Agnes

H?n oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin v?list? unohtua h?nt? katselemaan niin, etten tiennyt mist? puhekaan oli, kun ?kkiarvaamatta sain kysymyksen. S?v?hdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnitt?? huomioni h?neen.

Agnesin silmi? min? varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin muotoiset ja ruskeat. Pitk?t, mustat ripset niit? varjostivat. Katse oli syv?, hiukan haaveileva; siin? somasti kuvastui hienojen tunteiden pienimm?tkin v?reet ja vaihtelut.

H?nen silmiss??n oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niit? koskaan tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tytt?jen usein olivat. Senp? vuoksi ei h?nt? v?synytk??n katselemasta ja ihailemasta.

Ja toden totta, kaunis h?n oli! Hivi? mehev? ja valkoinen, sametin hienoilla poskilla hele? puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat mustan kiilt?v?t hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekiv?t samoin nuo risteilev?t palmikot v?rillisen? vastakohtana eritt?in hyv?n vaikutuksen.

Mit? olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko h?nen olentonsa oli t?ynn? hempe??, vieh?tt?v?? suloutta, jok'ainoa liike pehme? ja sulava, ruumiin asento luonteva, k?ynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan h?nen vertaisensa, ei sinne p?ink??n.

Mutta en min? h?nt? ainoastaan n?iden ulkonaisten ominaisuuksien t?hden ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyll?stynytkin, jos h?n sis?llisesti olisi ollut ontto ja tyhj?, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan olevan. Mutta Agnes oli siin?kin meit? kaikkia etev?mpi. H?nen ajatuskykyns? oli selv? ja nerokas, h?nen luonteensa viattoman puhdas, h?nen halunsa kehitykseen ja hyv??n ylip??n palava. Minusta oli mahdoton ajatellakaan, ett? h?n saattaisi erehty? tai tehd? jotain moitittavaa. Jos milloin olin kahden vaiheella enk? oikein ymm?rt?nyt, mik? oli oikein, mik? v??rin, kysyin aina itselt?ni: kuinka menettelisi Agnes t?ss? tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, ett? h?n tekisi.

Enemm?n minuun vaikutti Agnesin ??net?n moite, kuin mik??n opettajan m??r??m? rangaistus. Muistanpa viel? er??nkin tapauksen.

Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli yhdeks?n, ja yhdeks?lt? tunti alkoi.

-Liisi, l?ht??n k?velem??n, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli kaikkeen s??dytt?myyteen ja vallattomuuteen.

Min? olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.

K?velimme jotenkin pitk?lle, kappaleen matkaa tulliportista ulos. Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mit??n naurun aihetta, mutta sis?llisen ilon ja el?m?nhalun t?ytyi jollakin tavalla puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sek? ajan kulun ett? koulun.

Tuli puukuorma vastaan.

-Hyv? is?nt?, ottakaa meit? hevoseen, me olemme niin v?syneit?, rukoili

Fanny oikein surkealla ??nell?.

-Niin, ottakaa meid?t tuonne kuorman p??lle, emme me paljoa paina.

H?n seisahutti ja katseli meit? hymyillen.

-Ett?k? te sitten pysyisitte siell??

-Kyll? me pysymme.

-No, nouskaahan koetteeksi.

Yl?s kapusimme yks' kaks', ja tyytyv?isin? k?k?timme korkeudessamme, halkojen p??ll?.

Taivas, kuinka se oli hauskaa!

-Ajammeko n?in kaupungin l?pi?

-Ajamme.

-Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.

-Mek? emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti p??t?ns? taakse.

-Tietysti uskallamme, vakuutin min?.

Hevonen astui k?yden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin kummaan, mutta me pysyimme ylh?isess? asemassamme ja heitimme heihin ylpeit? silm?yksi?.

-Mihink? sit? ajetaan? kysyi mies.

-Rouvasv?en koululle.

-Miss? se on?

-Keltainen talo torin laidassa.

H?n siis aikoi kyydit? meid?t koululle saakka.

-Mit?h?n tyt?t sanovat, kun n?kev?t meid?n ajavan puukuormalla kouluun?

Eiv?tk?h?n ihmettele?

Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme n?ytt?? vakavilta. Emme olleet tiet??ksemmek??n, ett? t?mm?inen kulku oli outoa.

Jo olimme ikkunain kohdalla. Siell? oli merkillisen hiljaista sis?ll?.

Heitimme syrj?katseen sinnep?in. Taivas-he istuivat jo tunnilla!

Ylpeys katosi ja ilo kerrassa h?visi kasvoilta.

-Mit? nyt teemme? Kuinka uskallamme menn? sis??n? Ja mit? sanomme? Kuka menee ensiksi?

Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas, emme muistaneet edes kiitt??k??n yst?v?llist? ajuriamme.

-Niin, kuka menee ensimm?isen? luokalle?

Fanny heitti p??t??n taakse, tempasi oven auki ja astui sis??n. Min? seurasin, vaikka en t?ysin yht? uljaana. Anna sitten kolmantena, koko lailla meit? arempana.

Yleinen huomio k??ntyi meihin, jok'ainoa silm? meit? seurasi siell?, miss? koetimme s?vyis?sti pujottautua paikoillemme.

Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka j?lkeen tuomio lankesi.

Tunnin aresti-niin kuului p??t?s. Tunnin aresti? Pyh-mit? me siit?.

Mielell??n sen k?rsisi tuommoisen hauskan seikkailun j?lkeen. V?litunti

kun alkoi, emme en?? olleet mill?mmek??n koko rangaistuksesta.

-Tyt?t kokoontuivat ymp?rillemme.

-Mist? asti te ajoitte puukuormalla?

-Sielt? aina Kotkankallion luota.

-Hyv?nen aika! Ja kaupungin l?pi?

-Tietysti.

-Jess' siunatkoon. Eik? tullut vastaanne ket??n?

-Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.

-Jumala! Ja h?n n?ki teid?t?

-N?ki tietysti. Mutta me emme olleet h?nt? huomaavinamme.

-Ajatelkaas!

-Niin, ajatelkaas!

He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silm?t suurina. Meit? ihmeteltiin. Ja mek?s siit? mieliss?mme.

Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rient?neet ikkunoihin meit? katsomaan, vastaan tulijat pys?htyiv?t kaduilla, mutta me vaan emme v?litt?neet! Semmoista seikkailua ei viel? ikin? ollut kenellek??n tapahtunut, emmek? me sit? milloinkaan maailmassa unohtaisi. Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma viel? oli niin tavattoman korkea, siin? vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, v?hint??n! Eik? sit? joka tytt? olisi uskaltanut tehd?, tuskinpa yksik??n koko koulussa, paitsi meit? kolmea.

Olimme niin olevinamme, ettei v?h? mit??n. Tyt?t ymp?rill?mme eiv?t lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen selv??n n?ki heid?n kasvoistaan.

Agnes istui syrjemp?n?, kuunteli ja oli ??neti. Silm?ni osuivat h?neen. H?n k??nsi verkalleen p??ns? pois, mutta min? kumminkin vilaukselta sain kiinni h?nen katseestaan. Ja siin? minulle kylliksi. Se oli kuin kylm?? vett? niskaani.

En kerskaillut en?? enk? nauranut. H?peiss?ni vet??nnyin parvesta loitommalle ja k?vin istumaan. Agnes paheksui tekoamme-! Ja nyt min?kin heti ymm?rsin, kuinka per?ti typer?sti olimme k?ytt?ytyneet. Aivan kuin vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan n?hty tai kuultu tytt?jen tuolla tavalla ajelevan puukuormien p??ll?? Agnes ei mill??n ehdolla olisi sit? tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt ehk? koko koulu joutui huonoon maineesen meid?n t?htemme. Tunsin itseni kovin onnettomaksi.

Fanny siell? yh? kehasteli ja tyt?t yh? ihmetteliv?t. Se alkoi minua vaivata, oikein leikkasi korvia heid?n ilonsa.

Agnes selaili kirjaansa, h?n ei viitsinyt en?? kuunnella. Kuinkahan olimmekaan alentuneet h?nen silmiss??n! Minua ihan jo itketti.

En uskaltanut menn? Agnesia l?hellek??n. H?n n?ytti niin vakavalta. Voisiko h?n koskaan unhottaa t?m?n tapauksen? Vai pit?isik? h?n minusta nyt kaiken ik?ns? huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin painajainen pitk?t ajat viel? j?lkeenkinp?in.

En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sill? min? aina kovasti ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella h?nt? vapaasti ja avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin v?h?n loitompana, tai, jos l?helle satuin niin vaikenin. Eik? meist? kukaan saanut ylpeill? siit?, ett? olisi p??ssyt Agnesin erityiseksi yst?v?ksi, semmoiseksi, jolle h?n syd?mmens? salaisuudet olisi uskonut. Lieneek? niit? Agnesilla ollutkaan. Meill? muilla oli jokaisella lemmikkins?, toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta h?neen, sen kyll? tiesimme, vaan ei heist? kukaan saanut pienint?k??n suosion merkki?. Eiv?tk? he liioin rohjenneet l?hesty?, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa otti Agnes heid?n tunteitaan ollenkaan huomioon.

-Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti kesken?mme. Ja kehen? Kuka on se onnellinen? L?ytyyk? yht? ainoata miest?, joka olisi kyllin arvokas h?nelle?

Me puolestamme sit? suuresti ep?ilimme. Sill? h?nen vertaistaan ei voinut olla koko maailmassa, ei miest? eik? naista.

Se kuva, joka Agnesista n?ilt? ajoilta j?i mieleeni, on viel? nytkin niin t?ydellinen, etten siin? pienint?k??n virhett? tai puutetta n?e. Usein sanon itselleni: se on vaan siit? syyst?, ett? katselin h?nt? viisitoista vuotiaan kritiikitt?mill? silmill?, nyt jos saisin h?net semmoisena uudelleen eteeni, niin k?sitt?isin h?net ehk? vallan toisella tavalla.

Mutta sitten muistan taas, ett? emmeh?n me nuoret yksin h?nt? n?in rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekiv?t sit? varmaan yht? suuressa m??r?ss?. Eiv?t he tosin meille mit??n sanoneet, mutta n?immeh?n sen selv?sti kaikesta, heid?n silmist??n ja koko olennostaan, kun he h?nt? puhuttelivat, jopa siit? ??nest?kin, jolla h?nen nimens? lausuivat tunnilla kysymyst? tehdess?.

Paria vuotta ennen meit? h?n erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan Helsingiss?. Muutamia kirjeit? saimme h?nelt? ensimm?isen? vuonna, toisena emme en?? ainoatakaan. Emmek? sit? ihmetelleet. Mit?p? h?n meit? muistelisi, v?h?p?t?isi? tytt?hepakoita, taikka meid?n pient?, mit?t?nt? kouluamme. Helsingiss? h?n oli tullut kehittyneempiin oloihin ja intelligentimpiin piireihin, joihin h?n paremmin soveltui. Hyvin h?n siell? viihtyi niin h?n oli meille kirjoittanut. Ja olihan se luonnollista. Ei h?n meit? kaivannut, eik? sopinut meid?n sit? paheksia....

Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mit??n. Olimme lopettaneet koulun, olimme hajaantuneet sinne, t?nne. Muutamia harvoja oli en?? j?ljell? entisess? koulukaupungissa.

Kerran meit? kumminkin viel? kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli silloin, kun min? olin morsiamena ja vietin h?it?. Fannykin oli tullut aina Helsingist? saakka, jossa h?n siihen aikaan oleskeli. Ja h?n se tiesi kertoa Agnesista.

-Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillist? Agnesista? h?n kysyi kesken kaikkea, entisist? kouluseikoista puhellessamme.

-Mit?, sano, mit??

-H?n on mennyt Pietariin, er??lle ??rett?m?n rikkaalle ruhtinattarelle seuranaiseksi.

-Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eih?n toki! Seuranaiseksi!

-Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, seh?n on jotain vallan toista, kuin muu tavallinen seuranainen.

-Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten viel?-Pietarissa.

-Kuinka te olette typeri? ja pikkumaisia, nuhteli meit? Fanny.

Viitsink? kertoakaan enemp??, koska ette n?y ymm?rt?v?n mit??n.

-Kerro nyt sent??n.

-No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt h?net mukanaan kaikkiin Pietarin hienoimpiin ja ylh?isimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes on kirjoittanut sielt?, ett? h?n on kuin huumeessa, rient?? yhdest? huvista toiseen, tuskin enn?tt?? selvit? v?lill?. H?nelle kun se kaikki viel? on niin outoa, t?ydellist? satumaailmaa.

Nyt j?imme sanattomiksi.

-Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman el?m???

-Emmeh?n me oikein voineet, t?ytyi se my?nt??.

-Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan n?hneet, oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja, hienointa salonki-el?m?? ja niin poisp?in.

Me kuuntelimme ja ihmettelimme.

-Mutta tyydytt??k?h?n se Agnesia ajan pitk??n, kysyin vihdoin min? hiukan ep?illen.

-Josko se tyydytt??? Mik? sitten tyydytt?isi? Tietysti se tyydytt??. No, ja t?ytyyh?n my?nt??, ett? Agnes olikin kuin luotu suureen maailmaan. Siell? h?n tulee her?tt?m??n huomiota. Ettek? usko?

Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siit?, ett? h?neen kaikki ylh?iset herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti rakastuisivat.

Mutta h?n, Agnes itse? Kehenk? h?n rakastuisi?

Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi h?n tulisi? Siin? kysymys, johon emme vastausta saaneet.

Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pient? lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mit??n tiet?nyt. Entisi? koulutoveria en h?itteni j?lkeen en?? ollut tavannut. Monasti heit? itsekseni muistelin ja ajattelin, ett? pit?isip? joskus kirjoittaa edes Fannylle, h?nelt? ehk? saisi tiet?? jotain toisistakin. Mutta se j?i j??mist??n, en tullut kirjoittaneeksi.

Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kes?loma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja soittokuntia l?helt? ja kaukaa sek? muita ihmisi? lukuisat m??r?t joka haaralta maata.

Min?kin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. Vuorottelin palvelijani kanssa, sill? toisen meist? kumminkin t?ytyi aina olla kotona lasten luona. T?ytyip? v?list? molempienkin.

My?h?senlaiseen p??sin juhlan ensimm?isen? p?iv?n? kent?lle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheri?t k?ynn?kset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiell? kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielest?ni. Ja mit? enemm?n laulukentt?? l?henin, sit? valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat s?velet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mit? herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, j?rvi kimalteli, puut olivat t?ydess? lehdess? ja pilvet?n taivas kaareutui tumman sinisen? yl?s korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisi? riensi ohitseni; he olivat my?h?styneet samoin kuin min?.

Torvisoiton s?estyksell? laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kentt?? oli t?p?t?ynn??n laulu- ja soittokuntien j?seni?, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen k??riin. Voimakas ??nivirta aaltoili yli ??rett?m?n ihmispaljouden. Min? pys?hdyin kuuntelemaan, ja syd?mmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin.

Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleis?ss? ilmestyi v?h?n liikett?, vaikka useimmat j?iv?t istumaan paikoilleen.

Katselin ymp?rilleni, vaan en n?hnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja vaan kaikkialla.

Silm?ni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyiv?t vihdoin er??sen naiseen, joka seisoi syrj?ss?, hiukan loitompana, pari, kolme herraa ymp?rill??n, n?ht?v?sti h?nen ihailijoitaan.

H?n ehdottomasti eroittui kaikista muista, sek? n?k?ns?, ryhtins? ett? pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ymp?ri vartaloa, jonka komeutta se ainoastaan verhosi, ei peitt?nyt. Tuo keve?, sirotekoinen hattu pitkine, taaksep?in antaantuvine t?yht?ineen istui huolettomasti p??ss? ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. Stiilinen h?n oli kiireest? kantap??h?n, seisoessaan siin? suorana ja arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla h?n kallisti p??t??n taakse, noissa kohotetuissa olkap?iss? ja koko h?nen asennossaan suurta itsetietoista ylimielisyytt? ja ylpeytt?. En voinut olla h?nt? ihmettelem?tt? ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta p??llens? t?ksi p?iv?ksi, mutta heist? liian selv??n n?kyi, ett? olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsens? siin? hiukan vieraiksi. H?n siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, ett? heti huomasi kuinka kotiutunut h?n siin? oli.

-Kukahan lienee tuo nainen? Onko h?n suomalainen? kysyin itselt?ni.

Ja siihen johtop??t?kseen tulin, ett? jos h?n olikin suomalainen, niin ei h?n ainakaan ollut meik?l?isi?, keskis??dyn naisia, vaan luultavasti sitten joku ylh?isimmist? piireist?, joka sen ohessa paljon oli oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli h?n eksynyt t?nne? Eiv?th?n senlaiset tavallisesti ota osaa meid?n kansallisiin juhliimme. Mitenk? ja mist? syyst? on t?m? antanut itsens? niin alas? Vai olisiko h?n jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi mielenlaadultaan kuin muut h?nen vertaisensa?

Koetin lukea vastausta kysymyksiini h?nen kasvoistaan, vaan en p??ssyt selville. H?n nauroi ja puheli, ei n?ytt?nyt suuresti v?litt?v?n laulusta, joka taaskin oli alkanut.

?lysin, ett? minunkin huomioni tahtoi k??nty? h?neen niin, etten oikein tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja v?istyin l?hemm?ksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli l?mmin, is?nmaallinen ja innostuttava. Eip? aikaakaan, niin ?skeinen kaunottareni jo t?ydellisesti haihtui mielest?ni. Olin pelkk?n? korvana ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleis?n kaikuvaan "el?k??n" huutoon is?nmaalle. Enk? liene n?ytt?nyt hiukan koomilliselta, sill? min? viuhdoin k?sivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin jaksoin, en muistanut ensink??n, ettei se ollut naisellista eik? esteetillist?. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ??neni sortunut k?he?ksi, kun yhdeks?s ja viimeinen "el?k??n" oli kajahtanut.

Kuulin samassa, kuinka joku selk?ni takana lausui nime?ni.

K??nnyin p?in ja olin v?h?ll? py?rty? h?mm?styksest?. Siin?h?n tuo komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua s?ik?htynytt? poloista.

-Tunnetko minua, Liisi?

Otin askeleen tai pari taaksep?in.

-En ikip?ivin? min? sinua tunne-arvelin mieless?ni.

Mutta samalla minulle selveni.

-Agnes!

H?n ojensi k?tens? ja min? tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka ujous heti kohta alkoi vaivata.

H?n oli niin ylev?, niin arvokas ja hieno, min? taas kuin mik?h?n tallukka h?nen rinnallaan. Ei viel? ikip?ivin? ollut oma mit?tt?myyteni niin silmiin pist?v? ja niin kiusallinen kuin sill? hetkell?. Olisinpa melkein suonut olleeni tuhansien virstojen p??ss?.

Koetin rohkaista mielt?ni.

-Sep? kovasti hauskaa.... En yritt?nyt tuntea.... Milloin sin? olet tullut?

Kuinka h?n mahtaa pit?? minua tyhm?n kankeana ja p?ll?m?isen?, ajattelin sen ohessa itsekseni.

Eik? h?n sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenik??n hymyili vaan ja katseli.

-Sin? varmaan heti tunsit minut? sanoin viel? puheen jatkoksi.

-Heti, h?n vastasi, heti, kun vaan n?in.

Mit? ihmett? h?n niin hymyili? Vai oliko se h?nen tapansa? Aloin tuntea itseni yh? enemm?n vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa h?nen sit? huomata.

-Tiesit kai minun t??ll? asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.

-Olisin tuntenut sinut miss? hyv?ns?, varsinkin, jos olisin n?hnyt sinut noin innoissasi kuin ?sken.

-Niin ... vai niin.... Olin hirve?sti h?mill?ni, sill? nyt ymm?rsin jo, miksi h?n oli naurussa suin.

-Sin? olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.

-Niin-tietysti sama-miksik?s olisin muuttunut? sopertelin siin? puolustuksekseni.

-Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin sin?.

Min? loin silm?ni h?neen ja ??neni oli hiukan varmempi entisest??n kun kysyin:

-Etk? sin?, Agnes, sitten ollenkaan innostunut ?sken?

-Innostunut? Mist??

-Rakkaudesta is?nmaahan.

-Jonkako her?tti tuo puhe?

H?n nauroi ??neen.

-Ei, min? en todella innostunut siit?, en v?h??k??n.

-Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?

H?n kohautti olkap?it??n, kasvoissa ilmeni osaksi s??liv??, osaksi ivallista ylenkatsetta.

-Lapsellista....

-Sin? ehk? et innostu helposti mist??n?

-En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkk?? naivisuutta.

J?in sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimm?t tunteeni-pelkk?? naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?

K??nsin silm?ni pois. Minua sek? harmitti ett? h?vetti. Vaistomaisesti olisin tahtonut h?nt? vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua itserakkautta. Tiesinh?n entisest??n, ett? Agnes jo koulussakin oli minua etev?mpi ja ?lykk??mpi, mit? sitten nyt, kun h?n oli matkustellut ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli h?n saanut edisty? ja laajentaa n?k?piiri??n, sill? v?lin kuin min? elelin pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja j?in auttamattomasti j?ljelle.

Agnes keskeytti mietteeni.

-Sin? kuulut olevan naimisissa? h?n kysyi.

-Olen.

-Mik? sinun nimesi nyt onkaan? Liisi-?

-Reijola.

-Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on-?

-Asijoitsia.

-Niin, niin-olenhan sen kuullut. Min? en ole muuttanut nime?. Olen yh? edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka monta?

-Kolme.

-Ooh! Poikiako ovat vai tytt?j??

-Kaksi tytt??, yksi poika. Antti on vanhin, h?n on jo t?ytt?nyt nelj? vuotta. Et usko, kuinka h?n on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, ettei saa muuta tehd? kuin selvitt??-

Mieleni kerrassa virkistyi, kun p??sin puhumaan lapsista.

-Anttiko h?nen on nimens?! Miksi juuri Antti?

-Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.

-Ahaa,-ymm?rr?n, nimi t?ytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja tyt?t? Heist? toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?

-Etp?s nyt arvannut oikein, nauroin min?, vaikka kyll? hoksasin pilkallisuuden h?nen sanoissaan. Vanhempi tytt?ni on Aino ja nuorempi Lyyli. H?n on vasta seitsem?n kuukauden, mutta osaa jo sanoa "is?" ja "?iti"-ei ihan selv??n viel?, vaan sinne p?in kumminkin: "it?", "??t?" siit? tulee-mutta "pullaa" h?n jo lausuu aivan puhtaasti.

Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.

-Tietysti sin? tulet k?ym??n luonani? kysyin.

-Kyll?.

-Sep? hauskaa. Milloinka sinulle sopii?

-Milloin hyv?ns?. T?n? iltana, vaikka.

-Tervetuloa!

Joku naisk??ri esiintyi lavalla, k??nnyin sit? kuuntelemaan. Mielest?ni he lauloivat erinomaisesti ja min? innostuin paukuttamaan k?si?ni niinkuin muutkin.

-Eiv?tk?s laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin h?nen luokseen, sill? huomaamattani olin taaskin v?istynyt muutamia askeleita lavaa kohti.

-Eiv?tk?s laulaneet mainiosti?

-Mainiosti?

H?n kohautti olkap?it??n, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli p??t??n.

-Oletko sin? milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska tuota pid?t mainiona?

-Niin, vaan-, noloudessani en oikein tiennyt mit? sanoa-lauloivathan ne mielest?ni puhtaasti ja reippaasti.

-Min? puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat ??net oikein viilt?v?t korviani.

Mit?p?s osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin h?nen kylm? v?linpit?m?tt?myytens? ja se halveksiva tapa, jolla h?n kaikkea arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, ett? siihen ehk? oli luonnollinen syy. H?n oli tottunut n?kem??n ja kuulemaan niin paljon parempaa, ettei mik??n t??ll? kest?nyt vertailua. Saattoipa h?nell? silti olla rakkautta is?nmaahan ja kansalaisiinsa, mit? varten h?n t?nne muuten olisi tullut?

Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin n?in keskustelevan, olivat j??neet loitommaksi, luultavasti siin? tarkoituksessa, ett? rauhassa saisimme puhella. Mutta min? ymm?rsin, ett? he ik?v?ll? odottivat, milloin taaskin p??sisiv?t h?nen seuraansa. Sanoin sen vuoksi j??hyv?iset, varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika l?hte? kotiin. Neuvoin asuntoni ja vakuutin viel? viimeiseksi, ettei h?n vaan unohtaisi lupaustaan.

Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire p?iv?llist? valmistamaan. Sieppasin pois juhlapuvun p??lt?ni ja laitoin itseni jokap?iv?iseen asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinh?n viel? muuttaa sitten illaksi, arvelin, sill? t?ss? v?h?n haalistuneessa, vanhassa pumpulileningiss?ni en toki olisi tahtonut Agnesille n?ytt??nty?.

Iltap?iv?ll? oli Marin vuoro menn? juhlaan. Toivoin, ett? h?n sielt? kyll? joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siin? meni aikaa, ennenkuin h?n oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, ky?kin lakaistuksi ja itsens? viimein puetuksi. Katsoin kelloa v?h?n v?li? ja aloin jo tuskastua, sill? pelk?sin, ett? h?nelt? t?ll? tavoin menisi koko ilta kent?ll? ja mik? minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin vallan kauhistuisi, jos n?kisi minut n?in sidottuna.

Viimein Mari sitten kumminkin p??si l?htem??n ja min? j?in yksin kotiin lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yht? haavaa, mutta sit? olin tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siit? mill?nik??n, vaikka Lyyli oikein koetteli k?rsiv?llisyytt?ni ?reydell??n.

En ymm?rt?nyt, mik? lasta vaivasi, ei h?nelle kelvannut leikkikalut, ei h?n v?litt?nyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mist??n. KanniskeIin h?nt? ymp?ri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, n?ytin hevosia kadulla ja koetin viihdytell? jos jollakin tavalla. Ei apua, h?n vaan juonitteli.

P??lle p??tteeksi toisetkin siell? riiteliv?t kesken??n ja olivat pian aika kahakassa. Antti oli ry?st?nyt Ainolta pienen tiukukellon, eik? tahtonut mill??n antaa sit? pois. Min? sen otin v?kisten h?nen k?dest??n, vaan siit? h?n parkumaan ja Lyyli taas s?ik?hdyksest? alkoi huutaa kahta kauheammin. Ty?nsin Antin ky?kkiin ja suljin oven. Enk? ollut kuulevinani, vaikka h?n siell? ?yski ja potki lattiata kiukuissaan.

Minulla olikin t?ysi ty? Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain h?net nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei h?n kilistelisi tiukuaan ja menin sitten katsomaan, mit? poika toimitteli ky?kiss?, sill? h?n oli herennyt siell? yht?kki? ep?ilt?v?n hiljaiseksi.

Ja enk?s arvannut! Pahan teossa h?n tietysti oli. L??r?ili vesikorvossa parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sek? vaatteensa ett? k?tens? ja silm?ns? sen siivoisiksi, ett? oikein hirvitti katsoa. Jouduin ep?toivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso poika, nelj? vuotta t?ytt?nyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeytt? ja vallattomuutta h?nelt?. Otin poikaa tukasta, mutta siit?k?s h?n parahti huutamaan, niin ett? korvat olivat haljeta. Ja samaan h?t??n kuulin jo Lyylinkin ??nen viereisest? huoneesta. Min? sinne hyv?? kyyti?. N?in Ainon seisovan k?tkyen vieress? ja painelevan h?nen poskeaan sormella.

-Ainoko her?tti Lyylin? kysyin.

-Aino hej?tti, kuului soperteleva vastaus.

-Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei ?iti pid?k??n Ainoa hyv?n?.

H?n pani suunsa v??r??n ja katsoi silm?t suurina minuun, ett? oliko se nyt t?ytt? totta.

-Niin, miksi Aino her?tti Lyylin? Ei ?iti huoli semmoisesta tyt?st?.

-????-????-

Sen siit? sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme t?ytt? kurkkua.

-Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, ?iti antaa vitsaa, ellet herki? itkem?st?. N?hk??s, Lyyli raukka oikein s?ikkyy teid?n kirkumistanne. Voi, elk?? nyt, hyv?t lapset-!

Jo hyr?hdin itsekin itkem??n. Enk? kuullut, ett? etehisen ovi k?vi, en liioin huomannut, ett? salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, hieno nainen seisoi kynnyksell?.

-Agnes!

-Hyv?? iltaa!

Min? pyyhin silmi?ni ja koetin tointua.

-Suo anteeksi, Agnes hyv?. Olen t?ll? haavaa yksin?ni lasten kanssa. Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan sinne saliin pikkuiseksi aikaa.

-Kyll?-el? anna h?irit? itse?si mill??n muotoa.

H?n vet??ntyi takaisin. Lapset olivat ?llistyneet outoa ilmausta ja unhottaneet huutamisensa. Sain sill? tavoin hiukkaisen lomaa.

Katsahdin ymp?rilleni ja kauhistuin. Siin? seisoi Antti mustana porosta ja m?rk?n?, Ainon lelut olivat ymp?ri kammaria ja Lyylin likaiset rievut my?skin esill?, kun en ?sken ehtinyt niit? korjata. Kaiken lis?ksi olivat viel? vet?neet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla sanoen, koko huone oli ik?v?ss? ep?j?rjestyksess?, ja lapset sen n?k?isi?! P?iv?n kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, vaikka kohta eiv?t olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.

Ent? min? itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyll? olin korea!

Silm?t turvoksissa, otsa hiess?, hiukset hassallaan ja leninki-?

Agnesilla tuskin lienee ik?n??n ollut pumpulileninki? p??ll? saati

t?nlaista vanhaa, ulospesty?!

Mit? mahtoi h?n ajatella minusta? Ja mit? kodistani ylip??t??n? Siell? h?nell? oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetell?. Tietysti h?nen silmi??n loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, h?n, joka oli tottunut n?kem??n hienon maailman rikkautta ja loistavaa ylellisyytt?.

En ymm?rt?nyt mit? tehd?. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut ulkona, ei h?n sielt? viel? hetik??n palaisi. Lyyli? t?ytyi pit?? syliss?, h?n parahti heti itkem??n, kun koetin laskea pois k?sist?ni. En p??ssyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.

Ja taaskin he siin? alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heit? viihdytell?.

-Elk??, hyv?t lapset, itkek?, vieras t?ti kuulee. Olkaa kiltti?, ?iti antaa sokuria.

Mieheni oli tosin kiven kovaan kielt?nyt sokurin antamisen, mutta sit?k?s siin? h?diss?ni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa heille sokuripalasia, kun h?n ky?kin kautta tuli kotiin.

-Joko sin? taas annat heille sokuria? h?n heti alkoi nuhdella.

-Niin-kun itkev?t, sopertelin min? puolustuksekseni.

-Itkev?t? Eik? sit? muulla keinoin voi est???

H?n v??nsi sokurit pois heid?n k?sist??n, mutta, ah voi, mik? el?m? siit? nousi! Kolmi??ninen huuto semmoinen, ett? olisi luullut henke? v?hint?in viet?v?n.

-Hiljaa, hiljaa, hyv?t lapset, voi, Antti, mene sis??n sin? pit?m??n seuraa Agnesille, joka on siell? yksin??n salissa. Antti, etk?s herki?, suuri poika ja Aino samoin, ?iti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, el? itke pienein, el?-mene nyt sis??n, Antti, pian, min? olen ihan hukassa-

N?in puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyli? k?sivarsillani. Antti seisoi viel? siin?, h?n ei oikein tajunnut.

-Mit?-? Onko Agnes-onko neiti Werther jo tullut.

-On, on,-mene pian. En tied?, mik? minut pelastaa, Marikin on ulkona.

-Ja lapset tuommoisina-? Kuinka taivaan nimess? sin? olet n?in hullusti asettanut?

-Niin, no-mene nyt, Antti kulta, el? kysele.

H?n menikin, mutta n?ytti tyytym?tt?m?lt?. Eih?n t?m? hauskaa ollut minustakaan, k?sivarret olivat katketa raskasta tytt?? hyssytelless?ni ja mieleni oli hirve?sti paha siit?, ett? Agnesin piti sattua juuri t?t? surkeutta n?kem??n. Ei h?n ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata k?sityst? el?m?st?ni ja kotioloistani, niinkuin h?n tuntui halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokap?iv?isyytt?,-mit? sitten nyt! Ja Antin tyytym?t?n katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.

-Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!

-Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, ett? siin? min? hetken? hyv?ns? sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? Ei pit?isi miehenk??n vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin h?nell? on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.

-Hiljaa, Antti, el? edes noin pahalla ??nell? kiru.

-Mutta Antin olisi juuri pit?nyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin h?n olisi n?hnyt. Kuinkahan kauvan tuota olisi kest?nyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edess?.

N?in yltyiv?t ajatukset p??ss?ni sill? v?lin kuin viihdyttelin pienint? syliss?ni ja koetin sanoilla hillit? toisten huutoa. Ja siihen p??t?kseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa ty?lleni, viel? v?hemmin, ett? h?n milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi kuormani ollut kuinka raskas.

Eik? kuulunut sit? Mariitakaan. Nyt h?n oli jo viipynyt l?hes kaksi tuntia. Hermoni ?rtyiv?t, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni p?ihin saakka.

Mit? tehd?-?

?kki? iski p??h?ni neuvo. Olihan minulla hyv? naapuri, rouva Hartman, joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.

Varoitin viel? viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.

Antti ?llistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun menev?n vitsaa hakemaan.

Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin h?nelle, miss? pulassa olin, ja heti oli h?n valmis tulemaan avukseni.

Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja min? p??sin muuttamaan toisia vaatteita Antille sek? ottamaan itsekin juhlapuvun takaisin p??lleni.

Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua rauhoitti. Eiv?t ehk? minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan sinne nyt p??sin.

Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat k??nt?? huomionsa leikkikaluihin, Mari palasi kotiin. P??sin siit? taaskin selvenem??n onneksi ja tulin samassa paremmalle tuulelle.

Olin valmis menem??n sis??n ja pyysin rouva Hartmania sinne my?skin, sill? Mari jo otti Lyylin huostaansa.

Mutta h?n kielt?ytyi.

-En min? tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, h?n sanoi ja l?ksi pois.

Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, kun sis??n tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.

Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, siin? yhtyiv?t useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, se oli s?velten s?vel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja mielikuvituksen eleille.

Antti vastusti h?nt?. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eik? se ollut mik??n onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrj?ht?nyt taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelk?lle effektille, ilman l?mp??, ilman sis?lt??, aarian koko merkitys oli siin?, ett? laulajat p??sev?t n?ytt?m??n kurkkunsa kyky? ja kest?vyytt?. Saattaa joskus ep?m??r?isesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei j?rkeen, eik? se liioin ylent?nyt mielt?, ei jalostanut henke?. Mutta silloin se ei ole tosi-taidetta, sill? tosi-taiteen t?ytyy tyydytt?? koko olemustamme.

-Ja runoutta, sanoitte?-Antti alkoi oikein kiivastua.-Voiko tosiaan v?itt??, ett? nuo mit?tt?m?t, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?

-Armoa, armoa, keskeytti h?nt? Agnes nauraen, te olette aivan julma!

-No niin, min? tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mit??n juurta, koska silt? puuttuu kokonaan kansallinen pohja.

-Mutta jos te olettekin leppym?t?n entiselle oopperalle, niin t?ytyy teid?n kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siin? on voimaa, el?m??, passioonia-

-Ja onko siin? mit??n uutta-?

-Kuinka te voitte kysy?! Eik? siin? ole kaikki se uutuus, mik? nykyisess? vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinn?iss?? Demokraattina teid?n ainakin pit?isi olla siihen innostunut.

-Demokraattina juuri min? en olekaan tyytyv?inen, ennenkuin kansan laulu tulee asetetuksi sille sijalle, miss? aaria nyt on.

Agnes nauroi.

-Oikeinko te puhutte t?ytt? totta?

-Tietysti.

Ja Antti n?ytti niin vakavalta, ettei siit? ollut ep?ilemist?k??n.

-Ettek? my?skin lis??: suomalainen kansanlaulu?

-Suomalainen muiden rinnalla.

-Sanokaa: ensimm?isen?, yksin tein.

-Kenties ensimm?isen?. Suomalainen s?veltaide ei viel? ole ehtinyt luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!

Antin tuumat n?yttiv?t huvittavan Agnesia erinomaisesti.

-Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, h?n sanoi samalla keve?ll? iloisuudella, jolla h?n aina otti vastaan Antin ankaralla totuudella lausutut mielipiteet.

-Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meilt? ei puutu itseluottamusta. Eik? kest?vyytt? eik? tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?

-Luinhan min? ennen koulussa, vaikka t?ytyy tunnustaa, ett'en sit? en?? paljon muista. Mutta tied?ttek? mit?? Te tulette Pietariin ensi syksyn?-

-Min?? Mit? min? siell? tekisin?

-Noo-k?ym??n vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.

-Tuskinpa sit? varten. Ellei satu muuta syyt?.

-Toivotaan, ett? sattuu. Silloin vien min? teid?t italialaiseen oopperaan. N?hd??np?, ettek? muuta mielt?. H?n heitt??ntyi taakse p?in sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte Pietarissa muutamia kuukausiakaan-!

-Niin mit? sitten?

Agnes ei heti vastannut, katseli h?nt? vaan hymyillen, kokeneen maailman naisen hieno, tenhoava ilme silmiss?.

Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin alkoi hieman sulaa jostain ep?selv?st? vaikutuksesta. Agnes n?ytti sen hyvin huomaavan, h?n lopetti ??nett?m?n tarkkaavaisuutensa pienell?, tyytyv?isell? naurahduksella.

-Mit?k? sitten? Sanonko sen teille?

-Sanokaa.

H?n oli viel?kin totinen, mutta ??ni oli lauhtunut pehme?ksi, siin? ei l?hesk??n ollut en?? samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes kumartui keve?sti sivulle p?in, ja heitti h?neen syrj?st? taaskin saman viehke?n ja vaarallisen silm?yksen.

Mist? sai h?n tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan katseen? Oliko luoja varustanut h?net erilaisilla silmill? kuin muita kuolevaisia?

-Sanokaa! toisti Antti viel?kin.

-Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. H?n pani painoa jok'ainoalle sanalle.

-Niink? luulette?

-Ly?mmek? veikkaa?

Antti astui pari kertaa lattian yli, mit??n virkkamatta. Mutta Agnes heilautti p??t??n ylimielisesti, h?nen kasvonsa osoittivat selv?sti, kuinka varma h?n oli vallastaan.

Jo pys?htyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan silmiin. Uteliaana odotin h?nen vastaustaan.

-Te erehdytte. Min? en muuttuisi.

-Ettep? uskalla ly?d? vetoa.

-Mit? se hy?dytt?isi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eik? halua antaantumaan turhanp?iv?isiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen.

Siin? oli, tiesinh?n sen!

Eik? Agnes liene tullut hiukan h?milleen, vaikk'ei h?n tahtonut sit? n?ytt??. Tosin h?n nauroi, mutta se tuntui minusta olevan t?ll? kertaa enemm?n tehty? naurua. Sitten h?n ?kki? herkesi totiseksi!

-Mutta kuulkaa!

-Kyll??

-Ent? jos-? Jos te muuttuisitte t??ll? omassa pes?ss?nnekin, t??ll? pikkukaupungin turvallisuudessa. Mit? silloin sanoisitte? Jos te yht'?kki?, kesken tukevia periaatteitanne-her?isitte ja l?yt?isitte itsenne: vallan toisena ihmisen??

Antti myh?ili.

-Mit? joutavia!

-Vannomatta paras. Ihmeit? tapahtuu.

Mit? h?n tarkoitti? Oliko h?nell? jotain mieless?? Minuun alkoi keskustelu tehd? kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni sit? k??ntym??n toisaanne.

-Agnes, kuinka sin? oikeastaan viihdyt Pietarissa?

-Erinomaisesti! Siell? on el?m? vapaata, iloista, nautinto-rikasta-

-Mutta eik? my?skin hyvin kevytmielist??

-Mit? se tekee? Kunhan ei ole ik?v??, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teill? t??ll?. Uh, min? tukehtuisin!

-No, no, kovinpa te-alkoi Antti.

-Etteh?n te tied? el?v?nnek??n. Toista siell? suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeit?, ?lykk?it?, kehittyneit?-ah, min? en tulisi en?? toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sent??n my?skin Pariisissa.

-Siell? saat enemm?n nauttia el?m?st?, sen kyll? ymm?rr?n. Mutta Agnes, l?yd?tk? siell? my?skin todellista onnea, mielen rauhaa-?

H?n katseli minua ja hymyili pilkallisesti.

-Pikku Liisi, sin? puhut kuin lapsi!

H?n pudisteli p??t??n ja nauroi yh?.

-Kuule, etk? sin? hirve?sti kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyv?inen el?m??ns?, hyrr?? silm?t ummessa, ilman huolta ja murhetta, eik? kaipaa mit??n maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja l?mmint?. Sill? on t?ydellinen mielen rauha!

Minua v?h?n harmitti.

-Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.

H?n nousi ja tuli luokseni.

-Loukkaannuitko sin??

Vieh?tt?v? katse kohtasi silm??ni ja sai minut heti hyv?ksi j?lleen.

-No, kas niin, eth?n sin? toki tyhj?st? suutu. Mutta nyt min? teid?t j?t?n t?ll? kertaa.

-Tapaammeko viel? toisiamme?

-Aivan varmaan. Toivon saavani viel? paljon nauttia teid?n seurastanne.

Vai kuinka, herra Reijola?

H?n ojensi pienen, valkoisen k?tens? ja Antti sulki sen omaansa. Miksi minusta tuntui, ett? h?n piteli sit? liian kauvan?

-Tuletteko huomenna juhlap?iv?lliselle? kysyi Antti.

-Luultavasti, h?n vastasi.

-Siell?h?n sitten tavataan.

Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti h?nelle osoitti, kun saattoi h?nt? aina portaille saakka. Ja palattuaan h?n viel? ikkunasta katseli h?nen j?lkeens?.

-Mit? pid?t h?nest??

Antti ei heti vastannut.

-Eik? h?n ole hurmaava?

-Hurmaava? H?n? Kevytmielinen koketti h?n on. On turmeltunut ja nautinto-himoinen.

Kummallista-min? kuuntelin tuota mielell?ni. H?nen soimauksensa oikein hiveliv?t korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan Agnesia.

Kerroin kuinka ideaalinen h?n ennen oli ollut koulussa.

-Ja pohjalta luulen h?nen nytkin olevan hyv?n, vaikka onkin joutunut pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin viel? lopuksi.

-Turhamainen h?n on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehd? miehet kaikki orjikseen. Eik? ollut h?nell? ihailijoita ymp?rill??n siell? juhlakent?ll?kin?

-Olihan niit?.

-Sen arvaan.

-Mutta, Antti, mink? h?n sille voi, ett? kaikki h?neen ihastuvat ja antaantuvat h?nen orjikseen?

-H?n voisi sen est??, jos tahtoisi, mutta h?n ei tahdo-siit? olen vakuutettu.

Antti tarttui kirjoihinsa enk? min? uskaltanut h?nt? en?? h?irit?.