, oli h?n tyytym?t?n - nurkui ja napisi Jumalaa vastaan. H?n ei ajatellut, ett? on tuhansia, joilla ei ollut niink??n hyvin, vaan viel? raskaampi kuorma. Eik? h?n ajatellut, mink? vuoksi Jumalan armon olisi pit?nyt paistaa h?nelle erityisemmin kuin muille, v?hinosaiselle l?himm?iselle...

Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelm? uunissa, kytiv?t suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siit? ei syntynyt. Ei vilahdukseltakaan n?kynyt vilkasta tulenkielekett?, ei kuulunut iloista r?iskett? eik? singahdellut yht??n riemastunutta poukkaa. Se oli hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

Em?nt? istui tuolilla s?ngyn vieress? ja nypli jotakin k?sity?kseen ja v?h? v?li? hymyili iloisena.

?Kuulehan, is?, miten Jumala on auttanut muuatta perhett?. Kun oli ollut heill? puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo k?ynyt apua tahtomassa, vaan ei ollut mist??n saanut, niin oli tullut kotia ja sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja k?siin tuntunut jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sit?, niin oli se s?kki, jossa oli hopearahoja niin paljon, ett? ei yksin jaksanut sit? kantaa. Se oli niin ohjattu.?

?iti rukkakin odottaa itselleen ihmett?. Mutta sit? h?nkin kuin muutkin. Vaan mit? oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista monetkaan eiv?t olleet saaneet nauttia el?m?n suloa ja riemua siin?k??n m??r?ss?. Heill?h?n toki oli j?less?p?in aika, joka oli valoisa, jota ik?v?i, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta. Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on osattomia, joilla siell?k??n tuskin yht? ainoatakaan valon s?dett? pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edess?kin.

Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keve?mp?? kuormaa kuin onnettomimmalla l?himm?isell?, se on tyytym?tt?myytt? Jumalan armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eik? kuule. Se on v??r?...

Iltapuoleen tuli Latun em?nt? k?ym??n tuoden ?v?h?n l?mmint? leip???.

Itkien meni h?n sielt? l?htiess??n talon toiselle puolelle, jossa asui

Viion leski. Istui k?sky? odottamatta ja nyyhki vy?liinaansa.

?Surkeaa on k?yh?n el?m?, mink? noittenkin raukkain. Viluissaan ja n?liss??n kyhj?tt?v?t m?kiss??n ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin neuvoa keksit?.?

?Eik? heille antaisi apuaan k?yh?inhoito?? arveli Viion leski.

?Sielt? se on apu saatava. Eih?n muuta keinoa ole. Mutta mik? h?ness? lienee, ett? tuntuu niin mielt?k??nt?v?lle tuo apu. Monen vaimon olen n?hnyt itkien menev?n tuota apua pyyt?m??n ja itkien palaavankin, vaikka apua on my?nnetty. Nikkil?n em?nt?kin on sit? kammonut el?m?n ik?ns? kuin hirvi?t? ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu h?n uskoon, ett? Jumala jotenkin auttaa t?st? pahasta. H?n odottaa jotakin ihmett? ja uskoo siihen. Jos min? olisin Jumalana, niin t?ytt?isinkin h?nen lapsellisen uskonsa.?

?Hyv?? Jumala tarkoittaa, heid?n parastaan koettelemuksella.?

?Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en min? jaksa ymm?rt??, mink? vuoksi noillakin raukoilla pit?? kuorma olla niin raskas, kuritus niin kovaa.?

?He ovat sen kurituksen ansainneet.?

?Niin, niin. Minulle sanoo j?rki toista. Ja sent?hden tulin teit? pyyt?m??n, ett? te k?visitte heit? Jumalan sanalla lohduttelemassa. Min? en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton h?k?le.?

Latun em?nt? pyyteli moneen kertaan viel? ovessa menness??n ja Viion leski lupasi kernaasti menev?ns?.

Aralla mielell? oli h?n ennen antautunut keskustelemaan Nikkil?n kanssa, sill? t?m? oli niin arvosteleva ja h?nell? oli aina ter?vi? vastav?itteit?, jotka saivat h?netkin ep?ilem??n. Mutta nyt h?n tunsi varmuutta.

T?m? vitsominen on Nikkil?n vihdoinkin n?yr?ksi tekev?, ajatteli Viion leski l?htiess??n Nikkil?n puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut h?net huomaamaan kuka h?nt? kurittaa ja mink? vuoksi. Kyll? h?n nyt notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylk??m??n ja etsim??n turvaa lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

Kuun kapea sakara kuumotti heikosti j?isen ikkunan syrj?st? Nikkil?n tupaan eik? muuta valaistusta ollut. Nikkil? s?ngyss??n ja em?nt? tuolilla siin? ??ress? n?yttiv?t haamuilta t?ss? kuulakkaassa valossa. Huone tuntui kylm?lle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli k?vi niin masennuksiin, ett? h?n ei hyv?? iltaa tahtonut kunnolla saada suustansa.

?Kuinka t??ll? jaksetaan?? kys?si h?n sitten.

?Hyvin vain. Me t?ss? mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en min? ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pit?nyt?, tuumi Nikkil? hilpe?sti.

?Mit? se is? sanoo?? em?nt? kys?si.

?Niin ett? toimita mamma vieraalle tuoli.?

?Mamma!? nauroi em?nt?. ?Jo se on tuo is?vaari lystik?s?, nauroi h?n tuolia etsiess??n.

Viion leski istuutui, mutta j?i sanattomaksi. H?n ei tiennyt ei kerrassaan mit??n sanoikseen.

?Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?? kysyi Nikkil?.

?Min? en ole huolissani h?nen t?htens?. Min? uskon, ett? Jumala h?nest? huolen pit??.?

?Teit? ei en?? peloita nuot kamalat kuvat, joita on silm?imme edess?: sortuneita tytt?ri?mme.?

?Ei ollenkaan, sill? min? luotan Jumalaan, ett? h?n varjelee Elsan.?

Viion leski vakuutti t?m?n lujalla ja varmalla ??nell? ja odotti mit? Nikkil?ll? oli en?? sanottavaa. H?nen ep?ilyksens? t?ss? olisi potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sis?llist? voimaa alkaa puhua Nikkil?lle kehoittaakseen h?nt?kin luottamaan Jumalaan, jolle h?n oli uppiniskainen.

?Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin ?iti, jonka tyt?r on sortunut, vai mit? luulette?? sanoi Nikkil?.

?Vaan ei ole turvautunut t?ydell? uskolla, koko sielustaan ja mielest??n.?

?Niinkuin te??

Tuntui Viion leskest? kuin h?n olisi joutumassa lutistuksiin Nikkil?n ep?ilyksien v?liin.

Ei h?nk??n aina t?ydell? luottamuksella ollut uskonut, ep?ilys oli usein voittanut, selitti h?n, vaan vakuutti:

?Nyt min? luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia osoittanut.?

?Minua ei ihmetyt? teid?n luottamuksenne, vaan peloittaa.?

Viion leske? nauratti, eik?h?n h?n sit? pid?tt?nytk??n. Mutta se kuulosti pahalle h?nen omissa korvissaan ja h?n muuttui ?kki? vakavaksi. H?n ei tiennyt mik? pani h?net nauramaan ja alkoi suututtaa h?nt? oma k?yt?ksens?. Siit? syytti h?n mieless??n kuitenkin Nikkil??, joka tuntui olevan entist??n paatuneempi ja kiusaavampi.

T?nne oli h?n tullut lohduttamaan, vaan t??ll? tahdottiin riist?? h?nelt? omakin lohdutuksensa! Nikkil?n puhe tuntui nyt vain ilkeydelt?, pirulliselta. Viion leske? alkoi kammottaa t??ll? olo ja h?n nousi l?hte?kseen.

?Se on lystik?s tuo meid?n is??, sanoi em?nt?, kun huomasi Viion lesken nauravan.

?Mit? sin? taas kujeilet?? meni h?n Nikkil?lt? kysym??n hyv?ntuulisena.

?Ei sinulle ?iti kulta mit??n. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi, tuntuu vilustavan.? Ja kun em?nt? oli h?net peitellyt, sanoi h?n Viion leskelle:

?Istukaa viel?, niin puhelemme l?mpimiksi.?

Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneen?, vaan asiatonna. Se mit? h?n oli aikonut sanoa, oli j??nyt sanomatta, eik? h?nell? en?? ollut halua siihen.

?Teid?n naurunne karsi ruumistani. Se muistutti er??n toisen naurua, joka kuitenkin oli p?yristytt?v?n kamalaa. Min? kerron teille sen: Oli muuan vaimo, jolla oli tyt?r niinkuin teill?kin. H?n oli harrassyd?minen ?iti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se oli ?itini. Tytt?rens? sortui ja sortui syv?lle: surmasi salaisesti tekem?ns? lapsen. Kun kamala teko tuli p?iv?n valoon ja ?itikin sai sen tiet??, niin rupesi h?n nauramaan. Kun tytt?rens? tuomittiin, nauroi h?n yh? eik? h?n siit? naurusta selvinnyt sen koommin.?

?Mutta eih?n Jumala voi olla armoton!? huudahti Viion leski tuskissaan k?si??n v??nnellen.

?Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eiv?t v?lit? Jumalan kiellosta eik? k?skyst?. Vanhurskaan Jumalan kielto on: el? tapa. Vaan yht? hyvin surmataan tytt?ri?mme niin, ett? sellainen rikos on jokap?iv?inen. Surmamiehi? on paljon, ja niist? k?yh?n tytt?ren maine, kunnia ja sive? henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sill? se on niin v?h?p?t?inen asia, ett? sit? ei silloin muista. Surmamiehet kiihkein? hiipiv?t tytt?riemme ymp?rill? kaataen niit? uhrikseen. Heit? ei h?iritse mik??n, ei est? Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.?

?Mutta Jumala voi varjella vihollisten k?sist??, eh?tti Viion leski vakuuttamaan.

?Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tied?tte, ett? tytt?ri?mme sortuu yht? varmasti kuin sodassa kaatuu miehi?. Te uskotte, ett? Jumala varjelee teid?n tytt?renne. Mutta nuo muut? Eik? niiden kunnia, maine, puhdas, sive? henki, kuolematon sielu ole yht? kallis kuin Elsan, eik? heiss? kaikissa ole yht? pyh? Jumalan kuva? Eik? Jumala rakasta kaikkia yht? paljon? Mit? syyt? teill? on sitten uskoa, ett? Jumala varjelee juuri Elsan, teid?n tytt?renne??

?Se, ett? min? uskon??

?Mutta millainen on teid?n uskonne? Millainen rukouksenne? Teid?n rukouksenne on: Is? meid?n - - - anna minulle. Ja sellainen on uskonnekin. Onko t?llaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se Jumalan k?skyn mukainen: Rakasta l?himm?ist?si niinkuin itse?si??

Nikkil?n ??ni oli pehmoinen ja vakava. Ja v?liin tuntui Viion leskest?, ett? Nikkil?n puheessa leyh?hteli l?mp?? ja jotakin syd?meen tunkevaa. Mutta v?liin tuntuivat sanansa jyrkilt? ja repivilt?. Mit? h?n oikeastaan tarkoitti? Mit? oli pohjalla piilem?ss?? Eik? sittenkin jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repi? toisen uskoa?

?Millainen teid?n uskonne on?? kysyi Viion leski kylm?sti.

Syntyi pitk? ??nett?myys.

?Min? en puhunut?, sanoi sitten Nikkil?, ?t?ss? mit??n sen vuoksi, ett? tahtoisin sill? kehua uskoani. Sill? siin? ei ole kehumista. Jos minulla on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.?

Ruoskivalta tuntui Viion leskest? t?m?kin! H?n oli kehunut uskoaan ja nyt h?nell? ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niit? ep?ilyksi?, joita Nikkil? oli lausunut, ja jotka kierteliv?t h?nen mieless??n kuin aaveet. H?nt? oikein peloitti, ett? Nikkil? viel? jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui ??nett?myyskin.

Oli pimennyt niin, ett? ikkunain luona esineet v?h?n h??m?ttiv?t ja jotakin mustaa n?ki liikkuvan s?ngyn edess?, miss? Nikkil?n em?nt? ny?kk?si. Pakkanen paukkui ulkona, jym?hteli aivan kuin olisi taloja kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, ett? selk?? karsi. Vilu puistatti niin, ett? h?n aivan tutisi.

Kuin kesken kaikkea tuntui h?nest? itsest??nkin poisl?ht?ns?, kun h?n ilman muuta nousi ja sanoi:

?Hyv?? y?t?!?

Peloitti, ett? Nikkil? viel? pid?tt?? h?net.

?J??k?? hyv?sti, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edest? rakkaudella...?

Omalla puolella tuntui hyv?lle, kun leppoisa l?mmin huokui huoneessa ja oli valoisa. Mutta vilu puistatti viel?kin ruumista. Ja niin hauskalle ja rauhalliselle kuin t??ll? tuntuikin, ei mieliala ottanut kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.

H?n tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mik? sai h?net s?ikkym??n jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin t?ll?in kadulta kuuluvia, lumessa vingahtelevia askeleita j?i h?n kuuntelemaan aivan kuin olisi se ollut jotakin hyvinkin outoa.

Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synk?lle ja pahalle. Silmiins? tuli Nikkil?n pime?, kylm? ja kolkko tupa, korvissaan kaikuivat Nikkil?n lauseet aivan kuin olisi h?n niit? kuiskinut karkean k?he?ll? ??nell?, syd?nt? ahdistavia ep?ilyksi?, kylmi? kuin rauta pakkasessa, synkki?, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.

Ja niitten vallassa h?n ajelehti kuin lastu kosken kihossa. El?m? tuntui sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siin? myll?k?ss? h?n painui alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.

H?n koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielest??n.

Mutta kuin v?kirynn?k?ll? paiskausi sinne kauhistuttava kertomus

Nikkil?n sisaresta.

Syd?nt? kouristi.

Voisiko h?nenkin tytt?relleen k?yd? noin, vaikka h?n uskoisi Jumalaan, uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, ett? h?n varjelee Elsan? Ei, se on mahdotonta!

Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenk??n. Ja murhe sy?ksyi mieleen, ajatellessa, ett? turvaa ei olisi tuossa uskossa.

Aamulla ihmetteli h?n heikkouttaan tuntiessaan taas entist? varmuutta. Miten h?n oli voinutkin noin antautua ep?ilyksien valtaan, h?n, joka oli niin monia todistuksia n?hnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa. Hetke?k??n h?n ei olisi saanut ep?ill?, ei v?hint?k??n ep?varmuutta tuta. H?nen olisi pit?nyt kumota Nikkil?n ep?uskon kuiskutukset ja olisi voinut kumota, sill? eiv?th?n ne muuta olleet kuin uskoa vastaan kiivastelevia j?rjen viisasteluja.

Kun h?n n?iss? mietteiss??n ty?h?ns? istahti, kuului liikett? porstuassa ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sit? pyyhitty ylt? yleens?. H?n meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkik? joku t?nne.

Ovea avatessaan huomasi h?n sen olevan sis?lt? s?piss?, ja h?n kun ei ollut pit?nyt sit? s?piss? milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa kamarin oven suulta ?isin. Itse h?n sen tietystikin oli s?ppiin pannut illalla. H?n nyt naurahti:

Sellaista se on ep?usko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.

?Em?nt?k? se on??

?Min?h?n se t??ll? hankasin ja suhuutin kuin mik?h?n maalari, kopeloidessani avainta?, tuumiskeli naurusuin em?nt? sis??n tullessaan.

?Hyv?n aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven l?ysin. Miten lienen ollut niin py?r?ll?.?

?K?yk?? istumaan, em?nt??, toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi kysyi: ?Mit?s kuuluu??

?Eip? muuta kuulu, kuin ett? meill? on kuolema k?ynyt.?

?Nikkil? kuollut?? kysyi Viion leski.

?Niin.?

?Nikkil? kuollut??

?Kuollut se nyt on.?

Viion leski vaipui mietteisiins? k?det ristiss? helmassa ja katse maahan kiinnitettyn?.

?Mihin aikaan h?n kuoli?? kysyi h?n vihdoin.

?Enp? min? aikaa tied? sen tarkempaan kuin ett? viime y?n aikana. Aamulla kun her?sin, niin ihmettelin, ett? kun ei is? juomaa tahdokaan, niinkuin aina teki ja v?liin her?ttikin minut sit? varten. Minulla mieleen heti ty?nn?hti, ett? eik?h?n ole noutaja k?ynyt. P?reeseen tulen hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo kylm?.?

Viion leske? melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin ?kki?, salaa kuin varas. Herra Jumala!

H?nest? tuntui kuin olisi h?nelt? j??nyt jotakin tekem?tt?, mik? oli teht?v? ollut, ja h?n aivan kuin tuomitsi itse??n. Olihan h?n ollut aikeessa puhua Nikkil?lle juuri siit?kin, ett? kuolema voi tulla mill? hetkell? hyv?ns? ja ett? tulisi olla valmis. Mutta eilen j?i t?m? ja kaikki muu sanomatta.

Nikkil? veti h?netkin ep?ilyksiin. Mik? tekikin h?net niin heikoksi! H?n oli kykenem?tt?m?mpi kuin koskaan ennen.

Sit? j?i h?n miettim??n ja ihmettelem??n em?nn?n menty?. Kenties t?m? h?nen voimattomuutensa ei riippunutkaan h?nest? itsest??n? Ehk? oli toisin n?hty hyv?ksi. Nikkil?ll? oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema v?ikkynyt h?nen silm?ins? edess? muistuttamassa h?nt? siit? alinomaa. Jumala oli kaikin tavoin kutsunut h?nt? armonsa helmoihin, mutta h?n vaipui vain syvemm?lle j?rkens? viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa vastaan sotivia ep?ilyksi? kuin Jumalan ??nt?.

Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei milloinkaan saa antaa ep?ilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysy? j?rk?ht?m?tt? siin? kiinni.

P?iv?n valettua meni h?n Nikkil?n puolelle. Siell? oli jo Latun em?nt?, istuu itkuisin silmin puhellen Nikkil?n em?nn?n kanssa odotellen miehi? nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskest? tuntui kamalan kolkolle. Silm?tty??n ruumista pikimm?lt??n istui h?n syrj??n, niin ettei n?hnyt sit?.

?Kuolema se on meid?n kaikkien osa, niin rikkaan kuin k?yh?nkin?, sanoi

Latun em?nt?.

?Onnen osa se oli Nikkil?lle?, sanoi Nikkil?n em?nt? tyytyv?isell? muodolla.

?Onnen osa kerrassaan?, vakuutti Latun em?nt?.

?Maalliseen el?m??n n?hden se oli onnen osa ep?ilem?t?n?, lausui Viion leski huoaten. ?Mutta t?m?n el?m?n takana on iankaikkisuus...?

?Joka on itsekullekin Jumalan armop?yd?ll??, huomautti Latun em?nt? ter?v?sti.

Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehi?

Korhosen.

??kkil?ht? tuli Nikkil? paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella?, tuumi s??lien Vimpari.

?No siit? ei vahinkoa?, sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon etevimpi?. ?Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut h?nt? taivaaseen johtaa. Ei sinne menn? vain niin, ett? pappi tulee ja viskaa.?

?Eip?, ei. Ei pappi eik? sakramentit auta?, selitti Vimpari, ?vaan pit?? olla usko?.

?Sit? puuttui Nikkil?lt?.?

?Mist? sen Korhonen tiet???? kysyi Latun em?nt?.

?Min? sen tied?n Jumalan sanasta.?

?Ei Nikkil? uskonut mit??n. Oli liian j?rkimies ja antoi j?relle vallan?, vakuutti Vimpari.

?Se liika j?rki se est?? uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se j?rki on

Nikkil?nkin vienyt.?

?Mutta ajatelkaapas, Korhonen, ett? tuo ruumis tuossa olisi joku l?heisenne, jos se olisi oma poikanne?, huomautti Latun em?nt?.

?Sama se olisi. Min? sanoisin samoin ja ajattelisin, ett? kun ei ole armon aikaa hyv?kseen k?ytt?nyt, niin menk??n kadotukseen.?

?Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman poikanne.?

Vimpari nauraa h?r?ytti ja sanoi:

?No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyll? sit? itsens? ja omaisensa taivaaseen toimittaisi.?

?Sanokaa mit? sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo edelt?p?in kauhistukseksi ja peloitukseksi?, lausui Korhonen kiihtyneen? ja Nikkil?n em?nn?lle uhkaavasti sanoi: ?Sinulle t?m? on varoitukseksi pit?m??n armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sill? hyv?, ett? uskot, vaan sinulla pit?? olla oikea usko, muuten et paremmin kuin Nikkil?k??n taivaaseen p??se.?

?Mihin ei Nikkil? p??se?? kysyi em?nt?.

?Taivaaseen?, huusi Korhonen.

Em?nt? katseli Korhosta silm?t renkaina, joista vedet rupesivat valumaan norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, ett? hampaat yhteen kalisivat. Vihasta v?risev?ll? ja katkonaisella ??nell? sai h?n sanotuksi:

?Tuskin Nikkil? kovin pyrkiik??n, jos sinne tulee sellaisia kuin sin? olet.?

Latun em?nt? purskahti itkem??n:

?Voi meit? ihmisparkoja. Me k?yh?t kurjimpia. Meid?t jokahetkisten koettelemusten pit?isi tehd? n?yriksi, mutta me olemme kopeita. Me odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan meill? ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, l?himm?isen rakkaus meist? on kaukana kuin taivas maasta. L?himm?isen kuolinvuoteenkaan ??ress? meill? ei ole yht??n ainoatakaan rukoussanaa armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme tuomitsemaan el?vin? ja kuolleina kadotukseen.?

Kun Viion leski silm?si ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, muisti h?n vainajan sanat:

?Rukoilkaa kaikkien edest? rakkaudella.?

Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli h?n vesiss? silmin istuessaan toimetonna kangaspuittensa ??ress?. Ajatuksensa olivat aivan kuin pys?hdyksiss?, mieli t?ynn? raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.

Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkil?n tupaan, mik? oli nyt asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siell? Viion leski ja Vimparin vaimo puhellen t?m?n ajallisen el?m?n kirjavuudesta odotellessaan Latun em?nt??, joka oli l?htenyt viem??n Nikkil?n em?nt?? k?yh?in huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkil?n em?nn?n oli m??r?tty tulla. Latun em?nt? oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen taloon em?nt? oli huudettu.

Terveiset h?n toikin viel? Nikkil?n em?nn?lt? ja kertoi em?nn?n olleen ja l?hteneen tyytyv?isell? mielell?. Toimeentulevan talon oli sanottu sen olevan, johon em?nt? joutui, ja hyv?sti oli luvattu hoitaa, kun Latun em?nt? oli sit? pyydellyt.

?Vaan eih?n sit? tied? silt? mink?laiseen hoitoon sattuu?, sanoi Latun em?nt?. ?Kuulosti silt? ja olen min? itsekin n?hnyt, ett? ei ole aina hoitoa mink??nlaista, vaan p?invastoin pidet??n hoitolaista huonommin kuin elukkaa.?

?Ei ole k?yh?n el?m? t??ll? ruusujen ja kukkasten p??ll??, huokasi

Vimparin vaimo. ?Kurjuudesta kurjuuteen.?

??nett?min? istuivat he pitk?n aikaa huoaten ja silm?t kosteina.

?P?iv?kulta paistaa vain niin lempe?sti t?h?nkin menneitten majaan?, lausui Latun em?nt? melkein kuin itsekseen ja se oli ??nett?myyden vahvistamiseksi. Kukin tarttui yh? lujemmin kiinni yksin?isiin ajatuksiinsa t?m?n el?m?n katoavaisuudesta ja surullisuudesta.

Tuntui s?ps?ytt?v?lle, kun Vimpari astui sis??n t?m?n syv?n hiljaisuuden kest?ess?.

H?n oli ollut hakemassa asuntoa, sill? se, jonka k?siin Nikkil?n talo oli joutunut, oli k?skenyt sek? Vimparin ett? Viion lesken muuttaa pois, kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikip?iss??n oli Vimpari ja asunto oli sittenkin viel? tietym?tt?miss?.

?Minne h?nt? jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!? p?ivitteli

Vimparin vaimo.

?Kysy sin?, eukko, miten t?h?n asti on toimeentultu! Sit? min? ihmettelen, ett? min? en ole viel? kertaakaan kuollut. H?t?k? meid?n on? Onhan meill? poika mieheksi joutumassa ja siit?h?n tulee pappi. Sitten ei ole h?t???, vakuutteli Vimpari.

?Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa?, arveli vaimonsa.

?El? sin? niin sano. Onhan ihmisell? joka h?nest? huolen pit??, se joka linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eik? niin, Viioska? Mutta sit? ihminen ei aina tahdo uskoa. Meill? on ollut lujilla el?m? usein, olen luullut, ett? ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme nyykisty? toinen toisemme j?lkeen. Mutta eip?s!?

?Niinh?n se on, ett? kauan on k?yh? kallellaan, ennenkuin kaatuu?, sanoi vaimo.

?Eik? kaadu sittenk??n?, vakuutti Vimpari, ?vaan voi nousta hyvinkin pyst??n. Mutta sin? et usko mit??n, vaikka olet n?hnyt sellaisen ihmeen, ett? meid?n asuntoon astuu kaksi herrasmiest?, toinen tahtoo pojan omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa p??llep??tteeksi papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etk? silt? usko. Mutta min? uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahas?kin tipahtavaksi syliini pilvett?m?lt? taivaalta. Niin se pit?? luja usko olla, kun kerran uskoo.?

?Mies parka?, ajatteli Latun em?nt?. ?H?nkin vet?? el?m??ns? kuin raskasta kivikuormaa, saa palan t?n??n, siksi hengen pidett?, ett? el?? ylihuomiseen, jolloin taas ehk? saa v?h?n enemm?n, vaan ei tied? saako sitten p?iv?n kahden per?st? vaiko vasta kolmannen. El?? toivossa, uskoo itsellens? rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sit?, ett? vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat samanlaista ihmett?, uupuu, joko n??ntyen kesken kultaisia toiveitaan tahi synkistyen el?m??n, kun uskomaansa armoa ei n?y. Moni raukka synkistyy niin, ett? kiroo itse Jumalaa.?

?Mutta meid?nh?n ei tarvitse en?? mit??n ihmett? odottaakaan, se on meille jo tapahtunut. Vai eik? teist?kin, Viioska ja Latun em?nt?, ole todellakin aivan kuin Jumalan omin k?sin tekem? armoty?, kun meid?n Aappo otettiin sellaisille p?iville, ett? pappi tulee??

?Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on viel? monessa?, sanoi vaimonsa.

Vimpari v?itti vain, ett? se on jo niinkuin tapahtunut asia ja ett? jos ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka el?tt?? vanhempansa. Sit? on Jumala tarkoittanut.

Alemmalla ??nell? alkoi h?n sitten puhella, ett? t?llaista armoa h?n ei olisi ansainnut, sill? ei h?n ennen ole Jumalasta v?litt?nyt, vaan ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu v?liin nytkin.

?Vaan tuskinpa sit? on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mit? luulette, Viioska??

?Tuskinpa on?, my?nsi Viion leski pitk?n ajan kuluttua.

?Niinp? min?kin. Mutta ei saa antaa ep?ilyksille valtaa, muuten voittaa uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka el?m?ntarina vasta on silm?imme edess? p??ttynyt, ja jonka kallistunut el?m? ei p??ssyt uskottomuutensa vuoksi pyst??n, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.?

Latun em?nt? kohahti seisaalleen. H?nen verens? kuohui. H?n ehti ajatella, ett? kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virtt?. Ja ne etup??ss?, jotka uskovat itselleen ihmeit? Jumalalta, vaikka tunnustavat itsens? ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit l?himm?isens? uskon heikkoutta syytt?m??n. Sit? ei Nikkil? tehnyt, vaan puhui s??lill? ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin kovaosaisista.

Latun em?nt? ei ollut ehtinyt sanoa viel? sanaakaan, kun Viion Elsa tuli tupaan, mik? kokonaan ehk?isi h?nen mielenkuohunsa.

Elsalle ei oltu uskallettu sanoa em?nn?n joutumisesta k?yh?inhoitoon, kun oli pel?tty h?nen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli pahonut Nikkil?n kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa muuttoaan Nikkil?st? ennen t?t? tapausta, jotta siten p??sisi se Elsan tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta muuttoaika oli siirtynyt huomiseen p?iv??n.

Elsa loi heti kysyv?n katseen kaikkiin, aavistaen em?nn?n poissaolon tavattomaksi, kun h?nt? ei n?kynyt ja n?in paljon oli v?ke?.

?Onko em?nt?kin kuollut?? kysyi h?n ter?v?sti.

?Ei, lapseni?, vastasi Latun em?nt?.

?Miss? sitten??

Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronper??n heit? katsoi, vaan kaikki j?iv?t toisiaan odottamaan.

?Jaa! Kyll? min? tied?nkin. Em?nt? on myyty. Voi kauhistus!? sanoi h?n ja rupesi itkem??n.

H?nt? koetettiin lohduttaa selitt?m?ll?, ett? ei em?nn?ll? ole paha olla, vaan Elsa itkunsa seasta v?itti toisin. Eilen kun koulussa oli ilmoitettu t?ksi p?iv?ksi lupa, niin olivat muutamat tyt?t tienneet, ett? lupa on sen vuoksi, kun on koululla k?yh?in huutokauppa, ja muutamat tyt?t olivat kertoneet millaista se on. Niist? kertomuksista Elsa, nyt mainitsi sit? ja t?t? ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, ett? kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnytt?m??. Vaan Elsan syd?mellinen itku, lapsen vilpit?n osanotto menneitten kohtaloon liikutti kaikkien mieli?. Siin? oli menneit? kohtaan jotakin hyvitt?v?? ja palkitsevaa. Latun em?nt?kin tunsi lohduttavaa ja kevent?v?? mieless??n. Poisl?htiess??n h?n ??neens? itkien syleili Elsaa:

?Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!?

Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka h?n oli sen saanut tyynnytetyksi p?iv?ll? isoksi aikaa. H?n itki hiljaa nyyhkien my?h?iseen y?h?n, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota h?n t?h?n asti oli hartaimmin rukoillut.

Siit? joulusta saakka, kun h?n k?vi ensi kerran joulua ihailemassa keskikaupungilla ikkunain takaa ja n?ki siell? muutamassa talossa Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli h?n toivonut p??sev?ns? johonkin keskikaupungille ottotyt?ksi. Joka p?iv? h?n oli odottanut sit? tapahtuvaksi. Kuvailunsa siit?, miten se olisi hauskaa, olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. H?n oli koettanut olla oikein hyv? ja rukoili ja toivoi katkeamatta. H?n oli k?ynyt joskus keskikaupungilla k?velem?ss? sit? varten, ja masentunein mielin palasi, luullen ett? h?n ei ole tarpeeksi hyv? ollut. Viime aikoina oli h?n alkanut luulla, ett? sitten vasta h?n p??see, kun saa koulunsa lopetetuksi kev??ll?. Ja siit? oli h?n iloinnut jo.

H?n olisi hyvin siev?: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat, siev?t matalat keng?t, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla p??laen yli. H?n olisi niin hyv?, ett? kaikki h?nest? pit?isiv?t, h?nest? ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdess? k?visiv?t t??ll? Vaaralla tuomassa apua k?yhille ja opettamassa k?yh?in lapsia.

Vaan mit? hauskaa se nyt olisi en??, kun ei ollut Nikkil?? eik? em?nt??. Ei ollut h?nen tuttujaan en?? kuin Ojanniemen Marin ?iti ja Aapon vanhemmat, jotka eiv?t olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa k?vi niille kerj??m?ss? varkain ?idilt??n.

Turhaan olivat menneet h?nen toiveensa ja s??li oli Nikkil?? ja em?nt??, joita h?n ei saanut auttaa.

?Miksik?h?n Jumala ei sit? sallinut?...?

Syksyll? p??si Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.

Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mit? Elsalle nyt toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mit??n t?iksi asti eik? mit??n oppiakseen sellaista, mill? vastaisuudessa voi toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken pahuuden siemenen hy?tyis? pelto. Vaan nyt kun Elsa ty?paikan sai, olisi h?n melkein mieluummin suonut, ett? sit? ei olisi ilmestynyt. H?n itki Elsan menty? ensi p?iv?n?.

Pelko, mik? mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa h?n oli h??t?nyt turvaumalla Jumalan is?lliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihke?mp??n kuin koskaan ennen.

Elsa on nuori ja herkk? vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on h?n joutunut? Synti oli ajatella kenest?k??n pahaa, vaan sellaisessa joukossa on molempaa, hyv?? jos huonoakin. Siell? voi Elsan syd?meen tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyytt?, mik? nuoreen lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mik? nuoria tytt?j? lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.

Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. H?n turvausi Jumalaan ja koetti kiskoutua niist? irti. Illalla saikin h?n aina haudatuksi pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli ty?st? kotiutunut lapsellisena, avomielisen?, ?iti??n hyv?ilev?n? ja entisest??n mitenk??n muuttumattomana. Ummistipa usein silm?ns? levollisella tunteella, ettei mit??n vaaraa olekaan. Mutta aamulla her?tess??n oli pelko leimuamassa aivan kuin olisi se syttynyt jo h?nen nukkuessaan. Tuskallista ja rauhatonta oli sitten yksin?isyytens? p?iv?ll?. Sit? enemm?n kiihtyi levoton mielens?, kun kuului puheita er??st? tyt?st?, joka oli samassa ty?paikassa ja muuten kelpo tytt?n? pidetty. Ja silloin tuli mieleen Nikkil?n puhe selv?n?, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu.

Niin arka ja j?nnityksiss??n h?n oli, ett? kun Elsa er??n? iltana viipyi tavallista pitemp??n, sai se jo h?net ep?toivoon ja melkein uskomaan, ett? siin? se nyt oli, mit? h?n oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan viipyminen ja jos mit? tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut muuta olla, kuin ett? Elsa oli jossakin kevytmielisyyden j?lill?, joko kaduilla k?velem?ss? tahi huvipaikkain ??rill? kurppailemassa. Ja siit?h?n se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti h?n pit?? odottaessaan kiihtyv?ll? tuskalla. H?n rukoili, itki, oli ankara, uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, ett? jos joku onnettomuus on kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas synkistyi, ja se lopuksi voitti.

Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Er?s ty?toveri oli h?net sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siell? olostaan ja niin ihastunut iltaansa, ett? pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.

Kuin kivitaakan alta keveni ?idin mieli. H?n h?pesi pahoja luulojaan samalla, kun h?nen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, ett? h?nell? oli t?ysi ty? pid?tt?ess??n itkua.

Aivan p?invastoin oli tapahtunut kuin h?n oli t?n? iltana ja pitkin aikoja ajatellut. Ja jos mit? onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan t?llaista. Aivan toisille teille oli h?n luullut Elsaa h?nen toveriensa viev?n, sill? jos luuli hyvi?kin olevan heiss?, niin ei tullut ajatelleeksi heid?n mit??n sellaista vaikuttavan.

Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa k?vij?, niin ett? h?n ei mill??n syyll? j??nyt kertaakaan pois. Ja sit? mukaa muuttui h?n huomattavasti. Rukouksissaan h?n ei k?ytt?nyt en?? entisi? kirjoistaan oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. H?n huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sek? ik?istens? ett? aikaisten, joita ?iti ei ollut koskaan miksik??n ajatellut. K?yt?ksens? ?iti??n kohtaan oli my?skin muuttunut. Siin? ei ollut entist? herttaista hellyytt?, ja avonaiset syd?melliset hyv?ilyns? olivat j??neet kerrassaan. ?idist? se tuntui vieraalle, vaan syyksi h?n ajatteli sen, ett? Elsa t?ss?kin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin ett? h?n ei nauranut juuri eik? koskaan lapsellisesti riemastunut. H?n oli kuin aikaihminen, vakava ja arvokas.

Aina oli h?n ollut ik?isilleen esimerkkin?. Niin hyv?ll? sanalla ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitelless??n lastensa mieli? puhelivat vanhemmat h?nest?, neuvoen heit? olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli kuuliainen ?idilleen, n?yr? kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mit??n, mist? olisi voinut nuhdella eip? edes v?hint?k??n moitesanaa lausua. Nyt asetettiin h?net malliksi ik?isemmilleenkin, rippikoulun k?yneille. Kaikki puhuivat h?nest? suurella ihastuksella ja pitiv?t h?nt? ihmelapsena.

?Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen

Jumalan armon osoitus?, vakuutettiin Viion leskelle.

Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syv?ss? n?yryydess? tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyv?ll? katseli h?n aina tyt?rt??n, kun t?m? toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyv?isyys kasvoilla ja koko olossaan el?m?n keveys.

?Min? olen niin iloinen, niin onnellinen...?

N?in oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran kotia seuroista.

?iti vastasi siihen vain hymyll?. H?nt? halutti sulkea Elsa syliins?, niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei n?ytt?nyt sit? huomaavan, ei katsonutkaan h?neen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti ?iti? omituinen ujous. H?n kuitenkin j?i odottamaan, ett? Elsa tulisi h?nt? hyv?ilem??n niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut. Mutta Elsa n?ytti hillitsev?n siit? itsens? ja ?idinkin tunteen ponnistus v?heni hiljalleen.

Seuroissa oli lukenut ja selitt?nyt er?s herra, joka oli muualta kotoisin ja k?ym?selt??n vain t??ll?. H?n oli vanha, tukka valkoinen, joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinik??n valkoinen, tuuhea ja pitk?. H?n oli kaunis, ja kauniisti kertonut siit?, kun lapsia tuotiin Jeesuksen tyk?, ett? h?n siunaisi heit?.

?Etk? haluaisi lukea minulle siit??? kysyi ?iti pyydellen.

?Ettek? ole koskaan siit? lukenut, ?iti??

Viion leski aivan kuin itse??n puolustellen selitti:

?Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin useammin ja mielell?ni raamattua, mutta kun minulla on heikot silm?t, etten laseitta n?e.?

Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsitty??n luki:

?Ja he toivat h?nen tyk?ns? lapsia, ett? h?n heihin rupeisi: niin opetuslapset nuhtelivat heit?, jotka niit? toivat.

Mutta koska Jeesus sen n?ki, n?rk?styi h?n ja sanoi heille: sallikaat lasten tulla minun tyk?ni ja ?lk??t kielt?k? heit?, sill? senkaltaisten on Jumalan valtakunta.

Totisesti sanon min? teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei h?n suinkaan siihen tule sis?lle.

Ja h?n otti heit? syliins? ja pani k?tens? heid?n p??llens? ja siunasi heit?.?

T?ss? ei ollut mit??n, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymm?rt??. Helppo h?nen oli my?s k?sitt?? miten kaunista, ylent?v?? ja riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja t?m? synnytti h?ness? omituisen kaipauksen tunteen. H?n n?ki muitten ilon ja riemun, heid?n onnelliset tunteensa ymm?rsi. Mutta se teki h?net surulliseksi, pani h?net masennuksiin. H?n tunsi itsens? osattomaksi kaikesta ja aivan syrj?iseksi. Elsan t?hden voi h?n tuntea iloa ja onnea ja pyrki sit? tekem??n omakseen ja el?hytt?m??n sill? innostusta, riemua ik?v?iv?? syd?nt??n. Mutta t?m? h?nen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ik??nkuin omalle varalleen s?ilytt?en kaiken onnensa. ?iti rupesi tuntemaan itsens? yh? enemm?n syrj?iseksi ja osattomaksi, yh? kiihke?mp?? kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi h?n katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mit?tt?myytt? Jumalan armon osallisuuteen ja is?lliseen rakkauteen.

Elsa p??tti, ett? ?iti ei ymm?rt?nyt sit? luettua, kun h?n ei ollut iloinen niinkuin olivat kaikki siell? seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen n?ytti ?iti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitemp??n h?n ei kuitenkaan sit? ajatellut. H?nen mielens? oli kuohuksissa riemusta.

Ja h?n antautui itsekseen palauttamaan mieleens? muistoja seuroista. H?n kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemm?n muutamiin yksityiskohtiin.

Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin paljon v?ke? ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. Rouvat, jotka aina olivat yst?v?llisi? kesken??n, taputtelivat nyt toisiaan ja syleiliv?tkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyv?iliv?t aina, vaan nyt t?n? iltana vasta...

Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyv?illeet h?nt?, eik? h?n kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mik??n kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyv?ily. Se oli kaikista ylint?, se tuntui ??rett?m?n onnelliselle.

Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mit? h?n pyh?st? ja autuaasta k?sitti, sen sovitti h?n Montinin rouvaan. H?n oli jo tyytyv?inen, kun sai n?hd? h?net. Ja se sai h?nen j?senens? v?r?j?m??n ja siin? oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva taputteli h?nt? poskelle. Sill? Elsa voi riemuita jo monta p?iv??, jos sai seuroissa terveht?? Montinin rouvaa, niin ett? rouva hymyillen katsahti h?neen ja yst?v?llisell? ??nell? lausui: ?Hyv?? iltaa, hyv?, kaunis lapseni!?

Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin Hulda, joka silloin t?ll?in k?vi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki hyv?, mit? siell? oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen muita. Muita tytt?j? seuroissa piti Elsa hyvin?, herrasv?ke? kun olivat, eik? ollut heid?nk??n suosiostaan v?linpit?m?t?n. Mutta Huldan yst?v?llinen katse, h?nen hymyilyns? oli Elsalle enemm?n kuin noitten toisten koko suosion tulva yhteens?.

Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan armauteen. Ja nuo muistot saivat h?nen riemunsa viel?kin partaitten tasalle.

H?n ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleill? itse??n, tunsi hyv?lle lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, n?ki h?nen py?re?n, yst?v?llisesti hymyilev?n muotonsa. Ja kun h?n siit? syleilyst? irtausi, joutui h?n Huldan viereen, joka kietoi k?sivartensa h?nen vy?t?isiins?. Se oli Elsaa ujostuttanut ja viel?kin veri sy?ksi kasvoihin. Huldan toimittamisella h?n oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi h?nt? silmiin.

Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja h?nen poskensa kun oli pehmoinen, kun h?n sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eik? osannut oikein hengitt??, nytkin viel? pid?tti h?n henke?, niin ett? tuli viimein syv? huokaus. Montinin rouva syleili heit? molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, poskitusten.

Miten sanomattoman onnellista oli! Mit??n ei ollut en??, jota h?n olisi odottanut tahi halunnut. Taivaallisen el?m?n onnella oli suurempi vieh?tys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun h?n sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he siell?kin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liiteliv?t halki valkopilvien, l?pi avarien sinisalien, jossa kohtasivat yst?v?llisi?, herttaisia ihmisi?, jotka heit? ihailivat ja seurasivat heit?, ja niin he edell? riensiv?t taas uusien pilvien sis?ti ja siniaukkojen l?pi s?teilev??n kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ymp?r?iv?t Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heid?t, Huldan ja h?net, Jeesus syliins? sulki ja kaikki iloitsivat...

Mutta kun Elsa katsahti ?itiin, niin tuli h?n ?kki? surulliseksi.

?iti istui siin? ty?ss??n vakavan n?k?isen?. Elsasta n?ytti kuin olisi h?n itkusilmiss?. Paikkainen r?ijy oli h?nell?, toinen hiha rikki, niin ett? kyyn?rp?? n?kyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu monenv?risell? langalla ja kantap?ist? rikki. Kyyryselk?inen ja laiha, k?det suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.

Elsalta tahtoi itku v?kistenkin ty?nt?yty?. ?iti ei sopinut tuollaisena h?nen mielikuviinsa, h?n oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka k?viv?t siell? seuroissa. Tuntui kun ?iti olisi iankaiken tuollaisena pysyv?, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pit?? ikuisesti kuuta tervata. Elsaa oikein kauhistutti.

Jos ?itikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin v?l?hdys, sill? se ei sopeutunut h?nen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle h?n ei voinut ?iti? asettaa ja muut eiv?t olleet niin arvokkaita, niin l?hell? Elsan ihailua kuin ?idin olisi pit?nyt olla, ja tyhj?? paikkaa h?n ei huomannut.

Mutta lapsi olisi ?iti voinut olla, pieni tytt?, Huldaa ja h?nt? pienempi, josta he kaikki pit?isiv?t niin ??rett?m?sti...

?Voi jos tekin, ?iti, olisitte niinkuin lapsi!? sanoi Elsa yht'?kki?.

?Niin, jospa min? olisin, jospa aina voisin olla?, vastasi ?iti heti aivan kuin sit? olisi miettinytkin.

Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herk?n omantunnon kuuluva ??ni, jolle h?n vavahti. H?nen silm?ns? vettyiv?t eik? h?n kyennyt, jos olisi tahtonutkin, hillitsem??n en?? itse??n. H?n syleili Elsaa ja itki.

Elsa itki my?skin ja kiihke?sti. S??lin tunne purkausi itkuun, mit? ei saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyss? kyynelten mukana nousivat kaikki hell?t tunteensa ?iti? kohtaan k?tk?ist??n.

Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mit?tt?m?ksi tunsi h?n nyt sen ilon ja riemun, jonka osallisuudessa h?n itse oli, jollei ?iti olisi mukana. Sill? ei ollut muuten mit??n vieh?tyst?, niin ett? h?n olisi siit? voinut luopua tykk?n??n. Ja siit? h?n jonkun aikaa ik??nkuin kiisteli mieless??n, ett? joko ?itikin tahi ei h?nk??n...

?idille uudet vaatteet ja sitten he yhdess? k?yv?t seuroissa. Varma oli, ett? Montinin rouva rupeaa pit?m??n ?idist? enemm?nkin kuin niist? rouvista siell?. Tunsihan Montinin rouva ?idin...

Ja Ojanniemen Marin p??tti h?n my?skin ottaa. Mari raukka, joka oli sairastanut ja puhunut h?nest? houreissaan ja oli kaivannut h?nt?.

H?n oli varma, ett? kaikki mieltyv?t Mariin. Heit? olisi kolme, joista kaikki pit?v?t, Hulda, h?n ja Mari.

Mutta muitakin alkoi tunkeutua siit? aukosta, joka oli n?in revennyt siihen maailmaan, miss? Elsan ajatukset, hell?t tunteet ja kauniit kuvailut olivat ennen liikkuneet ja mink? h?n oli unehuttanut jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta t?ynn?, tulvillaan vieh?tyst?, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset syd?men l?heiset tulivat pyytelem??n p??st?kseen tuon onnen osallisuuteen.

Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka olihan Liisa aina niin hyv? h?nelle, sanoi aina ettei h?n kenest?k??n niin paljon pid? kuin Elsasta. Mutta kuitenkin h?vetti jo ajatellessakin h?nt?, kun h?n on semmoinen h?k?le ja kaikki h?nelle nauravat! Ja muutenkin semmoinen pahanilkinen: ?itins? tiet?m?tt? kulkee kerjuulla. Elsa h?pesi itse??nkin, kun h?n oli viime kev?nn? ollut Liisan mukana siell? porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran kerj??m?ss?kin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, ett? ei saa sanoa kenellek??n, ei Vimparillekaan, ett? h?n on ollut mukana. Liisa pani h?net yksin viem??n Vimparille, mit? olivat saaneet. Vimpari oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.

?Kun Aappo p??see papiksi, niin min? toimitan, ett? h?n naipi sinut, jotta p??set papin rouvaksi?, oli Vimpari sanonut.

Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei h?n ollut v?litt?nyt h?nest? ollenkaan, eik? ollut v?litt?nyt kaukaan aikaan. Ensi kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli h?nell? hauska Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun h?nt? ei en?? n?kynyt siell?. Vaan sitten kun h?n mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.

Aapon rouvaksi h?n ei tahdo! Ei, ei, ei! H?n ei tahdo papin rouvaksi, h?n haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka viel?kin kerj?? Vimparille, vaikka kev??ll? k?y jo rippikoulun.

Elsaa ei haluttanut en?? k?yd?k??n Vimparilla. Siell? oli niin likaista ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset vaatteet ja l?tistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...

Ik?v?lle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. H?n oli kuin pahalla tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eik? h?n saanut mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, h?n k??ntelihe levottomana pitk?n aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja ummisti silm?ns?.

Aappo, h?n ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja Vimpari nauraa hohotti, johon h?n her?si. Se tuntui ilke?lle. H?n koetti olla mit??n ajattelematta ja pit?? silmi??n auki odotellen ?iti?. Mutta aina vaipui h?n unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyv?ilem??n h?nt?. Vasta p??si rauhalliseen uneen, kun kuuli ?idin lukevan Is?meid?n ja Herransiunauksen.

T?ytt? rauhaa, suloista levollisuutta ja ehytt? luottamusta t?ynn? painoi ?iti silm?ns? umpeen tuntien, ett? h?n samalla mielell? voisi sulkea silm?ns? kuolemaankin.

Seuroissa k?yntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin, kyll?styneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin mieltynyt, sill? ei h?nest? siell? koskaan ollut niin hauska kuin Elsa oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut v?hitellen, kun ei kes?aikoina seuroissa ollut paljon ket??n ja kun syksyll? taas alkoi v?h?n enemm?n niiss? v?ke? k?yd?, niin ei Montinin rouva ollut sittenk??n kuin joskus ani harvoin eik? Hulda kertaakaan. S??nn?llisesti olivat Elsa ja Mari k?yneet seuroissa, mutta ik?vikseen, josta kumpikaan ei tullut toiselle sanoneeksi.

Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan sinne. V?synein? l?htiv?t he aina sielt? ja haukotellen, kunnes ulkona raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eiv?tk? he seuroissa pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkiv?t nauramaan tiet?m?tt? mille oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin menness??n jo olivat naurutuulella, jotta heid?n piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan vakaviksi.

Talven tultua he sunnuntaisin j?lkeen p?iv?llisen rupesivat, kerran sen keksitty??n, tekem??n kelkkaretki? sellaisia, ett? vuoron per??n toinen makasi kelkassa silm?t peitossa ja toinen veti kiert?en ja mutkitellen, py?ritt?en ja kaikilla tavoin eksytt?en ja lopuksi kuletti johonkin outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla miss? oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi retkeillyt oudoille maille ja kun pys?hdyttiin vihdoin, niin ei ollut tuttua muuta kuin taivaan t?hdet. Er??n? sunnuntaina kulkeusivat he kelkkaretkill??n keskikaupungille asti. Ja siell?k?s oli hauska, kun ei koskaan tiennyt sokko miss? oli.

?Emme viitsi l?hte?k??n seuroihin?, sanoi toinen, ja se oli toisenkin ajatus ollut.

Sen j?lkeen he eiv?t k?yneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut huvittamaan, ja v?liin, kun pisti p??h?n l?hte? varsin katsomaan oliko siell? ket??n.

Kev?ttalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella m?ki? laskiessa joltakin nystyr?lt?, kinoksissa telmiess?, jolloin oli toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle p??lle, toisinaan viel? hauskempi, kun antautuivat katselemaan t?htitaivasta ja laskivat sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien henkien liikkumista maan p??ll?.

Mutta talvi meni ja sen t?hdekk??t illat. Tuli kev?t ja pyyhki lumen maalta. Pojat telmiv?t palloilla, ja pienemmill? tyt?ill? oli lukemattomia leikkej?. Niihin ei heid?n sopinut ottaa osaa, he olivat siksi isoja, rippikouluun aikovia, eik? heit? haluttanutkaan. Suuret tyt?t olivat illoin k?velem?ss? puhellen kesken??n iloisasti. Pyh?isin olivat uusissa kauniissa puvuissa, ker?ysiv?t toistensa luo ja keskustelivat menemisist??n, kutsuista, huviretkist?. Kaikilla n?ytti olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.

Niill? oli hauska, noilla isoilla tyt?ill?! Ja muutenkin tuntui heist?, ett? isona tytt?n?, aikaihmisen? olo oli jotakin erinomaista. Heill?h?n oli omia salaisuuksia, toimia ja retki?, joista sai sen k?sityksen, ett? heid?n el?m?ns? oli h?ik?isev?n iloista. Heit? kohtelivat vanhemmat ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua k?ym?tt?mi? ja tavalla, jossa oli jotakin salaper?ist?.

Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja p??sem?ss? isoiksi tyt?iksi. He kun olivat kuin salaper?isen tulevaisuuden kynnyksell?. Ja sen lis?ksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja riemuisaksi.

Rippil?isen ensimm?inen rippipyh? oli suurimpia juhlia, niin tuntui nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippil?isen kotona vallitsi syv? hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei is?n vakavuutta huomannutkaan, niin oli ?iti sen sijaan itkusilmin ja h?nen kohtelunsa nuorta rippil?ist? kohtaan oli hell? ja palveleva. Rippil?inen itse oli uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea k?yt?ksess??n, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi l?hestym?st? h?nt?. Sy?m?tt?myytens? pyhitti h?net kerrassaan.

Jos h?n ripille p??sty? heti kuolisi, niin olisi h?n autuas ja p??sisi taivaaseen. H?n oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!

Syksyll? olivat Elsa ja Mari p??tt?neet menn? kouluun. Ja t?ll? p??t?ksell? kiinnittiv?t mielt?ns?. He lukevat ahkerasti rippikoulua varten kes?n, ett? ovat parhaita he kahden. Heill? on sitten niin hauska. Tulevana kes?n? ovat isoja tytt?j?!

Tuntuihan t?m? nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tiet?m?tt? mihin ryhty?.

Mutta ?iti oli Elsan tuumaa vastaan, ett? h?n jo ensi syksyn? menisi rippikouluun, sanoen ett? ei siit? hiljastu, jos my?hemminkin k?y. H?n my?nsi, ett? Elsa mahtanee osata ja ymm?rt??kin sen, mink? useakin, mutta parempi oli k?yd? se hyvin ymm?rt?en.

?Panen mielellesi, ett? jos luulet ymm?rt?v?si asian niin kalliiksi ja vakavaksi kuin se on, niin mene, jos ep?ilet, niin j?t??, sanoi ?iti niin vakavasti ja n?yr?n pyyt?v?sti, ett? Elsa ei olisi voinut tehd? vastoin t?t?. H?n luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman v?hint?k??n vastenmielisyytt?, vaan masentuneena.

H?n oli nyt kuin yksikseen j??nyt, eik? ollut mit??n, joka olisi kiinnitt?nyt mielt?. Aika oli ik?v? ty?ss? ja jouten ollessa. Ty? tuntui rasittavalta, niin ett? oli jaksamista viime tunneilla ty?paikassa. P?iv?n istuttuaan alkoi pist?? hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa my?t??n ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti ty?ajan loppua ja joutohetke?. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja painostavalle. Joskus kun pist?ysi mieleen joku aie aikansa kuluttamisesta illalla ty?st? p??sty? tahi sunnuntaiksi, niin tymp?si se taas heti.

Ty?paikassa tyt?t olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat toisiaan. Elsaa peloitti, ett? joskus rupeavat h?nt?kin kiusaamaan. H?n ei ymm?rt?nyt useinkaan heid?n kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui h?nest?, ett? se oli jotakin hirve?n pahaa.

?Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pit?? omat saksensa, ettei aina olisi muitten varassa?, sanoi kerrankin muuan toiselle, joka siihen vastasi:

?K?ypik? kateeksesi, kun ei itsell?si ole kuin pahanen merikoululainen?

Luuletko saavasi sit?k??n v??r?nokkaa? Hassuttaa vain sinua!?

?Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja?, vastasi taas toinen ja nauroi muille silm?? iskien.

?Kun ei ole mist? antaa!?

T?ll? tavalla kerrankin s?tti pari tytt?? toisiaan toisten nauraessa. Ja h?nkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivel?n Riston kanssa soutelemassa! H?nt? peloitti niin, ett? k?det vapisi.

Kun h?n n?ki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi h?n itkenyt, jos olisi uskaltanut, kun ajatteli ett? tuo sai olla ulkona ja omassa vapaudessaan. H?n odotti iltaa kuin pelastuksen hetke?. Ja sunnuntai piili mieless? hauskana, kun sai olla jouten ja menn? johonkin.

Mutta joutohetket olivat sit? ik?v?mpi?, kuta pitempi? olivat. Ne olivat kuin tyhjyytt? t?ynn?. H?nell? ei ollut mit? tehd? eik? mihin menn?.

Usein kun h?n l?hti johonkin naapuriin, miss? oli tovereita h?nelle, joko ik?isi??n tahi vanhempia, py?r?hti h?n takaisin ?kki? tympeyksiss??n. Ja jos meni perille, niin rupesi siell? kyll?stytt?m??n, vaikka kaikkialla kohdeltiin h?nt? yst?v?llisesti, vanhemmat ihmisetkin kuin omaa vierastaan. Se saattoi h?net vain halveksimaan omaa itse??n, varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, ett? kun Elsa ei viel? rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina sanottiinkin:

?Eip? sill? ettei sit? ehdi k?yd? my?hemminkin.?

Rippikoulu oli lykk?ynyt ep?m??r?iseen tulevaisuuteen, sill? ?iti oli sanonut, ett? Elsa saisi ainakin pariksi vuotta j?tt?? tuon aikeensa, eik? Elsa ollut sent?hden mit??n p??t?st? viel? tehnyt. Mutta syksyll? kun Mari koulun alkoi, p??tti Elsa ett? kahden vuoden per?st? h?nkin k?y, ja se jo tuntui v?h?n lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui h?n, ettei ollut jo Marin kanssa yht? aikaa, kun kuuli ett? Montinin Jori ja Vimparin Aappokin k?viv?t samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle sanoneet. Ja sit? muisteli Elsa usein ja h?pesi itse??n ja kadehti Maria.

He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin kaupungin laitaan. Kun he sielt? l?htiv?t, niin tulivat Aappo ja Jori heid?n j?lkeens?, tavoittivat heid?t ja rupesivat puhelemaan.

Elsaa h?vetti kauheasti. H?n oli pist?ytynyt sinne kotipuvussa, kun oli kotinsa aivan l?hell?, eik? luullut siell? ket??n noin illalla olevan. Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhytt? tekoa alkuaankin. Se oli niin lyhyt, ett? eiv?tk? lie lahkeet n?kyneet.

Hyv?nen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyiv?t heilt?, ovatko he jo koulussa, aikoivat tulla kev??ll?; lyseolaisten ei tarvitse k?yd? kuin viime viikolla.

Elsaa h?vetti sanoa, ett? h?n ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, ett? h?n on. Kun Elsa erosi heist? kotiportilla, niin yritti h?n juosten sis??n ik??nkuin piiloutuakseen, vaan ovelta k??ntyi h?n takaisin ja meni portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heid?n j?lkeens?.

Mari oli niin siev?, pitk? hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset tyt?t. He ovat kaikki rippikoululaisia, eik? kukaan heit? kiusaa, jos ovatkin yhdess?...

Tykkivin syd?min katseli h?n heid?n menoaan, kun pojat astelivat siin? Marin sivulla k??ntyen v?h?v?li? Mariin p?in ja t?m? heihin puhellessaan kesken??n, ja Marilla pitk?n hameen helmat niin siev?sti heiluivat. Elsa katseli heit? niin kauan kuin n?kyi, ja tyytym?tt?m?n?, suutuksissaan ja itkumielin meni h?n sis??n.

Mit? h?nen tarvitsi pannakin t?t? lyhytt? hametta! Ja mit? tarvitsi niitten poikain tulla heid?n kanssa k?velem??n, eiv?th?n ole koskaan ennen olleet heid?n kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin peloitteli heit? joskus, kun sattui tapaamaan... Miksik? h?n ei mennyt sittenkin rippikouluun. Olisi h?n ymm?rt?nyt yht? hyvin kuin muutkin, yht? hyvin osannut ja ymm?rt?nyt kuin Marikin.

Uhkamielisen? p??tti h?n kahden vuoden per?st? menev?ns? kouluun, vaikka mik? olisi, eik? pid? en?? lyhytt? hametta kotonaankaan ja on muutenkin niinkuin aikuiset tyt?t: olivathan nuo jotkut muutkin niin.

Mutta miten h?n olisi niinkuin aikuiset tyt?t, ei h?n sitten tiennytk??n ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi h?n olevansa koulua k?ym?t?n ja v?h?arvoinen mielest??n.

El?m? kulki taas entist? latuaan, ik?v??, yksitoikkoista uraansa. Ei ollut mit??n ajattelemista, ei mit??n teht?v?? tahi aiottavaa, eik? mik??n ollut hauskaa, ei sek??n, mit? hauskaksi kuvaili.

Talvella kun k?vi joskus lyseolaisten m?ess? katsomassa, niin n?ytti hauskalle, kun tyt?t laskivat. Siell? oli suuria ja pieni? tytt?j?, kaikenik?isi?, paljon pienempi? kuin h?n, h?nen kokoisiaan ja aivan aikuisiakin, ja pojat heit? laskettivat. Voi jos olisi h?nkin saanut laskea jonkun kerran, kuvaili h?n seisoessaan syrj?ss? muitten katsojain ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi h?nt? laskettanut? H?n ei juuri muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivel?n Riston ja Montinin Jorin. Aappo lasketti tytt?j?, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksin??n kilpaa poikain kanssa. Risto my?s laski yksin??n. Ja h?n olisi varmaan ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt menn? sinne l?helle.

Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun h?n m?keen menness??n tapasi

Elsan. T?m? oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, ett?...

?Kuule, eik? siin? huimaa p??t?! - Siin?h?n liukuu kelkka virstan matkan? - Eik? siin? ole vaikea ohjata??

Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita riemastunut Elsa teki.

Siit? heid?n sivu meni muutamia poikia ja k??ntyiv?t katsomaan heit? ja joku kysyi:

?Kuka se on tuo tytt?, jonka kanssa Kivi-Risto on??

Elsa h?pesi niin, ett? posket kuumaksi karahtivat, ja h?nest? kuulosti, kuin pojat olisivat nauraneet. H?n py?r?hti pois ja l?hti astumaan kiireesti.

Mit?h?n ne nuo pojat ajattelivat h?nest?... nauroivatkin...

Kivi-Risto?...

Elsa katsahti syrj?silm?ll? Ristoon, joka oli l?htenyt h?nen mukaansa ja mit??n puhumatta asteli h?nen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut koulupojat, huomasi nyt Elsa. H?nell? oli ruma puuhkalakki, h?ll? takki ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka p??t n?kyiv?t takin helman alta. Sukanvarret n?kyiv?t pieksuista. Kelkkakin oli ruman n?k?inen, paljaat laudat, muilla oli vaatteella p??llystetty ja t?ytetty.

Risto esitti, ett? l?htisiv?t Tikkaniemen t?rm?st? laskemaan, joka ei ollut niin korkea ja siell? oli v?hempi laskijoita.

Elsaa ei haluttanut sinne eik? mihink??n. H?nest? kuulosti taas pahalle, kun Risto sorahti sanoessaan t?rlm? ja korlkea. H?nt? h?vetti ja kadutti, ett? oli m?keen mennytkin, ja h?n oli kuin vihassa Ristolle.

T?m?n j?lkeen h?n lyseolaisia h?pesi niin, ett? poikkesi toiselle kadulle, kun n?ki heit? vastaan tulevan. M?ess? ei k?ynyt en?? kertaakaan, eik? h?nt? haluttanut mihink??n. Mit? h?n tekee miss??n!

Kotona oli h?n joutohetkens? kaikki ja rupesi myyr?st?m??n ahkerasti kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja etsi t?ikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli h?nelle tavaksi lukea ?idille p?iv?n evankeliumi ja raamattua. Ja t?m?n kautta johtui h?nelle mieleen k?yd? seuroissakin, jonka h?n taas otti varsinaiseksi asiaksi.

Mutta h?n k?vi seuroissa k?yd?kseen vain, ilman mink??nlaista vieh?tyst? niihin. Istui siell? ja kuunteli katse koko ajan hartaasti kiinnitettyn? puhujaan, vaan ei kuullut mit??n. Sanaakaan ei muistanut l?htiess??n, mist? oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli h?n kotia tullessaan. Ja koti tuntui hyv?lle.

Kotioloon vieh?ttyi h?n sitten enemm?n, kun alkoi saada ty?t?, ettei tarvinnut pitki? puhteita jouten olla. H?n oli joutessaan tarjoutunut milloin millekin talon em?nn?lle kutomaan lasten sukkia, ja v?hitellen opastuivat sen kautta ulompaakin h?nelle sukankutomaty?t? tuomaan. N?in ty?h?n p??sty??n ei h?n liikkunut kotoa sanottavasti minnek??n eik? osannut sitten mit??n kaivata. Ja kun ty?st? alkoi kasaantua ansiota, niin kiihtyi h?n oikein uuraaksi. H?nest? oli mukavaa, kun oli rahaa. ?iti? sai ilahuttaa milloin mill?kin: kahvilla, parannetulla ruualla, uusilla lipposilla, r?ijyvaatteella. Ja sitten sai h?n itsekin aina jotakin pient? ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten siihen, kun h?n menee rippikouluun.

Sunnuntaisin, kun makaili pitemp??n aamusella, hereill??n s?ngyss? mietiskellen, antautui h?n kuvailemaan, miten h?n on sitten aikuisena tytt?n?, miten puettu ja miten toimii.

Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin siev?ksi.

Kev??ll? p??si h?n varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyv?n palkan. T?t? h?n ei ollut osannut viel? lukuun ottaa. Ja h?nen kuvailunsa saivat nyt uutta vauhtia. H?n tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eih?n ollut kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kes?, niin silloin on h?n aivan aikuinen.

Mutta h?n menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan ?idille, ett? h?n oli ripille p??ssyt - tapa vaati nuoren rippil?isen k?ym??n ilmoittamassa siit? sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.

Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, syd?mellisi? sanoja, vaan Elsa hyv?ili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni on tapahtunut.

?Eik? ole hauska!?

Se ei ollut kysymys, eik? Elsa siihen vastausta odottanutkaan. H?nest? itsest??n oli hauska, sill? h?ness? syntyi halu kouluun syksyll?.

Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun h?n meni kirkkoon lauantaina, jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyh?n?, jolloin heid?t herranehtoolliselle laskettiin.

Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden omia. Oli kuin kaikki heit? varten. Rovasti puhui heille, kun he alttarin ymp?rill? seisoivat, tyt?t toisella puolen, pojat toisella, puhui kauniisti, kehoitti heit? rakastamaan Jeesusta, seuraamaan h?nt? uskollisesti, pit?m??n h?nt? yst?v?n??n. Rippilapset itkiv?t ja rovastikin puhui itkuun sulautuvalla ??nell?. Sunnuntaina oli viel? juhlallisempaa. Kirkko n?ytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista ikkunoista laskeusi valo kirkkaina s?dekimppuina. Urut soivat kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, meniv?t alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan sininen laki, joka n?kyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entist? sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellist? olisi tapahtumassa.

N?ytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi noita, jotka h?nen edess??n olivat polvillaan, ja heille k?si??n ojentaisi.

T?ss? menossa oli kaikki itse asiassa salaper?ist?. Vaan Elsa ei mieless??n kysellytk??n, mit? se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta ja houkuttelevaa. H?n olisi vuoden el?nyt yhten? p?iv?n? p??st?kseen tuonne. Mutta samalla tuntui my?skin, kuin p??sy sinne olisi hyvin ty?l?st?. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti. H?nest? tuntui kuin h?n ei koskaan p??sisi.

Miten onnellinen oli Mari! H?n n?ytti kauniilta. Kaunein oli h?n kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, h?n oli saanut lahjaksi uuden testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli nyt kaukana Elsan edell? ja tuntui Elsasta kuin Mari i?ksi p?iviksi olisi eronnut h?nest?. Mutta se ei masentanut h?nen mielt??n, se vain kiihoitti. H?n tyytyi v?hemp??n, kunhan vain p??si v?h?n l?hemm?ksi sit? onnea, jossa Mari oli.

H?n p??tti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sit? h?n tekikin syksyyn, luki ja pelk?si, ettei h?n voi p??st?. H?n ei ehk? voi ymm?rt?? kaikkea sit?, mit? vaadittiin. ?itih?n oli sanonut, ett? rippikoulu on hyvin raskas, arvokas asia, jota monet v??rin k?ytt?v?t ja ainoastaan harvat ovat kelvollisia.

Kouluajan l?hestyess? peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin h?n odottaisi jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti h?n sit? p?iv? p?iv?lt?, ik?v?iden tulevaksi jotakin muuta kuin mit? siell? oli. Vaan sit? jokap?iv?isemm?ksi se muuttui. Sen mit? luettiin, osasi h?n kaikki, ja mit? selitettiin, sen oli h?n kuullut monet kymmenetkin kerrat. Kev??ll? odotti h?n sit? tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi viikolla h?n haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, ett? jos pappi olisi sen huomannut, piti h?net virke?n? loppuajan. Olisi ollut koko h?pe?, jos olisi saanut nuhteet.

Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo viel? joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekiv?t kaikenlaista kiusaa ja pilaa tyt?ille. Tyt?tkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan arkiel?m?ksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut h?vi??n. Elsa tunsi pettyneens?.

Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat hyv?ksytyt ripille p??sem??n, oli joukko talttunutta. Harva yrittik??n kannustamaan vallatonta luontoaan eik? h?n saanut kenenk??n my?t?tuntoisuutta. Se toimitus, mik? nyt oli esill?, vaikutti hillitsev?sti vallattomimpaankin. Oli kuin arkiel?m? olisi lakaistu pois ja juhlapuoli k??nnetty n?kyviin.

Kristillisen seurakunnan l?sn?ollessa oli nyt heid?n osoitettava kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.

Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi h?n v?linpit?m?tt?m?n?, sill? ei h?n en?? osannut odottaa mit??n niin erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. H?n nyt odotti ainoastaan jotakin v?h?n tavallisesta poikkeavaa.

Toimituksen alussa kuuli h?n mainittavan nime??n, vaan ei huomannut sit? miksik??n, h?nen huomionsa oli muussa, ajatteli, ett? kun huomisesta p??see, niin on t?m? loppunut, joka jo oli kyll?stytt?nyt. Vierustoverit toimittivat h?nelle, ett? h?nt? huudettiin esiin, ja silloin Elsakin huomasi, ett? rovasti katsoi h?neen odottavasti. H?n joutui h?mmennyksiins?, niin ett? menty??n seisomaan rovastin eteen ei h?n ymm?rt?nyt, mit? rovasti puhui, h?nellek? vai muille, vaiko ?idille, jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta p??si tajuamaan, kun rovasti ojensi h?nelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi t?lt? t?rke?lt? hetkelt?, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan el?m??n, esimerkkin? tovereilleen, ?itins? iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa autuudeksi.

?Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!?

Kun h?n lahjan saatuaan ja niiattuaan syv??n k??ntyi paikoilleen menem??n, h?n v?h?n vavahti kuin s?ik?hdyksest? n?hdess??n kirkossa ihmisjoukon, jota h?n ei ollut muistanut eik? huomannutkaan ennen selk?ns? taakse. H?n ei uskaltanut katsoa kehenk??n erikseen, vaan kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiins? h?peiss??n ja iloissaan.

Koko toimituksen ajan oli h?n hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin vastasi aivan tiet?m?tt??n, ja omituisia tyrsk?yksi?, jotka eiv?t olleet itkua eik? naurua, pyrki esiin. H?n sai ne t?in tuskin hillityksi, ja kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkem??n, pysyiv?t h?nen silm?ns? kuivina. H?nen oli paha olla, tuntui kuin olisi py?rrytt?nyt. Mutta kun toimitus oli loppunut ja h?n yhtyi ?itiins?, joka itki silm?t peitossa, pyrki h?nell?kin itku valloilleen. H?n sai sen kuitenkin puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se sy?ks?ht?? esiin. Yht??n sanaa h?n ei voinut lausua ?idille eik? uskaltanut katsoa t?m?n itkuisiin silmiin, kun he l?htiv?t kotia. Aivan kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi v?liin, ett? h?n jaksaa kotia asti, vaan taas v?liin, ett? se on aivan mahdotonta. H?n koetti ajatella jotakin tavallista v?h?p?t?ist? asiaa ja luki, montako kadun risteyst? on viel? kotia.

Portille p??sty??n j?tti h?n ?idin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi s?ngyn p??lle kasvoilleen ja laski tulvivan mielens? irralleen.

H?n ei ajatellut mit??n koko iltana. Ei mink??nlaista kysymyst? pyrkinyt esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun h?n tyyntyi itkusta. Mit? puheli ?idin kanssa, oli aivan tavallista, jokap?iv?isi? asioita. Mit? h?n tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syv? huokaus, mik? pyrki esiin eik? koskaan tarpeeksi syv?lt? p??ssyt. Piti v?h?n v?li? itkem?ll? koettaa sit? helpottaa.

Aamulla her?si h?n hirve? pelon tunne mieless?, aivan kuin olisi jostakin my?h?stynyt, mist? ei mill??n ehdolla my?h?sty? saanut, ja aivan kuin olisi kokonaan j??nyt. Selville asiasta p??sty??n pysyi h?n sittenkin levotonna.

Oli tuskallista. Kun h?n pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja ahdistanut ja niinkuin h?n ei olisi ehtinyt valmiiksi. H?n oli valmis kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, ett? ehk? on joku erehdys, kello v??r?ss? tahi ei kuulu kellojen soitto t?nne.

Kun kellot alkoivat soida, vavahti h?n heti ensimm?isille ly?nneille. Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi ty?ntynyt rintaan ja omituinen pelko ahdisti. Tykkivin syd?min kuunteli h?n nyt.

Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!

Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirtt? tuonelan tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava ??ni kulkisi vitkalleen maata my?ten. Heikkenev? humina oli kuin hiljainen syv? huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus... Mutta sunnuntaina, miten keve? ja kirkas oli niitten kutsuva ??ni! Pium... paum... ne lensiv?t j?lekk?in kuin leikkiv?t linnut, laskeusivat alas miellytt?vin? kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ??ni kiiri l?pi talvisen aamuh?m?r?n, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, kirkosta tulvehti lempe? valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet t?hdet tuikkivat kuin kilvassa.

Ja nyt?

Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli, vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...

Mit? oli? Ja mit? oli tuleva?

Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...

H?n tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa. H?n ei kuullut muuta kuin yksityisi? sanoja silloin t?ll?in. Odotuksen ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua h?n ei tiennyt sitten mit??n, mit? oli tapahtunut siihen saakka, kun h?n huomasi istuvansa penkiss??n kumartuneena. V?hitellen alkoi sitten jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, ett? h?n oli jo k?ynyt alttarin ??ress?.

Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkett?v? tunne ei ollut en?? pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun h?n kumarruksissaan penkiss??n kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siin? olisi ollut jotakin kehoittavaa, el?hytt?v??. Ja kun h?n kotona uusi mieleens? p?iv?n tapauksen, syntyi h?ness? vieno, ik?v?iv? mieliala. H?n kaihosi jotakin, joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen n?hd?, kuulla, tuntea.